Elän nyt uutta aikaa, eikä kirjoittaminen ole enää niin merkityksellistä. Olen vihdoin saanut haasteellisen työn, jota olen tavoitellut, ja jonka ohella voin opetella uutta harrastustani, käsitöitä. Olen vihdoin se tavallinen äiti, joka käy töissä, harrastaa - ja nauttii perheestään. Epätavallisella menneisyydellä höystettynä.
Ihana tyttäreni on vuoden ja melkein kaksi kuukautta päälle. Nyt jo melkein juoksuksi yltyneet askeleet hän oppi heti yksivuotispäivänsä jälkeen. Sanojenkin tapailua opetellaan, mutta toistaiseksi kaikki esineet ovat tiikereitä, "tikr". Sisustusta muutellaan monta kertaa päivässä, ja toisinaan äidille tehdään jäyniä piilottamalla talvikenkä kauhalaatikkoon ja vispilä vaatelaatikkoon. Nyt on hukassa kännykkäpussi ja kahdesta hansikasparista toiset kappaleet. Toivottavasti tyttö oppii pian edes sanat "kuumenee" ja "kylmenee", jotta olisi edes toivoa löytää kadonneet tavarat.
Fransin kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Kaipaan, ikävöin ja muistelen, itkenkin joskus, mutta nykyään harvemmin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin niin onnellinen, että minulla oli tuo poika - esikoispoika. Tuo poika kasvatti minusta äidin. Teki minusta sen ihmisen, joka olen nyt.
Tämä blogi jää elämään, vaikka kirjoituksia tuskin enää tuleekaan. Mutta toivottavasti tarinoistani voi joskus olla apua jollekin, joka joutuu kohtaamaan sen peloista pahimman. Jokaisella on oma tapansa selvitä elämän koettelemuksista. Minulle se oli tämä.
