Muistoissani elää pieni poika. Muistan hänen hymynsä, irvistyksensä, peikkokorvansa ja ensimmäisen itsenäisen käännähtämisen selältä mahalleen. Muistan hänen syntymänsä - ja kuolemansa. Muistojeni kautta elän tätä hetkeä nauttien uudesta mahdollisuudestani olla äiti, kahden tyttölapsen äiti. Elämä kulkee muistoista haaveisiin.

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Voi niitä aikoja...

... kun viikon kohokohta oli viikonlopun juhlinta. Koko viikonlopun juhlinta. Kavereita, naurua, siideriä, hölmöjä valokuvia. Tai kun vain ajeltiin autolla. Morjesteltiin vastaantulijoille, pysähdyttiin parkkiin vaihtamaan kuulumisia, laulettiin täysillä. Joskus vain yhdestä päähänpistosta lähdettiin keskellä yötä ajamaan yli tunnin ajomatka kohti merenrantaa katsomaan tuulimyllyjä ja auringonnousua. Ja tultiin takaisin.

Valvottiin aamukuuteen ja nukuttiin pitkälle päivään. Päätä jyskytti, takaisin nukkumaan. Toisinaan unentarve taas oli yliarvostettua - lyhyet unet, pitkä ilo.

Vaan niin se on aika tehnyt minusta äidin.

Enää ei ole koko viikonlopun kestävää juhlintaa, ei hetken mielijohteesta tapahtuvia tempauksia. Valokuviin tallentuu vain hampaattomia hymyjä ja auton takapenkin vakiomatkustajana kulkee turvaistuin. Kuulumiset vaihdetaan vaipanvaihtojen välillä - kakkavaipoista tietenkin. Unentarvekin on saanut pääroolin - lyhyet unet, kiukkuinen äiti ja vaimo.

Voi niitä aikoja, kun pystyi vaihtamaan vapaalle ja olemaan ei-niin-järkevä. Enää en pysty. Vapaa ilta ei vain jätä rauhaan aivojen kotiasiat-lohkoa, vaan takoo taukoamatta hokemaa "huominen päivä, huominen päivä". Huominen päivä arjen rutiineineen tulee aina, eikä tytär tai tiskikone ymmärrä, miksi äiti on vähän väsynyt.

Mutta voi tätä aikaa, kun sen yhden ainoan vapaaillan aikana on niin vietävän kova ikävä sitä pientä tyttöä, joka kotona odottaa äitiään.

***

Joo, kaunis loppu tarinalle, mutta ihan oikeasti olisi kovin mukavaa, jos tuo huomisen päivän hokema voisi joskus tauota. Jos yhden illan ajan voisi olla vähän vähemmän järkevä, aikataulutettu kotiäiti.


sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Juhannusyö

Juhannusillan viimeinen saunavuoro.
Saunan pesän rätisevät puut.
Tulen loimu pesässä, kynttilöissä ja myrskylyhdyssä.
Koivunlehdet löylykiulussa.
Hunajaa iholla.
Ryyppy tervasnapsista.
Koivushampoo hiuksissa.

Parhautta.




Olen täysin vakuuttunut, sauna oli paljon parempi hankinta kuin uusi sänky.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Sielun lepoa

Heti alkuun pahoittelut kaikille teille, jotka häälahjananne uskoitte avustavanne meitä uuden aviovuoteen hankinnassa. Olemme pettäneet teidät. Uusi natisematon ja selkäkipuja aiheuttamaton sänky jäi vielä haaveeksi, kun nuo rahat päätyivätkin toisenlaiseen rentoutusta ja nautintoa tuovaan ratkaisuun. Sänky kestää vielä, eikä selkäkään sentään ihan joka aamu niin kipeä ole.

Mutta kohta meillä mieli lepää ja lihakset rentoutuvat kotasaunan hämyisissä löylyissä... Eikä se niin sanottua ole, vaikka siellä joskus joku yönsä nukkuisikin. Syystä tai toisesta.

Tästä se lähtee kohoamaan. Perustukset on jo valettu ja muisto hää/ristiäislahjasta ikuistettu.

Kiitokset asianosaisille!







Ilta-auringon valaisemat vastarannan puut entisen kotimme maisemassa olivat kovin kauniita, mutta ei tässäkään maisemassa valittamista ole.





keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Lisää pitsiä

Tänä kesänä pukeudutaan pitsiin...

Juhlamekon alaosa verhoutuu mustaan pitsiin, marketin rintakoru sai alleen pitsiliinan ja kiiltävä rannekoru peittyi pitsinauhaan ja nappeihin.

Lähikuva rannekorusta.




Äitini teki laukun, jonka koristeeksi löytyi yllätys, yllätys mummon pitsiliina.


Neuvolakortin kansiakin on tullut väkerrettyä. Omalle tytölle pöllökuosinen, suvun uudelle tulokkaalle kirahvi mummon pitsiliinan äärellä.


sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Helppo lapsi, kuitenkin ja tällä hetkellä

No onhan se nyt ihan hölmöä. Ajattelematonta ja itsekeskeistä. Antaa nyt yhden epäkohdan nousta ylitse kaikkien täysosumien. Olen antanut sen ainoan epätäydellisyyden sokaista minut. Nyt on herätyksen paikka.

Tosiaan, tyttärestäni tuli yks kaks yllättäen huono syömään. Hätäännyin. Mikä tyttöä vaivaa, miksei hän ole normaali?! Kolmen viikon ajan olen murehtinut, turhaantunut, ärsyyntynyt. Kaikkea näitä ennenkaikkea siksi, että olen itse viimeinen ihminen, jolla on pokkaa käskyttää toista syömään. "Nytpähän tiedät." Niin tiedänkin ja tiedän myös, että huonollakin ruokavaliolla ihminen pärjää vallan mainiosti ja elää jopa hyvin terveenä. Mutta siitäkään huolimatta en halua, että tyttärestäni tulee äitinsä kaltainen.

No, tyttö ei siis edelleenkään syö kovin hyvin. Vähän paremmin taas, mutta ei hyvin. Mutta kyllähän minunkin pitää yksi epäkohta kestää. On tässä kestetty pahempiakin juttuja. Muissa lajeissa tyttäreni kuitenkin voittaa helpon lapsen tittelin.

Tytön kanssa en ole valvonut vielä tähän mennessä yhtäkään yötä. Muistan ehkä yksi tai kaksi yötä, jolloin olen ollut hänen kanssaan hereillä tunnin. Yösyötöillä otin tytön rinnalle, nukuin itsekin syötön ajan, ja lopulta sain nostaa kylläisen tytön takaisin omaan sänkyynsä jatkamaan uniaan. Kolmen kuukauden iästä lähtien tyttö on nukkunut yönsä tyytyväisesti illasta aamuun. Ja omaan huoneeseenkin hän jäi nukkumaan jo seitsemän kuukauden ikäisenä.

Tyttö ei ole ollut kertaakaan sen enempää kipeänä, mitä nyt joskus on ollut vähän yskää ja nenä vuotanut, muttei häiritsevästi.

Imetyksestä vieroittaminen sujui hienosti - oikeastaan mitään vieroitusta ei edes ollut, tyttö vain itse vähensi ja lopetti. Tutti ei ole koskaan kelvannut sen paremmin, joten siitäkään ei tarvitse vieroittaa.

Päivärytmi on melko täsmällinen ja leikit sujuu tytöltä toisinaan itsekseenkin, jotta äitikin saa touhuta omia juttujaan.

Ja onhan tuo tyttölapsi niin vietävän suloinen ja ihana - täydellinen! Vielä kun sen muistaisi silläkin hetkellä, kun hermot taas menee...