Laineilla kohta kelluu pieni äiti vain

Tiedän kyllä, että jokainen lapsi kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa. Tiedän, ettei pidä verrata. Tiedän senkin, ettei murehtiminen auta. Ja tiedän, ettei hermojen menettämisellä ainakaan saa mitään hyvää aikaiseksi.

Mutta en tiedä, miksi minun lapseni ei kasva tarpeeksi. En tiedä, miksi minun lapseni on pienempi kuin kaikki muut. En tiedä, onko kaikki kunnossa. Enkä tiedä, miten saisin lapseni syömään.

Huoleni tytön pienestä koosta ei ole aivan tuulesta temmattu. Halusin viedä tytön neuvolaan ylimääräiselle punnitukselle, koska huoleni tytön kasvusta on lisääntynyt samaa tahtia kuin tytön ruokahalu on vähentynyt. Neuvolan kasvukäyrällä paino olikin jo aivan alarajoilla.

Olen yrittänyt kaikkeni - oikeat ja väärät tavat. Vaikka juuri siinä se vaikeus piileekin: mikä on oikea tapa ja mikä väärä? Pitääkö tehdä näin vai noin? Ensin tämä vai tuo? Pitkä vai lyhyt väli? Hellyydellä vai rangaistuksilla? Kukaan ei ole kertonut minulle oikeaa vastausta. Kokeile.

Kuten sanoin, tiedän, ettei hermojen menettäminen ainakaan auta. Mutta mutta... Kun mikään ei enää auta ja kattila kiehuu jo yli.

"Älä stressaa", on monen neuvo numero yksi - ja ainoa. Mutta kun minä olen se ainoa ihminen, joka viettää kaiken aikansa tuon lapsen kanssa, ja minä olen se, jonka vastuulla tytön hyvinvointi loppukädessä on. Minun päiväni kuluu vain ruokailuja miettien.

Päättelen, että lapsella on nälkä ja teen ruokaa. Tarjoan ja otan vastaan kiukuttelut. Heitän ruuan roskiin. Ajattelen, että nyt jo pitää olla nälkä. Lämmitän ruuan. Tarjoan ja heitän roskiin. Yritän taas. Roskiin.

Välillä menee kolme lusikallista. Kyllä silläkin määrällä elää, mutta ei kasva.

Tiedän, että tämäkin on ohimenevä vaihe. Mutta se on elettävä.

"Ei pidä verrata muiden lapsiin." Mutta siihenhän kaikki keskustelut pohjautuvat! Jokainen vertailee - superlatiiveja omille lapsilleen tavoitellen. No, minun lapseni onkin pienin.

Oikeasti en taas tiedä, mikä tässäkin asiassa eniten pännii. Huoli tyttären hyvinvoinnista, ruuan haaskuu, lapsessa kiinni oleminen 24/7 vai se, ettei tämä taaskaan vastaa kuvitelmiani normaalista lapsesta. Tässä kohdassa pitäisi nyt julistaa kiitollisuutta siitä, miten olen saanut uuden tilaisuuden olla äiti. Mutta niinpä niin, olen äiti, ihminen. Saan väsyä tavallisiin asioihin.

Mutta huomenna on äidin vapaa vuorokausi. Itämeren laineilla ei purkkisoseita syödä.

Viimeiset hetket

Olen elänyt hetken, jolloin tuntuu kuin veri pakenisi koko kehosta. Olen kokenut, miltä tuntuu, kuin sydän tukehtuisi. Olen kohdannut pelon, hädän ja kuoleman.

Leijonaemojen blogissa kerrotaan kaksi eri tapaa kuolla: turvassa lähimmäisten lähellä tai yksin ja pelokkaana. Meidän tarinamme oli vähällä saada jälkimmäisen päätöksen - juuri tuolla samaisella osastolla K9.

Helteinen elokuun sunnuntai sai dramaattisen käänteen, kun poikamme kiidätettiin yllättäen kriittisessä tilassa osastolta K3 osastolle K9, eli teho-osastolle. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ennalta-arvaamatta. Hetkessä pieni poikamme oli viety luotamme ja meidät vanhemmat jätetty ihmettelemään, mitä juuri tapahtui. Lääkärin viimeiset sanat ennen osaston oven sulkeutumista jättivät jälkeensä vain kolkon kaiun, "tässä ei nyt välttämättä käy hyvin". Veri pakeni, sydän tukahtui. Jalat olivat pettää alta. Oli vain odotettava. Ja pelättävä pahinta. Tietämättä, mitä tapahtuu.

Kului pitkä tovi. Ehkä tunti, tai saattoi se olla puolituntiakin, en enää muista. Ikuisuus joka tapauksessa. Lopulta hoitaja tuli luoksemme ja ohjasi meidät teho-osaston odotustilaan. "Elossa, muuta en voi sanoa, lääkäri kertoo sitten." Ja taas odotimme. Kaksi lääkäriä tuli luoksemme, mutta emme vieläkään päässet poikamme luo. Ensin oli kuunneltava varoitukset elämän päättymisestä. Hetkenä minä hyvänsä.

Saimme olla poikamme luona yhden hetken. Sinä aikana hän ei kuollut. Ehkä seuraavana hetkenä. Osaisiko hän ajoittaa kuolemansa siihen oikeaan hetkeen? Siihen hetkeen, jolloin äiti ja isä saisivat olla läsnä. Vierailuaikana, muiden katsellessa. Lähdimme pois ja tulimme taas takaisin. Pois ja takaisin, monta kertaa, kolme tai neljä kertaa päivässä, tunniksi kerrallaan. Melkein kaksi kuukautta, muistaakseni, ajat unohtuvat jo.

Mutta me olimme onnekkaita. Poikamme ei kuollut yksin, vaan hän sai sen kauneimman lähdön. Iloisen päivän jälkeen, äidin ja isän lähellä. Tästä saan olla ikuisesti kiitollinen. Ja tottakai olen kiitollinen myös siitä, että poikani sai tuolla osastolla niin hyvää hoitoa, ettei hänen tarvinnut kuolla yksin.

Olen siis elänyt ja kokenut, tuntenut ja muistanut. Tiedän, miltä lapsen menetys tuntuu, mutta silti uuden tarinan kuullessani en voi kuvitellakaan, kuinka pahalta lapsen vanhemmista voi tuntua. Olen kuin en tietäisi. Voin vain kuvitella. Ahdistun, vaikka olen itse kokenut saman.

Mietin, miten vanhemmat voivat ikinä päästä kokemastaan yli.

Olenko todellakin jo unohtanut sen tunteen, vai tiedänkö sittenkin paremmin, ettei se ehkä olekaan niin paha tunne kuin voisi kuvitella? Ihminen, joka ei ole kokenut sitä hetkeä, kuvittelee, että se on jotain ylitsepääsemätöntä. Minä, joka olen kokenut sen hetken, tiedän, että siitä pääsee yli.

Mutta enhän voi milloinkaan tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu - juuri siinä tilanteessa, juuri sillä hetkellä.

Helsingin Lastenklinikan tilanpuute on taas otsikoissa. Voin vain toivoa, että jokainen lapsen kuoleman kohtaava vanhempi saisi kokea lähdön hetken samalla tavalla kuin me saimme - perheenä. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. Tässä asiassa tuskin löydetään koskaan täysin kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta toivottavasti asiaa kuitenkin pohditaan kaikista näkökulmista ja päästään edes lähelle miellyttävämpää ratkaisua.

Pieni iso tyttö

Mieheni vanha sänky, johon hän teki uudet päädyt.

Iso tyttöni muutti eilen omaan huoneeseensa. Noin vain. Kirsk, kirsk, kirsk, pinnasängyn pyörät kirskuen aulan poikki vaaleanpunaiseen huoneeseen. "Wauuu, täällähän on vaikka mitä kivaa! Kukkia, pupuja, lintuja, lampaita, lampaita, lampaita, 1, 2, 3...zzzzzzzzzz." Niinpä niin, äidin puuttumista hän ei edes huomannut! Uni maistui yhtä hyvin yksin omassa huoneessa.

Äidille tämä muutos oli kovempi paikka. Vasta nyt tajusin, kuinka kohtuuttoman suuri makuuhuoneemme on. Pinnasänky jätti jälkeensä ison tyhjän aukon. Nukkumaan mennessäni olin jo valmis kiikuttamaan pinnasängyn takaisin paikalleen, mutta päätin antaa tytölle tilaisuuden ottaa askeleen kohti itsenäistymistä ja kokeilla järjestelyä yhden yön. Toimi se osittain. Tarkoitus oli siis siirtää tyttö omaan huoneeseensa tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, jolloin hän ei välttämättä edes tajuaisi vielä nukkuvansa yksin ja toisaalta taas hän ei välttämättä heräisi aamulla vielä kuudelta isän herätyskelloon. No, tyttö ei ollut moksiskaan yksin nukkumisesta, mutta sisäinen kello toimi edelleen. Aamutervehdykset alkoivat jälleen kuudelta.

Kokeilu saa vielä jatkua, mutta mitään lopullista ei ole vielä tapahtunut. Pinnasänky palaa heti takaisin, mikäli tyttö ei viihdy huoneessaan tai äidin vieroitusoireet yltyvät sietämättömiksi. Tänä aamuna ensimmäinen näkyni ei ollutkaan pinnasängyn laitojen yli vilkuttavat kädet ja jalat, vaan tyhjä seinä. Onneksi ääni sentään kuului yhtä iloisesti kuin joka aamu.

Oikeastaan en kyllä tiedä, onko tyttö vielä vauva vai oikeasti jo iso tyttö. Syöminen on taas takellellut viikon verran ja siitä on käyty jo ihan kunnon kädenvääntöjä äidin ja tyttären kesken. Tyttö on vasta reilut seitsemän kuukautta ja otin jo käyttöön rangaistuskäytännön. Jos ruoka ei kelpaa, joutuu lattialle makaamaan ilman leluja. Tyttö osoitti loukkaantuneesti mieltään sydäntäraastavalla itkulla ja vilkuili samalla, joko äiti olisi heltynyt. Äidin jääräpäisyys voitti ja lopulta tyttö tyytyi vain näpertelemään sormiaan ja tunnustamaan tappionsa "öy". Uusi yritys - ja taas lattialle. Lopulta tyttö sai tahtonsa läpi ja pääsi nukkumaan vatsa vellistä pullottaen.

Joko vauvani on niin iso, että tietää äidin rakastavan häntä ihan koko ajan, vaikka välillä äiti olisikin ihan tyhmällä päällä? Joko voin kieltää ja komentaa rikkomatta vauvani turvallisuudentunnetta ja luottamusta äitiä kohtaan?

Joko kasvatin vauvani niin isoksi, ettei hän enää syö rintaa ja nukkuu omassa huoneessaan?

***


Tässä vielä makupaloja tekemästäni nimpparikakusta. Täytteenä lime- ja valkosuklaajuustokerrokset erikseen ja päällä kirpeä limehyydyke.

Ja tässä mummin ja mummun äitienpäivälahjat. Voi käyttää vaikka pyyhekoukkuina, tai ihan miten parhaaksi katsoo.

Hämähämähäkki kiipes korvaasi

Kyllä näin on, ei auta muu. Pakko muuttaa pois. Eihän kerrostalossa ole hämähäkkejä? Ei taatusti ainakaan niin isoja, kuin täällä peltojen keskellä. En edes tiennyt Suomessa olevan niin isoja hämähäkkejä - oli se ainakin kolme senttiä, jalkoineen. Kengän alle liiskatessa voi melkein kuulla, kuinka jänteet naksuvat ja keskivartalo lörtsähtää. Tai en minä tiedä, onko hämähäkillä jänteitä. Jänteikäs kuitenkin kuvaa hyvin ulkonäköä. Näin jälkikäteen ajatellen, en olisi uskonut, että olisin edes iljennyt liiskata sitä. Mutta siinä adrenaliinikuohussa ei ehtinyt edes puistatuttamaan, kun hämis oli jo matkalla kohti valoa. Pahoitteluni kaikille hämähäkkien ystäville (jos sellaisia edes on olemassa), mutta tämä tyttö ei hämähäkin kanssa tuttavuutta hiero.

Meillä on näkynyt myös toisenlaisia hämähäkkejä. Tämä ensin mainitsemani oli väriltään ruskea ja omasi useita pyöreitä muotoja. Sitten on mustia, vähän kulmikkaamman oloisia, mutta yhtä jänteviä - ja ne hyppivät. No, tämän diagnoosin perusteella kirjoitin Googlen kuvahakuun sanan "hyppyhämähäkki". Ja siinä menivät sitten ne kauniit unet. Kuullessaan hakutuloksestani mies kyllä nauroi, että olisi voinut kertoa, ettei sillä hakusanalla välttämättä kannata etsiä tuota yksilöä. Juu ei.

Joskus pikkutyttönä heräsin keskellä yötä rapinaan. Olin varma, että huoneessani vilistää hiiri, joten hain kauhuissani isän paikalle kuuntelemaan ja nappaamaan tuon iljetyksen. Isä kuunteli aikansa, mutta missään ei enää rapissut. Oli siis vain painettava pää takaisin tyynyyn ja yritettävä unohtaa kaikenmaailman rapinat. Nostin tyynyn pöyhiäkseni sitä mukavammaksi, kun tyynyn alta paljastuikin rapinan aiheuttaja - koppakuoriainen! Yööök, olin nukkunut koppakuoriainen korvani alla!

Vihaan ötököitä.

Olen jo kauhuissani miettinyt, miten voin nyt kesän tullen antaa tyttäreni maata ulkona nurmikolla. Edes peiton päällä. Näen jo mielessäni, miten hämähäkit, koppakuoriaiset, muurahaiset ja kaikki mahdolliset ötökät aloittavat hyökkäyksensä kohti pahaa aavistamatonta ihmislasta. Taktiikkakin voi olla mikä tahansa - yksitellen salakavalasti tai joukkohyökkäys täysi rähinä päällä. Hyi yök. Ja entäs sitten, kun tämä (anteeksi sanavalintani) tyhmä ihmislapsi päättää harjoitella pinsettiotettaan, nappaa koppakuoriaisen sormiinsa ja pistelee poskeensa! HYI YÖK!

Kyllä maalla on mukavaa.

Valkovuokkoja ja orvokeita

Blogini saavutti vuoden iän. Onnea siitä! Ja kiitokset kaikille teille, jotka olette kannustaneet minua kirjoittajaurallani ja jakaneet kanssani muistot ja haaveet. Muistelen ja haaveilen jatkossakin. Ja kaikkea siltä väliltä.

Tänään vietin myös kolmatta äitienpäivääni. Mieheni, joka nyt ei varsinaisesti ole mikään kokkikolmonen, leipoi aamutuimaan vaimolleen ja lastensa äidille aamiaiseksi kolmen suklaan mustikkamuffineita ja kinkkunyyttejä. Kerrassaan maistuva aamiainen! Kuka sitä nyt äitienpäiväaamuna tervellisistä elämäntavoista välittämään. (Niinkuin muka normaalisti välittäisin...)

Ensimmäinen äitienpäiväaamuni on jäänyt elävästi mieleeni. Esikoiseni oli tuolloin viiden kuukauden ikäinen ja hän tuli isän sylissä herättämään äitiä valkovuokkokimppu tiukasti pienessä kädessään. Tänä vuonna istutin äitienpäivänä orvokit hänen haudalleen.

Tuolla haudalla tänään kävellessäni  hymyilin vastaantuleville ihmisille, vaikken oikeasti tiennyt, olisiko pitänyt nyökätä vakavasti, vai hymyillä ystävällisesti. Päätin hymyillä. En tiennyt, huomasivatko nuo ihmiset, mitä luki hautakivessä, jonka eteen istutin orvokeita. Katselivatko he säälien nuorta äitiä, joka istuttaa orvokeita oman poikansa haudalle äitienpäivänä, vai olivatko he onnellisia puolestani, koska näkivät minun olevan äiti pienelle tytölle. En tiennyt muutenkaan, pitääkö olla surullinen vai onnellinen. Sekä että. Yhtäaikaa.

Tällä viikolla kuuntelin myös pienimuotoista lasten ensiapukoulutusta. Vaikka eipä siinä juurikaan uutta asiaa tullut. Tiedän, miten alle yksivuotiasta lasta elvytetään. Tiedän myös, ettei elvytyskään aina auta, vaikka kouluttajan esimerkkitapauksessa huudettiinkin hurraata, kun lapsi alkoi hengittää. Tuon koulutuksen aikana muistin taas vanhan kotimme seinät, matot, valaistuksen tuoman värisävyn, yön pimeyden, hädän ja hiljaisuuden. Elin uudestaan ne kahdeksan minuuttia, jotka ambulanssin tuloon kesti. Kaksi puhallusta, kolmekymmentä painallusta. Hento puhallus, painelu kahdella sormella.

Olin taas tilanteessa, jossa olisin halunnut ilmoittaa kovaan ääneen, että tämän minä tiedän. Käsi pystyyn, kenellä on kokemusta? MINULLA, MINULLA! Mutta sitä ei kysytty. Eipä tietenkään, kenellä siitä nyt muka olisi kokemusta. Olin hiljaa, hymyilin ja nyökyttelin, olin kuuntelevinani tarkasti ja ottavani opiksi, kiitin ja lähdin pois. Eikä kukaan saisi tietää.

Kolmas tilanne tällä viikolla syntyi, kun olin ostamassa itselleni uutta lompakkoa. Myyjä leperteli tyttärelleni ja lopuksi onnitteli ensimmäisestä äitienpäivästä. Tämän jälkeen hän sanoi, ettei tosin tiedä, onko minulla muita lapsia. Niin, no, ööh... Oli. Kiitos hei! Tilanne päättyi nolosti, koska olin jo hyvää vauhtia kulkemassa pois päin. En halunnut valehdella, mutten myöskään viitsinyt kääntyä takaisinkaan ja ryhtyä selittämään. Todennäköisesti myyjä jäi potemaan huonoa omaatuntoa, kun oli moisen asian ottanutkin puheeksi. Vaikka aivan syyttä, tietysti. Eihän hän voinut tietää.

Näitä tilanteita sattuu yllättävän usein. Toisenkin kerran tällä viikolla, autokaupassa. Myyjä valitteli, kuinka pahalta tuntuu edelleen jättää poika päivähoitoon. Joka aamu poika jää itkemään isän perään, mutta isän on pakko mennä. Niin onkos teillä muita lapsia? Niin, no, ööh... Oli. Jätimme asian taas siihen. Olisihan sitä tietysti voinut kertoa, kuinka tietää, mistä tämä puhuu. Kuinka pahalta tuntui joka ilta jättää poika sairaalan oven taakse itkemään.

Kuulostan ehkä katkeralta. Mutta ei se sitä ole. Tuntuu vain kurjalta, kun ei aina voi itse kertoa omista kokemuksistaan. On aivan turhaa järkyttää viatonta kuulijaa moisella pommilla ja luoda hänelle vaivaantunut olotila. Haluan kertoa, mutten jaksa vakuutella, että olen sinut asian kanssa. Joskus on vain parempi hymyillä kauniisti ja pitää kokemukset itsellään. Mutta sitä en tule siltikään koskaan sivuuttamaan, etteikö minulla olisi muita lapsia.

Kaikesta huolimatta tänään on kuitenkin onnellinen päivä. Minulla on kaksi lasta, joista toinen söi tänään aamupuuroa pöydän päässä, taputti tahtia pöytään ja sylki puurot lattialle.

Yhtä sun toista

Tein sen taas. Ylitin itseni. Tein jotain sellaista, mitä olin aina kuvitellut, etten osaisi, enkä jaksaisi edes opetella. Ompelin mekon.

Ei siinä mitään ohjeita tarvittu. Halusin osata kerrasta. Tai oppia kantapään kautta. Juu, se jälkimmäinen. Otin mallia olemassa olevasta mekosta. Kääntelin nurinpäin ja oikeinpäin, kurkin saumojen alle, tutkin ja päättelin. Kangasta, mittanauha, kangaskynä, sakset, neuloja, lankaa, kuminauhaa, silitysrauta. Mittasin, leikkasin, silitin, ompelin. Ja sain aikaiseksi mekon! Lopulta. Ainiin, ratkojaa tarvittiin myös. Aika paljon.

Tästä saavutuksesta on vielä pakko julkaista kuva, mutta en suinkaan aio esitellä täällä jokaista tekelettäni.

Olen viimeaikoina huomannut osaavani yhtä sun toista. Osaan leipoa ja tehdä voileipäkakun. Osaan soittaa koskettimia ja laulaa. Osaan käyttää kuvankäsittely- ja sivuntaitto-ohjelmia. Osaan valokuvata. Osaan ommella. Muunmuassa.

Mutta en osaa tehdä näistä mitään kunnolla. Ammattitasoisesti. Osaan vähän kaikkea, mutta en mitään erityisesti. Riipaisen vähän sieltä täältä.

Kyllä se minulle riittää. Omaksi iloksi. Harrastukseksi. Tylsäähän se olisi, jos osaisi vain yhden asian kunnolla. Kai. Tai nimenomaan ammattimielessä olisi kiva osata jotain ihan kunnolla. Työnantajakin tykkäisi. Siksi kai olenkin alalla, jossa tarvitaan oikeastaan vain päätään. Sitäkin olisi kyllä kiva osata käyttää ihan kunnolla!

Mutta siis, tämä blogi ei ole sitä varten, että esittelisin jokaisen tekeleeni, jonka nyt opettelevana ja kokeilevana ompelijana tai leipurina olen saanut aikaiseksi. Täältä ei haeta ideoita ja malleja tai ihailla loistokasta laatua. Omistan tämä blogin käsityöosuuden teille, jotka epäröitte omien taitojenne suhteen. Tehkää ja kokeilkaa! Tässä teille elävä esimerkki siitä, mihin kaikkee innolla ja motivaatiolla pystyy! Olen yllättynyt itsekin!

***

Itseasiassa yksi asia kyllä kertoo jotain ammattitasoisesta toiminnasta, nimittäin ongelmanratkaisutaito. Olin leipomassa synttärikakkua, josta suunnittelin tekeväni mustavalkoisen rokkikakun. Mutta varmasti jokainen ammattileipuri (tai jopa amatöörileipuri) tietää, ettei kermavaahdosta saa mustaa, vaikka kuinka värjäisi elintarvikevärillä. Tai ehkä juuri ammattileipuri olisi osannutkin jonkin taian. Minä en osannut. Useiden epätoivoisten yritysten jälkeen rokkikakku näytti halloween-kakulta, kalman kosketus oli läpitunkeva. Mutta ammattitason kokeileva kotileipuri ratkaisi ongelman kaapimalla pois epämääräisen harmaan kermavaahdon pinkillä elintarvikeväripisteillä höystettynä (juu niitä epätoivoisia pelastusyrityksiä) ja sekoittamalla koko kaaoksen yhteen, jolloin lopputuloksena oli kaunis violetti sävy. Katastrofilta vältyttiin muuttamalla suunnitelmaa ja tekemällä kaunis prinsessakakku.

Paradoksaalista

Ei ole lapsellakaan helppoa, kun ympäristöstä satelee aivan ristiriitaista palautetta.

Hyvä tyttö, hieno pieru, päästä oikein kunnolla vaan, niin kyllä se sitten helpottaa. / Tsot, tsot, ei noin saa paukutella julkisella paikalla ja kaikkien kuullen.

Oooiiii, tyttö on oppinut päristelemään suullaan, suloista! Heh, niin kovin päristelet, että ihan ruuatkin lentävät. / Ja nyt loppui tuo ruualla leikkiminen! Ruoka suussa ei päristellä!

Ryömi vaan, kyllä se onnistuu, anna mennä vaan. / Ei, pois sieltä, ei sinne saa mennä, kukkapurkki kaatuu!

Hymyile vähän äidille, naura oikein ääneen. / No nyt ei kyllä naurata, ei ollut kiva temppu kaataa puurolautasta lattialle.

Nukkuisit nyt vielä vähän aikaa, äiti ei jaksa nousta ihan vielä. / Herätys! Myöhästyt koulusta!

Lapsi raukka, teet niin tai näin, aina väärinpäin.

Pitsikausi

Nyt voin teille ylpeänä esittää ihan itse ompelemani torkkupeiton! Enkä voi olla ihmettelemättä, miten saatoin onnistua siinä vieläpä niin hyvin! Yleensä ompelukseni (siis kautta aikojen, eli nyt kahden viikon ajalta) vahvistavat sanontaa "moni kakku päältä kaunis" - ei mitään väliä, miten se on tehty, kuinka pahasti kankaat on krympätty ja tikit solmussa, kunhan se päällisin puolin näyttää hyvältä. Tosin kakut kyllä teen periaatteella "maku on tärkein". Mutta nyt tämä peitto on tehty alusta loppuun huolellisesti ja sivutikkauksetkin kulkevat suorassa.

Eli tässä se nyt on: pitsimuistoja. Mummon kutomien pitsiliinojen uusi kausi.

Ja missäs sen mukavampaa muistella, kuin vanhassa mummon ja pappan keinutuolissa.

Nyt siis eletään pitsikautta. Haluan hyödyntää tuota muotoa joka paikassa: sisustuksessa, kuvankäsittelyssä, kakun koristeena, askartelussa, ompelussa. Ja johan tämä kausi onkin kestänyt sen pari viikkoa, kun jo keksin uuden ihastuksen: lintuhäkin! Nyt on saatava ainakin kaksi lintuhäkkiä, isompi ja pienempi, toimittamaan kukkapurkin virkaa. Lisäksi aion käyttää lintuhäkin muotoa aplikoinnissa ja kuvankäsittelyissä.

Parin viikon välein saan jonkin ahaa-elämyksen ja ihmettelen, miksen ole keksinyt sitä aiemmin. Kuinka paljon kauniimpaa, viihtyisämpää, käytännöllisempää olisikaan voinut olla jo paljon aiemmin... Ennen seuraavaa ideaa...

Luovuuden tuska

Voi tätä luovuuden tuskaa. Niin paljon olisi juttuja, mitä haluaisin tehdä ja saada, mutta kun esteenä on sekä ajan että osaamisen puute. Tai ehkä kuitenkin vain ajanpuute. Olen viimeaikoina alkanut tosissani uskoa siihen, että mitä vain osaa tehdä, kunhan vähän harjoittelee. Joo, eihän siihen mennyt kuin 26 vuotta, että tuonkin pystyin myöntämään! Ehkä vielä jonain päivänä voin sanoa, että kaikkea oppii syömään, kunhan tarpeeksi monta kertaa maistaa. Mutta vielä ei ole sen aika, yksi asia kerrallaan.

Olen aina väittänyt, etten osaa tehdä käsilläni mitään. Korkeintaan leipoa, mutta en silläkään saralla osaa koristella kakkuja. Olen kyllä aina tiennyt, mitä haluan ja antanut muille ohjeet ideoideni toteuttamiseen.

Kunnes sitten eräänä päivänä syntyi se pieni kipinä, joka halusi kokeilla. Ostin kaupasta puikot ja lankaa ja katsoin netistä ohjeen, kuinka silmukka luodaan. Ja voelaa, tilkkupeitto oli syntynyt (puolen vuoden pääästä)! Ihan ite tein!

Nyt kipinä vasta onkin roihahtanut. Eikä tilannetta yhtään helpota äidin askartelu- ja kangaskaupallinen materiaaleja, mies puutyötaitoineen, naapurin rouva ideoineen ja tekeleineen *) ja tietysti ideoiden ja inspiraatioiden lähde: tyttäreni. Kyllä minustakin tässä seurassa vielä kädentaitaja tehdään!

Mutta tosiaan, tuskaista tämä luovuus totisesti on. On niin paljon toinen toistaan ihanampia kankaita, nappeja, nauhoja, pitsejä, malleja ja ohjeita, ettei enää tiedä, mitä tekisi, ja varsinkaan, missä välissä. Käsityöblogien selaamisesta tulee vain huonolle tuulelle ja pää pyörälle. Kuinka ihania juttuja, mutta kun omat taidot eivät vielä ihan riitä.

Hiljaa hyvä tulee. Minä opettelen.

Sama juttu soittamisen kanssa. Taito on tosiaan päässyt pahasti ruostumaan, mutta vielä minä palautan sen taidon mieleeni ja hankin sen pianon.

Miksi ihmeessä en voinut keksiä näitä harrastuksia ennen lapsia? Silloin, kun minulla olisi ollut aikaa niiden ylläpitämiseen. Vaikka onhan se niinkin, että lapsi todellakin on se paras inspiraation lähde ja äitiyden myötä ajankäyttö on aivan toisenlaista. Ehkä nyt saankin enemmän aikaiseksi, kun on pakko tehdä siinä pienessä välissä, kun pystyy ja ehtii.

Luovuus on synnynnäistä, niin se taitaa olla. Ja harjoitus tekee mestarin.

***

Seuraavaksi pitää kyllä tehdä aikuisten ruokalappu! Siis oikeasti, miksi ruokalaput ovat vain lapsille? Tai ne muovimekot? Minä ainakin tarvitsen kokohaalarin lapsen ruokailun ajaksi. Ja samalla pitää kehitellä suojat myös pöydänjaloille. Lattialle nyt ilman muuta.

Tämän päivän keksintö oli ruokailun ja mopolla ajon yhdistäminen. Istutaan syöttötuolissa kädet eteenpäin suoristettuina ja sormet nyrkissä, odotetaan, että polttoaine on tankissa (suussa), ja sitten mennään! PRRRRR PRRRRRRRR!

***



*) Voi kamala, nyt vasta tajusin kuinka huonon sanavalinnan olin tehnyt. Sivistyssanakirja sanoo seuraavaa:


tekele - taitamattomasti tai kiireisesti tehty esine, valmiste tm. aikaansaannos


Pahoittelut naapurin rouvalle, aivan väärä sanavalinta! Ymmärrät varmaan, mitä tarkoitin :)

Kohtalon ratkaisu?

Kyllä kohtalo osaa tehdä ihan fiksujakin päätöksiä, vaikka muutama tosi kurjakin ratkaisu on elämäni varrelle mahtunut. Tai ehkä kohtalo on vain rutkasti minua viisaampi ja näkee pidemmälle.

Kuten kerroin, palasin töihin kesken äitiysloman, tyttäreni ollessa vain kolmen kuukauden ikäinen. Tosin töitä oli ihan vain päivä tai kaksi viikossa. Työtarjous nyt vain sattui tulemaan juuri tuohon saumaan, joten pakko siihen oli tarttua.

Mutta ilmeisesti kohtalo vihelsi pelin poikki ja palautti minut nauttimaan tästä naiselle suodusta mahdollisuudesta - äitiydestä. Alkuperäinen suunnitelma ja järjestely ei enää toiminut, töitä olisi pitänyt tehdä enemmänkin eikä lastenhoitaja ollut enää käytettävissä. Oli pakko palata kotiin. Sain palata kotiin.

Ensimmäinen äitiyslomani meni miten meni. Olin haaveillut aivan toisenlaisesta ajasta, kuin mihin olin joutunut.

Nyt toisen äitiyslomani aikana minulle annettiin täydet puitteet viettää ansaitsemani äitiysloma seuraten tyttäreni kasvua ja kehitystä. Mutta huolestuinkin taloudellisista asioista ja jätin tyttäreni edun toiselle sijalle. Tai ehkä kuvittelin ajattelevani hänen etuaan - uusia vaatteita ja hienoja leluja.

Ja ehkä ajattelin ihan vain itseänikin - omaa aikaa. Kahdeksan tuntia poissa kotoa ilman kiukuttelua syömisestä ja nukkumisesta.

Vaan mitä olinkaan tekemässä? Olin hylkäämässä tilaisuuteni työhistoriani ainoaan pitkään palkalliseen lomaan. Tai toivottavasti yksi sellainen jakso tulee vielä.

Kuten sanottu, kohtalo teki nyt fiksun päätöksen ja antoi minulle vielä tilaisuuden nauttia tästä edusta. Vaikka ihan oikeasti en voi nyt väittää, että tuo muutaman päivän työtahti olisi kovin paljon rokottanut vauva-arkeani tai heikentänyt lapsen kiintymyssuhdetta. Lähinnä tässä nyt mietin tätä ajatus- ja tunnetasolla. Kuinka tylsää olisi vuosien päästä miettiä, kuinka ensimmäinen äitiysloma meni sairaalassa, toinen töissä.

Mutta kyllä nyt on ihanaa olla oikeasti ihan vain kotona ja nauttia tästä parhaasta vauva-ajasta. Reilu puolivuotias tyttöni ei vielä napansa ympäri pyörimällä pääse karkaamaan kovin kauas, vaikka silmäni ei ihan joka hetki häntä seuraisikaan. Vaikka sormet kyllä ehtivät yllättävän nopeasti pistorasiaan tuollakin matovauhdilla. Ryömimisen oppiminen on enää päivistä kiinni ja haluan olla paikalla, kun se oivallus tapahtuu. Tyttö myös osaa jo istua, mikä tuo taas uusia ulottuvuuksia leikkeihin ja syöminenkin onnistuu syöttötuolissa.

Nyt nautin kesästä ja äitiyslomasta niin kuin kuuluu ja palaan töihin taas kesän jälkeen.

Vaikka kyllä kai äitiysloman voi hukata kovin monella tavalla - tekemällä tai tekemättömyydellä. Ehkä harmittelen myöhemmin sitä, etten käyttänyt lomaani paremmin hyödyksi, tai sitten harmittelen sitä, etten oikeasti vain lomaillut. Pitää kai vain luottaa kohtaloon, vaikka äskeisen leffan perusteella siihenkään ei ole enää luottaminen (Adjustment bureau).

Pitsiä ja puuvillaa

Enpä olisi ihan heti uskonut tämänkään päivän koittavan. Puhdistin ompelukoneeni päältä pölyt ja aloin huristella. Suoraa ja siksakkia.

Osittain tämä oli vähän pakon sanelemaa, osittain taas ihan puhdas innostus. Niitä ideoita kun alkoi kertyä jo niin pitkäksi jonoksi, ettei toteuttajat enää pysyneet perässä, niin pakkohan asialle oli jotain tehtävä. Ja kivaahan se olikin!

Nyt on valmistunut jo tyynynpäällinen, pieni pöytäliina, maustepurkkien kannet, pari patalappua ja pikkuinen pussukka. Mies kyllä epäili, että jos tätä tahtia jatkan, niin kone on loppuviikkoon mennessä takaisin varastossa. Hyvin mahdollista, mutta olenpahan nyt ainakin tehnyt tuttavuutta tuon ennen niin pelottavalta kapistukselta näyttäneen ompelukoneen kanssa. Ihan hyvin tulimme juttuun.

Vettä myllyyn lisäsivät perintöpitsiliinat! Sain eilen niin ison kasan mummon virkkaamia pitsiliinoja ja pitsinauhoja, että näin koko viime yön unta pitseistä. Aivan mahtava juttu, että saan tuoda oman suvun käsintehdyt pitsiliinat uuteen kukoistukseen tuunaamalla ne tähän päivään. Vanhat esineet, huonekalut ja tekstiilit ansaitsevat arvostusta, mutta mikään ei estä muokkaamasta niitä tämän päivän trendeihin sopivaksi - tietysti hyvällä maulla. Parempi, että ne ovat jotenkin esillä, kuin piilossa ja hylättyinä varastoissa.

Hihii, kohta täällä on pitsiä siellä, pitsiä tuolla...

Ensitöikseni kiinnitin yhden pitsiliinan olemassa olevaan sohvatyynyyni ja koristelin vielä muutamalla "blingbling"-napilla. Näitä tyynyjä tulee vielä lisää.

Seuraavaksi ikuistan yhden ison liinan ja pari pienempää torkkupeittoon. Ja myös vähän blingblingiä.

Harmi vain, että nämäkin liinat loppuvat jossain vaiheessa. Eli ei pidä heti tuhlata kaikkia ideoitaan, vaan on säästettävä muutama liina tuleviinkin oivalluksiin. Ja siinä vaiheessa kun huomaan, ettei toteutus vastaa mielikuvaani, innostukseni todennäköisesti lopahtaa. Olisi vain muistettava, että harjoitus tekee mestarin. Eikä sitä edes tarvitse olla mestari, kun itselleen tekee ja on tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaiseksi ihan itse.

Ehkä en ihan toivoton tapaus olekaan...

Aina se on mielessä

Ei kai siitä ajatuksesta tule koskaan pääsemään eroon. Onko kaikki ihan varmasti hyvin? Mitä jos kuitenkin on jotain, mitä ei ole huomattu?

Tyttäreni on kovin pienikokoinen. Tyttömäisen siro, olen puolustautunut. Neuvolan käyrillä kyllä kuljetaan tasaisesti eteenpäin, mutta alimmaisella viivalla. Myöhemmin syntyneet menevät kovaa vauhtia painossa ohi.

Joka kerta neuvolan punnitukseen mennessä olen uskonut, että kyllä nyt ainakin on painoa tullut reippaasti. Ja joka kerta olen saanut pettyä, tai pelästyä. Punnitukseen meno alkaa jo olla pelottavaa, vaikka joka kerta toivo paremmasta painonnoususta jyskyttää takaraivossa.

Vaikka ei kai tässä mitään epänormaalia ole, eteenpäin mennään kuitenkin. Mutta jotenkin vain käsitys puolivuotiaasta on ollut aivan toisenlainen. Tuhdimpi.

Sovitin tyttöä vaunujen ratasistuimeen. Kyllähän pian alkaa jo olla aika, kun voidaan ottaa ratasosa käyttöön. Mutta ehei, ei vielä moneen kuukauteen! Pikkuinen tyttöni hukkui suuriin rattaisiin. Millaisille mammuteille rattaiden turvavaljaatkin on tehty?

Onko tyttö kärsinyt nälkää? Vai onko äidinmaitoni ollut kevytversiota? Kuvittelin, ettei tällä kertaa tarvitsisi miettiä pakkosyöttämistä ja kalorimääriä.

Eikä kai tarvitsekaan, kun vain luottaa siihen, että kaikki on kunnossa. Katselin omaa neuvolakorttiani ja koin pienen helpotuksen; olen itse ollut puolivuotiaana jopa parisataa grammaa pienempi kuin mitä tyttäreni nyt on. Ja ihan tarpeeksi iso minustakin kasvoi.

Ehkä tyttäreni siis on vain sirorakenteinen ja kaikki on ihan hyvin.

Kriisi

Blogini on kohdannut kriisin. En enää tiedä, mihin se on menossa - mikä on sen funktio.

Alkuperäinen tarkoitus on täytetty. Sain kirjoittamisesta voimaa vaikeaan tilanteeseen ja purettua ajatuksia sanoiksi.

Mutta en voi loputtomiin kirjoittaa surusta. En voi kirjoittaa asiasta, josta ei ole enää sanottavaa.

Vai oliko sittenkään tarkoitus kirjoittaa nimenomaan surusta? Ei, vaan muistoista. Muistoni ja kokemukseni tulevat vaikuttamaan koko loppuelämääni. Jollakin tasolla ne tulevat aina vaikuttamaan haaveisiini.

Ei tämä ollutkaan tarina surusta. Tämä on tarina selviytymisestä. Tämä on tarina elämän jatkumisesta.

Tämä on tarina minun elämästäni. Ilosta ja surusta, enkelipojasta, äidistä ja tyttärestä, ja vähän isästäkin, leipomisesta, sisustamisesta ja arjen pienistä hetkistä.

Jälleen kerran kirjoittaminen selvensi ajatuksiani luomalla järkevän päättelyketjun. Kyllähän minä voin blogissani esitellä leipomuksiani ja uusia sisustusjuttuja yhtälailla kuin kirjoittaa haikeita sanojakin. Muistojen ja haaveiden välille mahtuu koko elämä.

Piano

Olen ihminen, joka idean saatuaan haluaa toteuttaa sen heti, samantien. Innostun, ideoin, suunnittelen, toteutan. Innostun ideoistani niin täysillä, etten voi ajatellakaan muuta ennen kuin olen saanut suunnitelman toteutettua.  Tai usein käy myös niin, että kun asiaa tarpeeksi pohtii, toteaakin idean olevan täysin toteuttamiskelvoton. Yllättävän usein sitä huomaa, että olisi kannattanut vielä hetken verran enemmän miettiä ja suunnitella.

Yhtenä päivänä keksin, että päällystän ikean maustepurkkien kannet jotenkin nätisti. Ideaan oli pakko tarttua heti, vaikkei minulla ollut sopivaa materiaalia. Jostain kaapin perältä löysin paperia, joka saisi kelvata paremman puutteessa. Askartelin aikani, kunnes totesin, että teen joka tapauksessa uudet, kunhan hankin ensin kunnon materiaalit. Mutta pakko oli saada luovuudenpuuska laannutettua. Nyt ne purkit odottavat keskeneräisinä uutta innostusta.

Silmälasit pitää myös saada uudet. Selasin yhden aamupäivän netin kehysvalikoimia ja jo iltapäivällä oli pakko käydä paikallisissa silmälasiliikkeissä sovittelemassa pokia. Sillä tavalla sain taas alkuinnostuksen tyynnytettyä ja nyt voi rauhassa odottaa sopivaa päivää lähteä naapurikaupunkiin katselemaan valikoimaa. Mikäli nyt edes ihan oikeasti tarvitsen uusia laseja.

Edellispäivänä keksin haluta pianon. Selasin innoissani netin myydään-palstoja ja tein vertailuja. Olen nuorempana soittanut koskettimia useamman vuoden, mutta nyt taito on pahasti ruosteessa. Minulla on vanha kosketinsoitin, jonka vanhempani ostivat minulle muinoin siinä uskossa, että harrastukseni olisi vakavampaakin laatua. Soitin oli ammattitasoa, ja sain myös mixerin ja kaiuttimet. Kävin esiintymässä jokaisessa koulun ja kylän juhlassa. Olin kai ihan hyvä. Jopa pieneen kyläkouluumme ostettiin vanhan harmonin tilalle sähköurut, kun oli joku, joka sitä osasi soittaa.

Mutta kuten miltei jokainen harrastus, myös tämäkin jäi teini-iän saavutettuani. Nuo koskettimet ovat kyllä edelleen säilyttäneet paikkansa aina oman kotini sisustuksessa käyttövalmiudessa. Vaan harvemmin niitä on kuitenkaan tullut soiteltua. Vaikka olikin silloin kymmenen vuotta sitten ammattitason soitin, ei äänenlaatu vastaa enää nykypäivää, eikä jokainen säätönappula enää aivan täysin toimikaan.

Oikeastaan harmittaa, etten silloin pikkutyttönä lähtenyt opettelemaan pianon soittoa, vaan valitsin sähköurut. Ero piilee vasemmassa kädessä. Koskettimilla soitetaan vain sointuja, kun taas pianolla vasen käsi elää ihan omaa elämäänsä. Kosketinsoittajan pitäisi olla ihan pro ja hyödyntää soittimen taustamusiikkiominaisuuksia tehden itse oikeanlaiset taustat. Minä en ole niin pro, vaikka soitin tämän kaiken mahdollistaisikin. Jokaisen biisin soittaminen saman valmiin taustarytmin avulla alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Pianon soittaminen kuulostaa kauniimmalta.

Vielä jonain päivänä ostan pianon, menen pianotunneille ja soitan iltaisin kauniita sävelmiä. Ja laulan, kun olen yksin.

Mutta oikeastaan tässäkin haaveessa on koira haudattuna. En oikein tiedä haluanko ostaa pianon itselleni vai tyttärelleni. Toivoisin, että tyttö perisi äitinsä musikaalisuuden, ja toivoisin, että hän kiinnostuisi pianonsoitosta, jotta äitikin saisi siinä samalla opetella. Vaan riskinsä on tässäkin. Voikin olla, että tyttö ei kiinnostu koko pianosta yhtään, kun on saanut tarpeekseen äidin pimputtelusta. Ja varsinkin, jos äiti jopa vähän yrittää ohjata soittoharrastuksen suuntaan. Ehkä juuri tästä syystä en koskaan ole oppinut ompelemaan. Äitini kun ompeli meille aina kaikki vaatteet, enkä koskaan saanut samanlaisia ostovaatteita kuin kaverit käyttivät - aitoja nappiverkkareita. Ja sitten kun tarvitsin ompeluapua, annoin äitini tehdä sen. Minun ei ole koskaan tarvinnut itse opetella. (Äiti, saat kyllä edelleen tehdä ne sohvatyynyt - ja kaikki tulevatkin jutut.)

Nyt haluaisin osata ommella ja tehdä kaikkia ihania juttuja. Vaan eipä sitä kiinnostusta ole vieläkään niin tarpeeksi, että jaksaisin opetella. Ehkä tyttäreni voisi opetella senkin...

Tässä pianoinnostuksessa kävi nyt oikeastaan niinkin, että alkuinnostuksen huumassa en tajunnut heti mitata pianon tarvitsemaa tilaa. Näin jo mielessäni, kuinka hienosti piano sopisi olohuoneen sisustukseen, viisihaarainen kynttelikkö ja pari valokuvakehystä päällään. Mutta eihän se sitten mahdukaan siihen, mihin sitä olin jo kovasti sisustamassa. Eikä sille oikein ole muutakaan paikkaa. ELLEI sitten osta uutta tv-tasoa - ja sohvia...

Tai ehkä vain käynnistän sähköurkuni, soitan pari kipaletta ja laannutan soittotarpeeni.

Ja sitä paitsi, tyttärestäni tulee todennäköisimmin rumpali. Miehelläni on tapana rummuttaa käsillään musiikin tahtiin reisiinsä, pöytään, mikä nyt sattuu olemaan lähinnä. Auton ratti on kulunut rummutuskohdasta. Rytmitajua hänellä ei ole, eikä mitään käsitystä sävelistä, mutta musiikin tahtiin hän rummuttaa kuin ammattilainen. Tyttäressäni on myös havaittavissa tämä ominaisuus. Hän nakuttaa jaloillaan lattiaan aivan taukoamatta. Nap-nap-napnap-nap. Varpaat tai kantapää, asennosta riippuen. Nap-nap.

Tikus.. seipäästä asiaa

Sainpas luvan julkaista kuvia mieheni tuotannosta! Tässä siis seuraavaksi näyttämöllä heinäseivästuotannon jakkara ja ilmoitustaulu.

Näissä esineissä ei ole käytetty ainuttakaan ruuvia tai naulaa, vaan ne on koottu liimalla ja puutapeilla. Myöskään sähkötyökaluja ei ole liiemmin käytetty, vaan heinäseipäiden koloukset on kaikki tehty käsin taltan avulla.

 

 

 

Nämä ovat näitä blogini toteutuneet haaveet -osion juttuja. Ja lisää haaveita on tulossa!

Oikea kohtaus oikeaan tilanteeseen

Leffoissa shokkitilanteeseen joutunut ihminen menee paniikkiin, hätiköi, ei ajattele selkeästi, kirkuu ja itkee. Ei se oikeasti niin mene - ainakaan minun kokemuksellani. Mutta siinä tilanteessa olen kyllä ehtinyt miettimään, muistaisinko jonkin leffan, jossa olisi vastaavanlainen tilanne, ja kuinka henkilöt siinä kohtauksessa näyttelivät. Miten minun siis kuuluisi toimia.

Ajoin kerran autolla ojaan. Tai no oikeasti se oli jo toinen kertani. Kun tajusin menettäneeni autoni hallinnan mustan jään peitossa olevalle mutkalle, ajattelin vain materian perään - autoni! Aineet vakavampaankin onnettomuuteen olivat kaikki olemassa, mutta hyvää tuuria tai enkeleitä oli matkassa. Kömpiessäni ulos katollaan makaavasta autosta olin aivan rauhallinen. Yritin etsiä kännykkääni, mutten löytänyt. Joku on kai joskus sanonut, ettei puhelinta saisi pitää autossa "vapaana", juuri tämän takia. Pian paikalle kuitenkin saapui auto. Nuori mies ja nainen tulivat kysymään, tarvitsenko ambulanssia ja antoivat minulle puhelimen, jolla soitin miehelleni. En tarvinnut ambulanssia, olinhan jo ojaanajon konkari ja osasin jännittää niskani niin, ettei se päässyt heilahtamaan. En saanut edes ruhjeita. Siinä sitten miestäni odotellessamme ajattelin, että pitäähän tässä nyt jotenkin mukamas olla järkyttynyt tilanteesta. Niinhän ne leffoissa tekevät; huutavat kirosanoja ja potkivat kiviä. Yritin olla järkyttynyt. Kyykistyin maahan ja mutisin kirosanoja. Oikeasti olisin voinut vain jutustella mukavia näiden auttamaan tulleiden ihmisten kanssa ja nauraa koko tilanteelle. Mutta eihän se olisi sopinut.

Tai entä sitten se kerta, kun yritimme elvyttää poikaamme. Mieheni elvyttää elotonta poikaa samalla kun minä pidän linjaa auki hälytyskeskukseen, jolla ei ollut antaa muita neuvoja kuin jatkaa elvytystä niin kauan, kunnes ambulanssi tulee. Oli aivan hiljaista, koska minullakaan ei juuri ollut asiaa. Siinä oli taas hetki, jolloin jälleen ajattelin, että pitäähän minun nyt sentään tässä tilanteessa olla järkyttynyt. Yritin kuulostaa hätääntyneeltä ja toistelin poikani nimeä. Vaikka oikeasti olisin vain halunnut olla hiljaa.

Uskon siihen, että ihminen pystyy hätätilanteessa ylittämään kaikki fyysiset voimansa. Henkisetkin. Jotenkin sitä vain siinä tilanteessa tietää, miten pitää toimia. Ja tietää, ettei hätääntyminen, huutaminen, kirkuminen, itkeminen tai potkiminen auta. Paitsi tietysti, jos joku käy kiinni. Se on vähän kuin synnyttäminen; ei sitä voi etukäteen harjoitella, on vain toimittava tilanteen vaatimalla tavalla.

Pari päivää sitten olimme ajaa peurakolarin. En ainakaan muista olleeni ennen niin läheltä piti -tilanteessa. Olimme pakettiautolla liikkeellä koko perhe, kun tien vasemmalta pientareelta pilkisti ensin kaksi kiiltävää silmää ja samassa peura olikin jo tiellä - toinenkin. Mieheni sai väistettyä peurat tien oikealta pientareelta, mutta varmasti etumainen peura sai auton kyljestä kuonoonsa muistutuksen varovaisuudesta. Olisin voinut kuvitella kiljahtavani jotain tyyliin "iiiiiiiiik", mutta en sanonut mitään. Taisin vain tokaista "jaahas". Ehkä tilanne ei kuitenkaan tuntunut niin uhkaavalta pakettiauton hytistä katsottuna ja vastapelurina oli vain peura. Ja tietysti luotto mieheni tilannetajuun.

Kovin huvittavaa, että tv:ssä näytettävillä ohjelmilla voi oikeasti olla niin paljon valtaa käyttäytymismallien antajana. En käyttäydy normaalisti, eikä kukaan voi tietää minun olevan järkyttynyt, jollen näytä tunteitani voimakkaasti. Shokkireaktio sekin.

Ideasta toteutukseen

Tässä teille lisää toteutettuja ideoita!

Annoin miehelleni kasan vanhoja puisia lankarullia sekä ohjeen, että eteiseen pitäisi saada uusi naulakko. Tällainen siitä sitten tuli!

 
Tyttären huoneeseen tein taulukollaasin seuraavanlaisilla teksteillä:

Sormeni ovat ehkä pienet, mutta voin aina kietoa isäni niiden ympärille.

"Ei kuulosta kovin järkevältä", sanoi Kani. "Ei", sanoi Puh nöyrästi. "Ei kuulostakaan nyt kun sen sanoo ääneen. Sitä ennen se kuulosti aivan järkevältä."

Minä en halua semmoisia ystäviä, jotka ovat kilttejä, mutta jotka eivät yhtään välitä toisista, enkä semmoisia, jotka ovat sen takia kilttejä ettei heidän tarvitsisi tuntea itseään epämiellyttäviksi. Enkä semmoisia, jotka pelkäävät. Minä haluan jonkun, joka ei ikinä pelkää, ja joka välittää toisista, minä haluan äidin.

Tyttö tuskin leikkii omassa huoneessaan vielä pitkään aikaan, ja hyvä niin. Saapahan äiti rauhassa toteuttaa omia prinsessaunelmiaan ja sisustaa huonetta mieleisekseen - kunnes pikkuprinsessa keksii, että äidin laittamat nätit jutut on vielä nätempiä hieman tuunattuna. Vielä pitäisi kunnostaa tytölle vanhan ajan sänky huoneen rekvisiitaksi (käyttöön sitten, kun sen aika koittaa) ja ommella uudet verhot.

Wc:n seinälle tein taulun, jossa on teksti: "Rakkaus on kaikki mitä tarvitset, mutta hieman vessapaperia silloin tällöin ei liene haitaksi."

Tänää tuli myös kokeiltua omaa reseptiä kääretortun täytteeksi. Philadelphia-tuorejuustoa, tomusokeria, sulatettua suklaata, appelsiinin kuori ja appelsiinin mehua sekä sisäpinnalle omenasosetta. Toimii!

 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

Kevät on tullut kotiin

Suomenkielessä on sanat 'kevät' ja 'masennus'. Molemmat sanat ovat ymmärrettäviä ja kumpaistakin käytetään ahkerasti sekä puhuttaessa että kirjoitettaessa. Mutta mikä ihmeen sana on 'kevätmasennus'? Ei näitä sanoja vaan kertakaikkiaan voi yhdistää!

Kevät on ihanaa aikaa, ei silloin voi mitenkään olla masentunut! Lisääntynyt valoisa aika antaa energiaa ja uutta puhtia, luonto on kauneimmillaan (eli siis kun rikkaruohot eivät vielä ole vallanneet joka puskaa ja nurkkaa) ja edessä on vielä kokonainen kesä.

Tässä teille seuraavaksi muutama kevätinspiraation aiheuttama tuotos:

Laiskan ratkaisu narsissiasetelmaan: narsissit purkeissaan laatikon pohjalle ja koivunoksia ristiin rastiin peittämään muovipurkkeja. Äitini tosin tokaisi, että oletpa kerrankin jaksanut tehdä oikein asetelman... Eli vähälläkin vaivalla voi onnistua!

Karhulan Keittiötölkki löysi tiensä nimestään huolimatta vessaan. Tuohon ilmeisesti 10 litran tölkkiin mahtuu juuri viisi wc-paperirullaa. Tölkin alla on tuo rukkiin ja kehräämisen liittyvä juttu, jonka nimeä en tiedä. Asiasta jotai tietävä kertokoot. Tämä asetelma on tosin sellainen, joka tullaan purkamaan noin puolen vuoden päästä, sillä se ei ole tarkoitettu tutkimusretkikohteeksi ja testiksi, kuinka saada torni kaatumaan. Vastaus: puhaltamalla.

Viinipulloteline sai uuden tehtävän korutelineenä. Ehkä jonain päivänä teline saa myös pintaansa uuden värin.

Tämä seuraava tekele ei kylläkään ole kevään tuotos, vaan jo talvella syntynyt (tonttukin vielä kuvassa). Eli ikkuna muistoihin.

Siinä kaikki tällä erää, vaikka eipä ne ideat suinkaan tähän loppuneet. Uusia juttuja on valmistumassa koko ajan. Tosin ne kivoimmat jutut odottavat vielä julkaisulupaa - tekijä kun haluaa säilyttää tuotteensa uniikkina. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että heinäseivästä ja vanhaa puuta meillä tullaan näkemään koko tuotesarjan voimalla. On ilmoitustaulua, naulakkoa, lyhtytelinettä, valaisinta, keittiöjakkaraa, viinipullotelinettä... Ja kahdeksan hengen ruokailupöytäkin pitäisi valmistua jossain välissä.

Tässä keväthuumassa myös blogini koki ulkoasumuutoksen.

Ihana kevät!!

Arkullinen muistoja

Kummallista, miten pian voi unohtaa. Ilmeet, eleet, tavat - kasvot. Haluan muistaa, mutta joudun pinnistelemään muistaakseni. Voi, kunpa minulla olisi parempi kasvomuisti. Tai jos olisin pitkävihaisempi. Ei voi olla vihainen, jos ei enää muista, mistä riideltiin. Unohdan ikävät asiat.

Vihdoin pystyin katsomaan muutaman videon pojastani. Hän näyttää tutulta, mutta kuitenkin niin vieraalta. Ai niin, tuo maiskuttelu! Olin jo unohtanut. Ja se into, mikä syntyi, kun potkimalla lelukaarta sai aikaan ääniä ja vilkkuvia valoja - kanyylista päässä välittämättä. Lääkkeiden tuuheuttamat kulmakarvat olivatkin tuuheammat kuin muistin.

Enää ei itketä - ainakaan niin herkästi kuin ennen. Alanko unohtaa? Olen aina sanonut, ettei tätä muistoa unohda ikinä, vaan se seuraa minua koko lopun elämääni. Mutta jos tätä vauhtia mennään eteenpäin, niin mikä on lopputulos? Onko aivan mahdoton ajatus, että kymmenien vuosien päästä (siis oikeasti monen kymmenen vuoden päästä) muisto pojastani olisi jo niin kaukainen, että sitä olisi jo vaikea saada pinnistelemälläkin mieleensä?

Tai enhän minä tietenkään unohtanut ole. Poikani on kyllä edelleen mukana arkipäivän puheissani. Vertaan tyttöä pojan käytökseen tai kasvuun, selitän, että haalari ostettiin jo pojalle, ja kerron, että silloin Helsingissä... Mutta entä sitten monen kymmenen vuoden päästä, kun en voi enää vertailla tai Helsinki on jo muuttunut niin paljon, ettei sitä enää tunnista? Eikä ole surua muistuttamassa.

Kymmenen kuukautta on (normaalissa) ihmisen elossa hyvin lyhyt aika. Pieni ihminen ei ehdi jättämään itsestään kovin paljon muistoja. 

***

Lauantaina on pappani hautajaiset. Ja taas se on siinä - arkku täynnä muistoja.

Tänäänkin on hyvin tavallista

Kompastuin omaa nokkeluuteeni, kun tajusin, että tuosta viimekertaisesta kommentistani Iholla-sarjaan liittyen saa nyt aivan väärän kuvan, mitä oikeasti halusin sanoa. Pointti kyllä oli, etten pitänyt kyseisestä sarjasta, mutta syy, miksi näin on, jäi ehkä vähän epäselväksi.

Elämä on loppupeleissä hyvin tylsää ja tavallista, meillä jokaisella. Mikä näytttää ulkopuolisen silmin kadehdittavalta elämäntyyliltä, voi itsestä taas tuntua päämäärättömältä palloilulta - ja toisin päin.

Ote minun päivästäni: Tyttö herää kuudelta, imetän häntä hetken siinä toivossa, että uni saisi vielä jatkua, mutta joudun kuitenkin luovuttamaan torkkutoimintotaistelun viimeistään seitsemältä. Mittaan pikapuuroainekset kulhoon ja kulho minuutiksi mikroon. Vähän hedelmäsosetta makua antamaan. Syötän puuron tytölle taktiikalla "kaksi sisään, yksi ulos". Ärsyttää, kun syömisessä kestää ihan tuhottoman kauan. Unohdan tiskata puurokulhon heti, joten myöhemmin puuro on takertunut päättäväisesti kulhon pintaan. Mies on aamulla keittänyt kahvia termariin, joten otan siitä kupillisen ja istahdan tietokoneen eteen, tyttö leikkii lattialla.

Harmittelen, että pitäisi imuroida, mutta en tiedä missä välissä, eikä oikeastaan edes kiinnostaisi koko touhu. Tuskailen laskupinon kanssa ja samalla haaveilen uusista vaatteista, koska kaapissanihan ei ole mitään kivaa. Hermostun, kun tyttö ei suostu päiväunille, vaikka itseäni väsyttäisi kovasti. Nauran tytön hassuille ilmeille. Tyttö nauraa takaisin. Syötän purkkisosetta, ellen ole viitsinyt tehdä sosetta itse. Ei näin pienelle viitsi aina tehdä sosetta itse, koska syöty määrä on vielä niin pientä. Käyn kaupassa ja kannan yhtäaikaa tyttöä turvakaukalossa sekä kahta painavaa kauppakassia. Kauppaan on kymmenen kilometriä. Odottelen miestä kotiin. Valitan, ettei hän enää työpäivän jälkeen jaksa lähteä mihinkään, vaikka minulla on tylsää ja haluaisin lähteä jonnekin. Olenhan ollut koko päivän kotona kiukuttelevan lapsen kanssa, ellen sitten kaupassa ole käynyt. Tyttö nukkumaan ennen kahdeksaa, telkkarista pari komediasarjaa ja itse perässä nukkumaan.

Miksi siis katsoisin omaa päivääni toisintona telkkarista, ihan vain todetakseni, että helsinkiläisilläkin on tavallinen elämä ja tavalliset ongelmat. En siis olekaan yksin ongelmieni kanssa. Kuinka helpottavaa.

Sinänsä sarjassa on ihan hyvä idea, että seurataan aivan tavallisten ihmisten elämää, eikä joka sarjassa aina ratsasteta julkkisten maineella. Mutta kun se nyt vain sattuu olemaan tylsää ja hidastempoista.

Tiedän, mitä on tavallinen elämä - ehkä myös jossain määrin epätavallinen elämä. Ei se ole sen kummoisempaa.

Ja samalla huomaan olevani yksi sarjan naisista. En kuvaa elämääni, mutta kirjoitan.

Olen puhunut itseni pussiin, joten tähän on hyvä lopettaa.

Hyvä mieli tulee, kun...

Jenni antoi haasteen, joten täältä pesee!

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että he ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

Hyvä mieli tulee, kun elämänsä ilot ja surut saa jakaa oman perheensä kanssa. Ja tietysti myös ystävien.

Hyvä mieli tulee, kun on oma koti, jossa on hyvä olla. Koti on se peruskivi, johon kaikki tämän haasteen yhdeksän muutakin kohtaa pohjautuvat.

Hyvä mieli tulee, kun keksii loistavan idean, jolla tavaralle saadaan uusi käyttötarkoitus tai parempi säilytyspaikka. Kotonani juuri mikään esine tai huonekalu ei ole sen lopullisella paikallaan, vaan kuljen esine kädessäni huoneesta toiseen ja suunnittelen.

Hyvä mieli tulee, kun saan jotain uutta. Kukapa ei olisi hyvällä tuulella uusista kengistä tai sohvasta, mutta minulle riittää jo sekin, että esine on minulle uusi. Rakastan vanhoja huonekaluja, joilla on jo tarina kerrottavanaan. Ja rakastan miestäni, joka toteuttaa ideoitani, nikkaroi ilmoitustaulun tai viinipullotelineen ja kunnostaa vanhan huonekalun. Hyvä mieli tulee, kun on saanut jotain uutta edullisesti tai itse tekemällä. Kalliista ostoksesta tulee lähinnä paha mieli.

Hyvä mieli tulee, kun saa otettua itseään niskasta kiinni. Kun sen vain vielä oppisi. Siistissä kodissa on mukava olla, kun virkistävän lenkin jälkeen saa laittaa päälleen puhtaat vaatteet, eikä tekemättömät työt kaiherra mieltä.

Hyvä mieli tulee, kun aamuauringon kajossa nousee hakemaan jälleennäkemisen riemusta innostuvan lapsen väliimme viettämään kiireetöntä aamua.

Hyvä mieli tulee, kun voi ottaa lasillisen viiniä, kuunnella hyvää musiikkia ja pelata pasianssia kynttilänloisteessa. Ihan yksin.

Hyvä mieli tulee, kun saa tarjota ystäville vaikkapa tuoretta omenapiirakkaa.

Hyvä mieli tulee, kun saa lähteä jonnekkin - ja palata taas kotiin. Tykkään lähteä kylään, kauppaan, ajelulle; yksin tai yhdessä. Olen koti-ihminen, joka haluaa olla liikkeessä...

Hyvä mieli tulee, kun löytää kevään ensimmäiset leskenlehdet, tuntee keskikesän lämmön, ihailee syksyn väriloistoa tai saa kämmenelleen ensimmäsen lumihiutaleen. Se päivä, kun huomaat, ettet enää tarvitsekaan talvitakkia ja taas se päivä, kun saat kietoutua lämpimään untuvatakkiin. Vaihtelua rakastavan ja tavaroita paikasta toiseen siirtelevän naisen tekosyy kehittää jotain uutta.










Hyvä mieli voi löytyä melkein mistä vain, kunhan vain osaa etsiä.

En nyt varsinaisesti haasta mukaan muita kuin naapurini, jolla ei vielä ole omaa blogia, mutta jonka viimeistään nyt on pakko vastata haasteeseen, luoda blogi ja listata kymmenen hänen hyvän mielen käsityötään kaikkien nähtäville :)

Aasinsiltoja ajasta

Minulla oli harhakuvitelma, että sitten kun muutamme uudelle paikkakunnalle, meille kertyy ylimääräistä aikaa. Työmatka lyhenee ja välimatkat sukulaisiini lyhenevät. Eli siis teoriassa aikaa pitäisi nyt olla enemmän.

Haaveilin ajasta, jolloin aikaa ja tekemistä voisi suunnitella muillekin illoille, kuin vain viikonlopuille. Kuinka tylsää onkaan, kun menot ovat kiinni vain viikonlopuissa ja kalenteri on täytetty pitkälle moniksi kuukausiksi. Halusin tehdä extempore-visiittejä iltakahville, kuten ennenvanhaan. Ennen facebookia tai kännyköitä. Aikaa, kun oli vain lähdettävä katsomaan, onko ketään kotona. Vaikka eipä sillä, kyllä minä haluan pienen varoitussoiton ennen yllätysvieraita, koska pitäähän kodin ja emännän olla edustuskunnossa. Vaikka edes viisitoista minuuttia etukäteen. Että siinä mielessä kännykkä on ihan mukava uudistus menneeseen, vaikka tuo se paljon harmiakin ja turhaa huolta. Esimerkiksi ollessani viimeisilläni raskaana, olin ajamassa 45 kilometrin matkaa kotiin, kun kännykkäni olikin päättänyt olla vastaanottamatta puheluita. Jossain vaiheessa jo kotona huomasin ongelman, ja kun sain sen korjattua, alkoi puhelimeni piipittää kilpaa viestiä ja sähköpostia. Hätääntyneet ja vihaiset viestit kyselivät, missä oikein olen. Mies ei ollut saanut minua kiinni, joten hän oli jo hälyttänyt puolen sukua ja naapurit perääni. Voi tätä nykyaikaa.

Mutta niin, eipä sitä aikaa ole kukaan vielä tähän päivään mennessä pystynyt eloonsa lisäämään. Lyhyt työmatka on yhtäkuin mahdollisuus tehdä pidempiä päiviä. Lyhyt välimatka sukulaisiin taas tarkoittaa, että siellä ehtii käydä huomennakin, tai ylihuomenna, ensiviikolla.

Aikaa ei ole koskaan ylimääräistä. Ei hukkaan heitettyä, eikä turhaa. Se on vain osattava hyödyntää tehokkaasti. Omalla tavallaan. Tai totuttava siihen, että aina on kiire odottamaan.

Haaveiden ja harhakuvitelmien raja on häilyvä. Eron tunnistaa vasta jälkikäteen. Jos niillä edes on eroa.

***

Pakko vielä kommentoida tuota Iholla-sarjaa. Siis ihan oikeasti. Kaksi kysymystä: Miksi? Ja kenelle? "Ihanaa, vihdoinkin sarja, joka kuvaa aidosti oikeaa elämää", oli eräs kommentti. "Siis niinku oikeesti mä niinku luulin et mä oon oikeesti niinku tosi positiivinen ihminen, mut nyt kun niinku kuvaa tällä kameralla, niin niinku, emmätiiä, sitä ei niinku oikeesti ehkä sit ookaan niinku niin positiivinen. Niinku."

Ehkä mä oon niinku pitäny itteeni tosi niinku avoimena ja ymmärtäväisenä, mut nyt kun oikeesti kattoo niinku oikeita ihmisiä ja tajuaa et hei niilläkin on niinku ihan oikeesti oikeita ongelmia, niin ehkä musta sit kuitenkin tuntuu et mä oonkin niinku aika itsekäs kun mä niinku ajattelen et hei noi tyypit tuolla ruudussa ei tiedä oikeesta elämästä niinku yhtään mitään. Mulla on niinku ihan oikeesti kokemusta siitä ihan oikeesta elämästä eikä mun tartte niinku kattella enää toisten ongelmia pyykkivuorista ja autioista lähiöleikkikentistä.

Johtopäätökseni on luotu ensimmäisen jakson pikakelauksen perusteella, mutta se riitti päätökseeni olla katsomatta kyseistä ohjelmaa sen enempää. Anteeksi.

***
Edit
Ja väärinkäsityksiä välttääkseni lisään vielä, etten tietenkään vähättele kenenkään elämää ja ongelmia, mutta jos ei ole pakko, niin tv:stä en jaksa tuollaista tositv:tä katsoa. Tiedän, mitä on oikea elämä ihan ilman tuota sarjaakin.

Kotiäidin päivän epäkohdat vol 1.

Miksi aivastus tulee aina silloin, kun suu on täynnä porkkanasosetta? Ja miksi juuri silloin olet pukenut päällesi valkoisen paidan...

Miksi äiti on väsyneimmillään juuri silloin, kun lapsi on päättänyt pysyä hereillä hinnalla millä hyvänsä? Ja miksi ylipäätään ihminen on kiukkuisimmillaan silloin, kun ei millään jaksaisi.

Miksi ne ihanimmat putiikit on sijoitettu niin, ettei niihin pääse lastenrattaiden kanssa? Huhuu kauppiaat, äidit haluavat päivisin kuluttaa aikaansa lapsia nukuttaessaan ja siinä sivussa voisi tulla jokunen heräteostoskin!

Miksi vaippapaketti, joka on ensin kääritty muoviin ja sitten vielä pahvilaatikkoon, on halvempi, kuin saman merkin vaipat pelkässä muovikääreessä? Pahvilaatikon hävittäminen on työlästä.

Miksi vanhempainvapaa loppuu, kun lapsi on 9 kuukauden ikäinen, vaikka niin pientä ei vielä oteta joka paikkaan hoitoon? Ja samalla oikeutta kotihoidontukeen ollaan lyhentämässä. Eli hallitus päättäköön jo, halutaanko äidit siis kotiin vai töihin?

Miksi ei ole olemassa rikkaharjaa ja -lapiota, mikä sopisi nätisti sisustukseen? Asettele nyt sininen SINI-tuote, tai vastaava, kauniisti olohuoneen keskipisteeseen valkoisen takan eteen.

Miksi parhaat ideat syntyvät aina silloin, kun sinulla ei ole tarvikkeita sen toteuttamiseen, mutta kauppaan mennessäsi olet jo unohtanut kaiken, mitä tarvitsisit?

Miksi kaikissa lasten leluissa ei ole ON/OFF-nappulaa? Ja pattereiden poistamiseen tarvitsee ensin löytää sopiva ruuvari.

Miksi kukaan ei käy kylässä silloin, kun sinulla olisi maljakossa tuoreita kukkia?

Selvä markkinarako: tähän kuvaan sopiva rikkaharjasetti!

Luonnetta

Aloin jo tänä aamuna kirjoittaa uutta tekstiä aiheesta "miten äkäpussi kesytetään". Tyttäreni on täynnä tulta ja tappuraa ja vierastaminen aiheuttaa omat hankaluutensa.

Mutta eihän tämänpäiväisestä päivänsäteestä ja "kaikkien kaverista" voi moista tekstiä kirjoittaa. Tänään oli hyvä päivä. Paitsi hautajaissaattueen osalta.

Yleensä tyttö vierastaa kovasti, eikä väliä juuri ole, onko kyseessä mies tai nainen, tuttu tai vähemmän tuttu. Se kun nyt ei ole äiti tai isä. Selvästi hän on myös oppinut tunnistamaan eron kodin ja muun paikan välillä - kotona on hyvä olla, muualla ei ehkä niinkään.

Kuulemma tuo vierastaminen on ihan hyvä juttu, sillä sehän vain kertoo älyllisestä kehityksestä ja turvallisuuden tunteesta. Mutta siinä vaiheessa, kun huutokohtaus vieraan ihmisen nähdessään alkaa paikassa tai tilanteessa, jossa ei nyt välttämättä tarvitsisi niin suurta meteliä itsestään pitää, ei siinä paljon ajatus älykkäästä lapsesta lohduta.

Mutta se nyt on tätä vähän aikaa - deal with it! Tämä äiti ei tanssi lapsen pillin mukaan ja linnoittaudu kotiin vain siksi, että pelkäisi noloja tilanteita. Lapsi on lapsi - se huutaa ja itkee, kun sille päälle sattuu. En voi nyt muuta kuin yrittää totuttaa lasta pelottaviin ihmisiin ja outoihin paikkoihin. Haluan nähdä ja liikkua - ihan senkin uhalla, että välillä palataan kotiin ennenaikojaan, kiukutellaan kiukut pihalle, vaihdetaan vaippa ja mennään taas. Lapsi oppii kokemalla.

Mikäli tyttäreni tämänhetkinen luonne on edes lähellä sitä, mitä se tulee tulevaisuudessa olemaan, olen vielä pulassa. Itkupotkuraivareita keskellä kauppakäytävää on luvassa monia. Vaikka hyvähän se vaan on, että luonnetta löytyy. Ei tässä elämässä liialla nöyristelemisellä pärjää.

Eli miten sitä taas osaisi kasvattaa lapsesta järkevän ihmisen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa, pystyy toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa ja osaa arvostaa itseään.

Koska eilisen äkäpussin tilalle oli tänään ilmestynyt oikea sydäntenvalloittaja, uskon, että tyttärelläni on kuitenkin ihan tasapainoiset mahdollisuudet kehittyä aivan täysipäiseksi ihmiseksi. On hänellä ainakin kelpo lähtökohdat.

Teflon flu

Olen aina väittänyt olevani teflonia. En juuri koskaan sairastele, eikä lähipiirin flunssat tartu. Töistäkin olen flunssan takia ollut poissa vain ihan muutaman päivän (yksi tai kaksi oikeastaan nyt muistuu mieleen). No, koulusta on joskus ehkä tullut oltua pois vähän lievemmässäkin flunssassa.

Mutta niin vain tämäkin tefloni alkaa rapistua. Heikko kohtani on löytynyt. Imetys.

Moneen vuoteen en ollut ollut kuumeessa, kunnes sitten ensimmäisen synnytykseni jälkeen kuumeilin kohtutulehduksen ja rintatulehduksen seurauksena. Ja kuten taas seuraavan synnytyksen jälkeen hourailin 39 asteen kuumeessa. Nyt tämän vuoden puolella olen ollut jo kahdesti hyvin ikävässä ja raivostuttavassa flunssassa. En ole tottunut moiseen.

Ilmeisesti siirrän teflonin raaka-aineita äidinmaidossa tyttärelleni. Ja hyvä niin - kyllä äiti kärsii flunssat mieluummin itse. Viime viikon tyttö oli kovassa yskässä, mutta nyt sekin on jo hyvää vauhtia parantumassa. Muuten hän onkin ollut terve, *kopkop* - kyllä isoveli sairasti pikkusiskonsakin puolesta.

Muistan jostain ala-asteajalta jokusen kotona vietetyn kuumepäivän. Olohuoneen sohvalle tehtiin peti ja siinä sitten sai maata koko päivän, katsoa telkkarista lastenohjelmia ja syödä karkkia, koska mikään muuhan ei tietysti maistunut. Niin ja jaffaa piti juoda paljon. Antibiootit äiti laittoi hedelmäkarkkien sisälle, koska muuten ne maistuivat niin pahalle ettei niitä pystynyt nielemään. Ilmeisesti se iso möhkäle oli helpompi niellä kokonaisena. En muista, että se itse sairastaminen olisi niin kamalaa ollut. Oli vain kivaa, kun ei tarvinnut mennä kouluun. Kerran muistan hiipineeni salaa ulos koulupäivää edeltävänä iltana ja seisovani hetken aikaa paljain jaloin lumisella ja jäisellä pihalla yrittäen saada flunssaa aikaiseksi. Ilmeisesti seuraavana päivänä olisi ollut koulussa jotain tylsää. Vaan eipä siitä flunssaa kehkeytynyt.

Mutta se niistä lapsuuden kultaisista muistoista. Yritäpä nyt nauttia flunssasta! Töistä ei enää jäädä niin vain kotiin sairastamaan, lapsi on kuitenkin hoidettava ja vaikka kuinka saisit miehen tekemään edes tärkeimmät kotityöt, haluat kuitenkin tehdä ne uudestaan "oikealla" tavalla. Vaikka makaat sängyssä keskellä yötä 39 asteen kuumeessa ja palelet kuumeen vain noustessa, sinun on silti noustava ylös ainakin imetystä varten. Eikä se rään krohistaminen ja lihassärky edes niin mukavaa ole, että siitä nyt nauttia voisi.

Ja jos lapsi sairastaa, pelkäät ja huolehdit tämän puolesta, selittelet poissaoloasi töissä, peset oksennuspyykkiä ja käytät luovuuttasi piilotellessasi lääkkeitä nallekarkkeihin.

Elämän kiertokulkua sukupolvelta seuraavalle.

Yllättäen

Yöllä, kesken unen, lähti pappani mummon seuraksi. Yllättäen, ennalta-arvaamatta. Toivottavasti ilman kipuja.

Olen nyt saavuttanut iän, jossa juhlitaan koko elämän kirjoa. Ristiäisiä, häitä, hautajaisia. Tasaiseen tahtiin, vuorotellen. Itketään ja iloitaan. Varsinaisesti tämä ikä on häiden kulta-aikaa, kun ystävät menevät naimisiin. Mutta myös hautajaisten määrä on kasvussa. Rakkaat ympärillä vanhenevat. Päivä päivältä.

Ehkä siihen tottuu. Tai oppii ymmärtämään. Juu, ei siihen totu. Yhtä pahalta se tuntuu joka kerta.

Ehkä en halua ymmärtääkään. Miksi hän tai tuo? Miksi nyt?

Kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastausta. En tässä elämässä. Ehkä sen jälkeen - en tiedä.

Mutta yhteen kysymykseen tiedän vastauksen, ja se kysymys tulee toivottavasti kuulumaan tässä elämänvaiheessa vielä edellisiä kysymyksiä useammin. Tahdotko? Tahdon.

Haaveilemani onnellinen arki alkoi hieman tahmeasti - mutta niinhän se olikin: kokemuksineen kaikkineen.

Vuosi elämästäni

Tv:stä tuli mainos ohjelmasta, jossa kuusi naista kuvaa elämäänsä videokameralla puolen vuoden ajan. Tähän mieheni tokaisi, ettei hän ainakaan haluaisi tuhlata tuollaiseen vuotta, edes puolta, elämästään. Se aika menisi hukkaan, sillä näyttelemistähän se olisi kuitenkin. Liioiteltua, vähäteltyä. Ei se olisi normaalia elämää.

Niin, mikä siis on normaalia elämää? Mitä on se tavallinen arki, jota itsekin halajan?

Me tuhlasimme yhden vuoden sairaalaan. Se ei taatusti ollut normaalia. Yksi vuosi elämästämme valui hukkaan, sillä se ei johtanut mihinkään - vaivannäköä ei palkittu. Koulussa kulutetut vuodet koituvat useimmiten hyödyksi, vaikka se ehkä sillä hetkellä onkin saattanut tuntua ajan haaskaukselta. Tai ankara laihdutuskuuri ja paastoaminen - kuinka hieno palkinto siitä onkaan luvassa! Ja tietysti se yhdeksän kuukauden odotus, joka lopulta palkitaan mitä upeimmalla lahjalla. Mutta tuosta vuodesta, vaivannäöstä, pelosta ja tuskasta meille jäi vain suru.

Vai jäikö? Entäs ne kaikki muistot, kokemukset, henkinen kasvu? Elimme sumussa - mutta kuitenkin kiinni hetkessä. Elimme elämäämme.

Voiko elämästään hukata aikaa? Onko olemassa turhia kokemuksia? Jokainen hetki ja kokemus lisäävät meihin aina yhden rakennuspalikan. Ne kokoavat meistä ihmisen, joka koostuu vääristä valinnoista, opituista virheistä, kohdatuista suruista ja jaetuista iloista.

Raskaan vuoden jälkeen haaveilin tavallisesta arjesta - vaikkei sellaista ole olemassakaan. Tavallinen tarkoittaa tylsää. En minä halua elää tylsää elämää. Arki on kokemuksia, riskejä, vaaroja, yrittämistä, onnistumisia - pieniä hetkiä. Tästä lähin haaveilen onnellisesta arjesta kokemuksineen kaikkineen, sillä kokemuksieni takia olen juuri se mikä olen.

Voihan leipä ja kakku

Olen innostunut tekemään voileipäkakkuja. Itse en niitä syö, mutta mielelläni kyllä teen. Ja ilmeisen hyviä niistä tulee maistamattakin!

Viime kesänä tein ihka ensimmäisen voileipäkakkuni ylioppilasjuhliin. Nyt olen tehnyt pari kakkua 1-vuotisjuhliin:

Kummipojalle tein texmex-kakun, jonka junaidea tosin oli ajatuksissani vähän näyttävämpi, kuin mitä lopputuloksesta tuli. Totesin myös, ettei cheddar-juustoa kannata käyttää koristeena, sillä se sulaa kakun pinnalle ja menettää muotonsa.

Toiselle 1-vuotiaalle tein perinteisen kakun. Vahingosta viisastuneena juustokoristeet on nyt tehty goudasta.

Vielä tämä harrastus on hyvin pitkälti oppimisen ja harjoittelun asteella. Vasta kokeilemalla löytää oikean kostutuksen, käytännöllisimmän aluspaperin, kauneimman tavan koristella. Se ensimmäinen kakkuni sekä tämä texmex-kakku jäivät koristelun osalta liian paljaaksi (tosin kuvassa näyttää todellisuutta paljaammalta). Vasta viimeisimpään kakkuun tajusin tilkitä aukkoja ja koristella runsaalla kädellä. Vielä harjoitus tekee mestarin! Tosin sen verran suuritöinen (ja kallis) tuo voileipäkakku on, ettei niitä viitsi ihan joka viikonloppu harjoitella.

Ja kuten tuossa viime kesänä julkaistussa kirjoituksessani lupasin, niin tässä kuva myös valmiista vauvanpeitosta:

 

Ihan mukavaa puuhaa tuo kutominenkin oli, mutta ehkä tässä taas tovi vierähtää, ennen kuin on jälleen aikaa ja innostusta aloittaa uutta työtä.

Maantietörpölle

Hei sinä maantietörppö, joka olet niin onnekas, että omistat etuajo-oikeuden aina siellä, missä kuljet, onko mielessäsi koskaan käynyt ajatusta, että vastapelurin auton takapenkillä saattaa istua pieni lapsi?

Kyllä, sinä olit oikeassa, sinulla oli etuajo-oikeus. Ja kyllä, minä tein väärin, kun käännyin autollani edestäsi vasemmalle. Mutta minä sentään käytin pelisilmääni sillä välin kun sinä suljit omasi ja kolkkasit tilannetajusi. En halunnut jumittaa koko vilkasta risteystä arkailemalla vasemmalle kääntymisen kanssa. Kun sitten näin vasemmalta tulevan taksin kääntyvän puoleeni, koin tilaisuuteni tulleen ja pääsin puikahtamaan tämän taksin edestä kadulle ja vasemmalle. Mutta niin, sinulla oli etuajo-oikeus. Osuu jos osuu, sinulla on etuajo-oikeus ja minä maksan viulut. Siinä missä pelisilmällä varustettu autoilija olisi höllännyt kaasusta tai edes pitänyt sen hiljaisen nopeuden, minkä edestä pois kääntyvä auto automaattisesti aiheutti, sinä lisäsit kaasua ja otit tähtäimeesi minun autoni vasemman takakulman.

Juuri sen kulman, jossa tyttäreni, pieni vauvani, istui turvaistuimessaan! Ja ei, sana 'turva'istuin ei tarkoita sitä, että kallein aarteeni olisi turvassa kaltaisiltasi törpöiltä.

Tällä kertaa ehdin pois alta. Ehkä tilanne oli sinullakin hallussa koko ajan - halusit vain pelotella, ärsyttää. Halusit aiheuttaa minulle muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin, jotta en toiste tulisi hidastamaan matkantekoasi puolella sekunnilla.

Toivon todella, ettei viimeinen näkysi ennen rysähdystä, ole viattomat lapsen silmät tuijottamassa pelokkaina auton takaikkunasta samalla, kun tajuat, ettet saakaan ajoneuvoasi enää pysäytettyä...

Pikkukakkosunet

Olen kehuskellut, kuinka hienosti tyttäreni nukkuu yöt, iltakahdeksasta aamukahdeksaan. No, uusi rytmi on taas täällä. Nyt tyttö herättää aamukuuden herätyksiin tottumattoman äidin tuohon kukonlaulun aikaan.

Ei siinä mitään, jos olisi aamulla lähdettävä johonkin, mutta kun tiedät olevasi koko pitkän päivän kotona, tuntuu tuo aikainen aamuherätys turhalta. Eikä siinä sittenkään mitään, jos tietäisit saavasi ottaa pienet päikkärit päivän aikana, mutta kun sepäs ei käykään niin yksinkertaisesti.

Tyttö meni aamupäikkäreille yhdeksän jälkeen, jolloin pakkasin hänet vaunuihin ja menin itse ulos lumitöihin. Ja niitä töitä olisi kyllä riittänytkin, mutta puolen tunnin hikisen urakan jälkeen tyttö päätti, että se siitä. No, eipä tarvinnut keksiä puolisolle muita tekosyitä, miksi 15 senttiä paksun märän lumikerroksen kolaaminen ei innostanut.

Puolenpäivän aikaan koin tilaisuuteni tulleen, pakkasin taas tytön vaunuihin, työnsin terassille ja uppouduin sohvan pehmusteisiin. Äh, radio liian kovalla, pakko käydä sammuttamassa - ja takaisin peiton alle. Hmmmmm... uni tulee, uni tulee... *piip,piip* Tekstari! Vaivauduin lukemaan viestin, mutta päätin jättää vastaamisen myöhemmäksi. Uusi tilaisuus unelle. *plim* Messenger-viesti tietokoneella! (Kyllä, käytän vielä meseä yhden henkilön kanssa jutusteluun.) Sitä en vaivautunut katsomaan, odottakoot. Josko nyt voisin vihdoin nukkua rauhassa! No enpä tietenkään, itkuhälytin välitti kiukkuisen viestin. Kyllähän tässä ehtikin jo olla 20 minuuttia tehokasta aikaa nukkua päikkäreitä!

Hain tytön sisälle ja yritin vielä saada kiukkuisesta tytöstä unikaveria. Puolituntia siinä meni nukun-ennuku -kiukuttelua, kunnes turvauduin tissikikkaan. Tyttö sohvalle viereen makoilemaan ja tissi tämän suuhun. Vihdoinkin erävoitto! Syödään ja nukutaan yhtäaikaa, kätevää. Aina siihen saakka, kunnes puhelin soi. Tähän siis meni peräti viisi minuuttia. Päätin luovuttaa, eihän oikeastaan enää edes nukuttanut.

Tytöllä on selvästi taktiikka: kun minä en nuku, ei nuku muutkaan, ja kun minä nukun, muut ei nuku silloinkaan! Heti, kun nousin ylös vastatakseni puhelimeen, tyttö jäi kiltisti sohvalle nukkumaan ja nukkuikin lopulta melkein pari tuntia.

Seuraava tilaisuus tuli jälleen viideltä. Nyt ymmärrän, miksi äitini on aina puhunut pikkukakkosunista. Asetetaan lapsi mukavasti telkkarin eteen, laitetaan kanava kakkoselle, ja hiivitään itse sohvalle kylkiasentoon. Tässä on jopa tunnin mahdollisuus nukkua päikkärit! Tosin se ehkä toimisi paremmin, mikäli lapsi olisi siinä iässä, että ymmärtäisi edes murto-osan näkemästään. Näin pienillä keskittymiskyky päättömiin ja hännättömiin loruihin sekä kaneiksi pukeutuneisiin täteihin on vielä melko rajallinen. Ja lisäisi myös huomattavasti mahdollisuuksiani, mikäli olisin muistanut laittaa puhelimen äänettömälle...

Äiti tarvitsee oman kyltin:

***

Onneksi on sentään kevät tulossa. Eihän näin kauniita aurinkoisia päiviä voi hukata nukkumalla. On paljon kivempaa katsella auringonvalokiilassa loikoilevia villakoiria ja välioven ikkunaruutujen pesemättömiä nurkkia. Kyllä ne oli vielä tallessa pimeän talven jäljiltä!

Tie minuuteen

Aloitin tammikuussa uuden harrastuksen, joogan. Tarjonta myöhäisempään ilta-aikaan sijoittuvasta "urheilusta" oli melko olematonta eikä talous antanut periksi liittyä yksityisten liikuntakeskusten listoille. Niinpä päätin kokeilla, löydänkö sisäisen rauhan kautta tien vetreisiin niveliin.

Mielikuvani joogasta oli lootusasennossa istuva buddha hokemassa omnomia tai sitten tyynen meren rannalla kallion kielekkeellä pitkä ja hoikka nainen keikkumassa yhdellä jalalla taivuttaen toisen jalkansa selän takaa pään taakse, selkä nätisti notkolla ja kädet ottamassa kiinni taivutetun jalan varpaista. Puuh.. Siitä on rauha ja kauneus kaukana, kun tämä rautakanki yrittää löytää varpaansa edes etukautta.

No eipä tämä maalaiskylän jooga ihan näitä mielikuviani vastannut. Puolitoistatuntia venyttelyä ja rentoutumista peläten, koska kanssajoogailijat saavat tökätä minut hereille ja käskevät lopettaa kuorsauksen.

Mutta hyvää tuo viikoittainen venyttely on tehnyt. Viikon lopulla kroppa jo selvästi kaipaa seuraavaa kertaa. Tietysti sitä voisi venytellä kotonakin ihan ilmaiseksi, mutta... Ei vain tunnu olevan aikaa. Tuntuu paljon tärkeämmältä istua hartiat lytyssä tietokoneen edessä. Vaan eipä tuo omatoimisen venyttelyn ajanpuute ole se koko jutun juoni - kerran viikossa saan olla puolitoistatuntia pois kotoa tekemättä ja ajattelematta yhtään mitään. Tuona aikana mies kylvettää tytön, antaa iltavellin ja laittaa nukkumaan.

Äitiys on kuin työntövoimalla kulkeva juna. Vaunut kulkevat aina edellä ja takaa voi vain yrittää huudella ohjeita toivoen, että ne kuuluvat eteen asti. Äitiydessä sanat "minä itse" siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Et ole enää yksi itsenäinen ihminen, vaan äiti. Kaikessa tekemisessäsi on ajateltava ensin lapsiasi.

Tähän äitiyden osioon, oman itsensä kadottamiseen minulla on vielä totuttelemista. En voi tarttua tilaisuuksiin, ennen kuin olen järjestänyt lapsen asiat kuntoon, eikä ne aina mene niin kuin haluaisi. Pysäkit lipuvat ohitse samalla kun vaunut peittävät näkyvyyttä eikä varaveturia ole saatavilla.

Kerran viikossa yritän löytää kadonneen minäni, omat ajatukseni, oman aikani. Kaunis ajatus, vai mitä?

Kyllä maistuu!

Esikoisen aikaan meillä yritettiin syödä näin:

Kuopuksen ensituntuma soseisiin sujui näin:

Kuvista voi siis päätellä, että soseiden syöminen kuopuksen kanssa sujuu jonkin verran paremmin kuin esikoisen kanssa. Erityisesti siistimmin. Esikoinen ei koskaan oppinut syömään soseita. Ei, vaikka äiti yritti kaikki kiristämisen ja lahjonnan taiat. Tuttia dippaamalla sai ehkä huijattua edes jonkinmoista makua suuhun, mutta lusikan nähdessään huulet liimautuivat kiinni.

Tyttölapsemme kanssa ajattelin aloittaa soseisiin totuttautumisen hitaasti, ilman kiirettä. Ilman äidin stressiä. Sillä varjolla annoinkin tytön ensi kertaa maistaa jo ennen kuin edes neljä kuukautta oli vielä täynnä. Siinähän menisi vielä pitkä aika, ennen kuin soseita syötäisiin nälän voittamisen tarkoitukseen. Mutta kuinka ollakaan, tyttö piti tästä uudesta kokemuksesta niin paljon, että olisi varmasti kerralla syönyt koko purkillisen, mikäli äiti olisi antanut! Ainakaan siis toistaiseksi tyttö ei ole perinyt äitinsä ruokailutottumuksia - onneksi!

Tämä on taas niitä arjen pieniä asioita, jotka saavat hyvälle tuulelle. Lapsenkasvatus voi toisinaan olla jopa helppoa! Onnistumisten ja hyvien kausien aikana tosin vain pelottaa, koska taas on vaikeiden kausien aika. Nyt nukutaan koko yö ja syödään hyvin. Entä huomenna? Olen täälläkin monta kertaa todennut ja lohduttautunut vaikeiden hetkien aikana ajatuksella, ettei mikään vaihe kestä ikuisesti. Harmi vain, että vaihe se on hyväkin vaihe...

Vapaa aamu

Yhtenä aamuna sain taas kokea jotain uutta. Tai vanhaa. Vanha tapa uudella aikakaudella. Sain herätä yksin ja nauttia kirpeästä pakkasaamusta ihan omaan rauhalliseen tahtiini.

Tyttö lähti aamulla isän matkaan ja jätti äidin jatkamaan uniaan. Sain koko aamun vain itselleni ja omaa aikaa ennen töihin lähtöä. Niin ja työtkin alkoivat vasta puoliltapäivin. Mitähän sitä oikein tekisi?

Nousin ylös ja kurkkasin tyhjään pinnasänkyyn. Juu ei, ei sieltä paistanut joka aamun aurinkoisinta hymyä. Oli tyydyttävä lämpimän punaisena kajastavaan oikeaan aurinkoon, joka oli aloittamassa taistelua tuota hyytävää pakkasta vastaan. -26,4 astetta. Keitin kahvin ja avasin tietokoneen. Aivan samoin, kuin joka aamu. Vain sillä erolla, että työhuoneen lattialla olevan leikkimaton päällä ei köllötellyt tyttöä, joka tapittaisi äitiä suurilla silmillään ja odottaisi, koska äiti taas irrottaa katseensa tietokoneen ruudusta, jotta tälle voisi väläyttää sen kauneimman hymynsä. Ei ollut ketään, kelle leperrellä eikä ketään jokeltelemassa takaisin. Vaikka olisin yksin kotona, eikä kukaan kuulisi minua, en silti osaa puhua yksikseni ääneen. Laulaa kyllä, mutta en puhua. Jännää, että siinäkin on vissi ero.

Ja niin kello näyttikin jo töihin lähdön aikaan. Tästäkö ajasta nyt piti nauttia? Siitä, ettei ollut mitää, mikä olisi saanut hymyilemään. Ei mitään, mikä olisi aloittanut aamun vilpittömän ihanilla asioilla. Sain viettää aamun aivan kuten joka aamu, mutta ilman ihanan tyttöni seuraa.

Onneksi tänä aamuna tyttö taas hymyilee ja yrittää kovasti auttaa tämän tekstin kirjoittamisessa istuen sylissäni ja hamuten näppäimiä pienillä sormillaan. Juuri tästä nautin.

Hyvää yötä ja huomenta

Joka ilta sen kuiskaan. Jokaiselle erikseen. Kuulethan sen?

Joka ilta ainakin ajattelen, vaikken ääneen kuiskaisikaan. Kuulethan sen silti?

Ja vaikken aina muistaisi ajatellakaan, tiedäthän, että en silti ole unohtanut? En koskaan.


Mietin kerran, että tämä on tapa, joka tulee jäämään koko loppuelämäkseni. En voinut tuolloin ymmärtää, että se saattaisi jo nyt lipsua. Iltarutiini, joka alkoi jo ensimmäisistä sydänäänistä alkaa nyt hiipua toisten sydänäänien vahvetessa ja samalla toisten sydänäänien loitotessa yhä kauemmaksi. Arki ottaa vallan ja piilottaa pieniä hetkiä.

Joistain rutiineista on ollut pakko luopua - tavoista, jotka nyt repivät liikaa. Niiden tilalle on luotava uusia rutiineja.

Enää pikkusisko ei lähde maailmaan avaraan, vaan se on tarkoitettu yksinoikeudella isoveljelle. "Kaihoten nyt katselen, kun lentää tuolla lintu pienoinen, se nousta korkealle saa ja näkee kauniin, kauniin maan..."

Pikkusiskolla on oma tuutulaulu. Uusi rutiini. "Tämä laulu on niin pieni, yhtä pieni kuin minäkin, tätä laulua laulelen, laula, laula sinäkin. Tämä laulu, on niin hento, yhtä hento kuin perhonen, kaunis niin kuin ruusukin, laula, laula sinäkin..."

Mutta yhtä asiaa en halua muuttaa. En saa antaa sen unohtua. Haluan säilyttää nuo illan kauneimmat sanat.

Hyvää yötä [enkelipoikani] ja [tyttölapseni]. Hyvää yötä Rakkaat <3

Riittämätön

Voi ei, kolmekymmentä on aina vain lähempänä. Huomenna pitää vaihtaa esittelytekstiini vitosen tilalle kuutonen. Armotonta.

Tästä en nyt mitenkään keksi aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen, joten olkoon sen puuttuminen sellainen.

Mietinpä tässä vain sellaista, että onko äiti se ainut ja oikea, joka voi, tai oikeastaan jonka pitää hoitaa lastaan. Olen halunnut lapsen. Se on minun lapseni. Minun työni.

Olen äitiyslomalla siksi, että hoidan lastani ja huolehdin hänestä. Siksi minulle on annettu tämä vapaa. Sitten kun aloitan työelämän, minulla on taas vapaapäiviä siksi, että saisin nauttia yhteisestä ajasta lapseni kanssa.

Mutta entä nyt, kun olenkin osittain palannut työelämään tämän äitiysvapaan aikana. Sysään vastuun muille. Laistan velvollisuuksistani hoitaakseni toisia velvollisuuksia.

Perhe, jonka yksi lapsi on sairaalassa ja toinen kotona kohtaa saman ongelman. Äidillä on riittämätön tunne, oli hän missä tahansa. Sairaalassa ollessaan yksi kaipaa kotona, kotona ollessaan yksi kaipaa sairaalassa. Meidän tapauksessa pääsimme sentään vähän helpommalla, kun ei ollut toista lasta kotona odottamassa, vaan saimme keskittyä täysipainoisesti sairaalassa aikaansa kuluttavaan poikaamme. Mutta joka ikinen omilla asioilla vietetty tunti, tai kotona käyntiin kulutettu päivä aiheutti huonon omantunnon. Emme voineet tehdä molempia asioita yhtäaikaa - emme voineet ottaa poikaa kotiin mukaan.

Terveen lapsen kanssa elettävässä normaalissa arjessani riitelevät koti ja työ. Hoitaako varsinaisia velvollisuuksiani kotona antaen omat vapautensa myös hoitovastuita kerääville apukäsille, vai ollako tunnollinen työntekijä, joka on tarpeen tullen aina käytettävissä. Miettiäkö kotona, miten työvuorot saadaan järjestymään vai huolehtiako töissä, kuinka paljon lapsi tänään kiukuttelee lapsenvahdille. En haluaisi kuormittaa muita töillä, jotka ovat minun vastuullani. En kotona, enkä töissä. Lapsi on hoidettava ja rahaa hankittava. Olen jumissa.

Mutta taas kerran päästään siihen, että itsepä olen valintani tehnyt, ja se valinta on lähtöisin ainakin jo hetkestä: "All bacause two people fell in love".

Ja juuri tuon lauseen takia muistojeni ikkuna täyttyy myös ihanista valokuvista.