Vuodesta toiseen

Vuoden kiertokulku ei ole nähtävissä vain kesän vaihtumisena talveen ja talven kesään tai ikävuosien lisääntymisenä joka vuosi samaan aikaan. Vuoden kiertokulku näkyy monessa muussakin. Se saa tajuamaan, että elämä jatkaa matkaansa, vaikka maailmassa tapahtuisi mitä.

Telkkarissa pyöri muutama viikko sitten terveyssidemainos, jossa paketin ostaja sai kaupanpäälle säilytysrasian. Sama mainoskampanja toteutettiin myös viime kesänä. Asustelimme silloin Helsingissä ja asioimme Munkkivuoren ostoskeskukssa. Mainoksen uhrina tartuin tuohon kyseiseen kampanjaan ja valitsin silloisen lähikauppamme valikoimasta terveyssidepaketin, jonka kyljessä koreili sinivioletti rasia. Tuo rasia makasi Mäkki-talon kylppärissä säilyttäen korvakoruni tarkasti tallessa. Erittäin kätevä rasia tähän tarkoitukseen.

Tällä hetkellä telkkarissa esitetään hammasharjamainosta trenditietoisille kuluttajille. Nyt jokainen voi valita omaa persoonaansa lähinnä kuvaavan design-hammasharjan. Aivan kuten jo vuosi sitten. Silloinkin muistan tuon mainoksen ja kuinka samaisessa lähikaupassa yritin epätoivoisesti päättää, kuinka trenditietoinen haluan olla. En ollut. Valitsin taviksille tarkoitetun hammasharjan, jossa oli keskitytty puhdistustehoon, eikä varren design-väritykseen.

Kolmas tv:ssä tällä hetkellä pyörivä mainos, joka vie muistot vuodentakaiseen on Nelosen ilotulitus. Poikamme oli jo selvinnyt keuhkoverenvuodosta ja saanut uuden maksan viime tingassa ja nyt kaikki näytti hyvältä. Toipuminen oli alkanut. Sitä saattoi juhlistaa ilotulituksella. Ilotulitteet lähetettiin aivan sairaalan ja Mäkki-talon viereisestä saaresta, joten olimme kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Valitettavasti poikamme ei tätä spektaakkelia teho-osaston hengityskoneesta käsin nähnyt, eikä olisi vielä ymmärtänytkään näkemäänsä, mutta jonakin vuonna tulisimme hänen kanssaan katsomaan tuota valon ja äänen taistoa.

Ilotulitus on tänäkin vuonna, aivan kuten ennenkin, aivan kuin vuoden aikana mikään ei olisi muuttunut. Yhtälailla Turussa vietetään parhaillaan Keskiaikaisia markkinoita. Aivan kuin viime vuonnakin, jolloin olimme vaihteeksi Turun lastenosastolla oikeaan aikaan ja pääsimme osallistumaan näille markkinoille.

Vuoden kiertokulku puhuu karua kieltään. 

Auringonlasku Turun kesäyössä.

Kohtalon ivaa

Ja vuoden kiertokulku jatkuu. Aikaisemmin jo kerroinkin, kuinka mieheni osti veneen vuosi sitten keväällä, kuinka veneessä olikin vuoto ja kuinka vene mökötti loppukesän liiterin takana kuivalla maalla. AIVAN KUTEN TÄNÄKIN VUONNA! Tällä kertaa kyseessä vain on eri syyt, miksi vene ei tee sitä, mitä veneen kuuluisi tehdä. Tänä vuonna vene kyllä saatiin laskettua jokeen ja muutaman kerran sillä jopa ajeltiin. Kunnes viimeisellä kerralla veneestä katkesi ohjausvaijeri ja vene piti nostaa maalle korjattavaksi. Ei siinä vielä mitään, se olisi ollutkin pikkujuttu, mutta kappas, kun paikallinen voimalaitos pitää huoltaa juuri kesällä, ja nimenomaan keskellä kesää.

Voimalaitoksen huollosta tiedotettiin lehdessä vajaata viikkoa ennen huoltotöiden aloittamista. Huoltotöiden aikana veden pinta tulee laskemaan reilusti. Kaksi viikkoa sitten maanantaina huomasimme kauhuksemme vesirajan paenneen rannastamme viisi metriä! Vedenpinnan lasku oli näin ollen kaksi metriä. Kaunis jokimaisema peittyi nyt mutaisiin ja haiseviin rantoihin. Sattumalta olimme nostaneet veneen ylös ennen vesikatoa. Pelkkä pieni uutinen lehdessä vedenpinnan laskusta ei saanut meitä tajuamaan, mikä tilanne todellisuudessa tulisi olemaan.

Voimalaitoksen omistaa norjalainen yhtiö, joka dollarinkuvat silmissä päätti toteuttaa huoltotyöt silloin, kun sähkönkulutus on minimissä, eli tuotot minimissä. Kesämökkikaupungin mielipidettä ei edes kysytty, saatikka edes ilmoitettu reilusti aikaisemmin paikallisille yrittäjille, joiden elinkeino riippuu tästä joesta. Kukaan ei osannut varautua eikä ehtinyt varautumaan vajaan viikon varoitusajalla. Kukaan ei edes tiedä, kuinka kauan huoltotyöt tulee kestämään. Nyt lehdessä on ilmoitettu tietyt muutaman päivän jaksot elokuun puoleenväliin saakka, jolloin vedenpintaa lasketaan. Mutta voimalaitos huomauttaa, että muutokset vedenlaskun aikataulussa ovat mahdollisia. Tällä hetkellä vesi on siis taas korkealla, mutta koska se taas laskee, on vain huhupuheiden varassa.

Suurella todennäköisyydellä veneilymme jää siis tältäkin kesältä väliin. Ei ole järkeä laskea venettä vesille ja todeta, että moottori ei kuljeta venettä eteenpäin pohjamudassa. Voi myös olla, että tämä oli viimeinen kesämme tämän joen rannalla, joten se siitä sitten.

Toivottavasti vuoden kiertokulku ei sentään näy ihan joka asiassa. Toivottavasti jotkin asiat voivat myös muuttua.

Västäräkki ikkunalla osa 2

Viime viikolla kerroin oudosta västäräkistä, joka istuu terassin ovenkahvalla ja koputtaa sisään. No eipä siinä vielä kaikki! Nyt tämä kyseinen tipunen on alkanut lentelemään päin terassin oven ikkunaa uudestaan ja uudestaan, kuin Teletappi konsanaan!

Ei taida tällä västäräkillä olla kaikki poikaset pesässä tai sulat tallella...

Keskikesän juhla

Niin se taas sujahti ohi miltei huomaamatta. Keskikesä. Kohta voikin taas joululaulut ja joulun esillepanot vallata tilaa ostoskeskuksista. Kulkuset, kulkuset... Tip, tap... Kuka vielä väittää, että joulu ja juhannus kilpailevat vuoden suosituimman juhlan tittelistä? Joulua vietetään ainakin puolet vuodesta. Töissä piti päättää joulun glögitilaukset jo kuukausi sitten! Ällöttävää, miten aikaisin joulun markkinointikoneisto surahtaa käyntiin.

Vaikka eipä sinänsä, olen minäkin (markkinoinnin koulutuksen omaava) jouluihminen. Lämpöistä tunnelmaa maalaavat jouluvalot ja kynttilät, illan sininen hetki, valkoisena kimaltevela hanki ja täysikuu, joulukuusen välkehtivät pallot ja lameet, piparin tuoksu, joulusiivous joululaulujen soidessa, lahjojen paketointia salaa ja hyvän piilopaikan keksimistä, ilmeet lahjansaajan kasvoilla. Tämä kaikki enää vajaan kuuden kuukauden päässä!

Mutta mitä tarjoaa juhannus, tuo keskikesän juhla? Yötön yö, juhannuskoivut, tuore vihta saunassa, pulahdus järveen, kokkotuli tyynen järven rannalla, kuikan haikeaa ääntelyä vastarannalta, kitaramusiikkia nuotiolla makkaroiden paistuessa.

Tuo taitaa olla monen haavekuva juhannuksesta, mutta joka todellisuudessa taitaa kuitenkin olla nykyään enemmän tätä: "Hyvästi selvä päivä, selvästi hyvä päivä, antakaa määkin huudan, määkin olen kännissä".

Silloin, kun juhannus vielä muutti paikkaansa kalenterissa, siinä oli jotain mieltä. Nyt se on vain normi viikonloppu muiden joukossa, sillä erolla, että se näkyy melkoisena tilastopiikkinä kauppojen myynnissä.

Hetken taikaa

Lapsena juhannuksessa oli oikeasti taian tuntua. Oli juhannussiivo ja koivut ulko-oven vierellä. Lapsuudenkodissani ei ole vettä lähettyvillä, mutta tiesimme, että vesi kuuluu juhannukseen. Niinpä naapurin pojan kanssa täytimme kanisterit vedellä ja riemuissamme pärskimme niiden avulla vettä ympäriinsä ja kiljuimme. Se oli hauskaa. Oikeasti. Muistan myös kotikyläni juhannusjuhlat. Tanssimusiikki soi työväentalolla, jonka ulko-ovelle tuodut koivut havisivat hennossa kesätuulessa. Miehet, ja naisetkin hävisivät vuorotellen talon taakse tai autojen takaluukuille ja tulivat takaisin taas pikkuisen enemmän juhlatuulella. Kylän lapset pyörivät ympyrää ja nauroivat kaatuessaan. Juhannuksena myös uskoimme taikoihin ja keräsimme kukkia tyynyn alle.

Vähän myöhemmin teini-iässä juhannuksena sai vetää ekat kännit, vanhempien valvonnassa. Pikkuserkkuni kanssa joimme pullon Ofeliaa ja lauloimme Anssi Kelaa kotini tien päässä keskellä peltoja auringon laskiessa metsän taa, istuen ojan yli kulkevan moposillan päällä ja heilutellen ohi ajaville autoille. Olimme kännissä, niin kuin teini-ikäinen voi ensimmäistä kertaa olla. Äiti, kyllä ne ekat kunnon kännit tuli vedettyä vasta myöhemmin, ja ihan kunnolla. Se kerta on tainnut jäädä sinulle mainitsematta..

Haluan lapsuuden juhannukset takaisin. Haluan koivut ovenpieliin. Vieläkö joku tekee niin? Onko vielä kyläjuhlia?

Aikuisena taikuus häviää. Vai onko kyse sittenkin vain muistoista? Oliko se hetki sittenkään sillä hetkellä niin taianomaista, vai ilmestyikö taikuus vasta muistoihin - noihin kadotettuihin ja kaivattuihin muistoihin? Samaa taikaahan meillä on myös haaveissa. Haaveet joulun loistosta ja lämmöstä, tuoksuista ja tunteista. Haaveet juhannuksen auringonlaskuista ja ulkosaunan tervan tuoksusta, tyynestä järvestä ja kuikan kutsusta. Kuinka moni loppupeleissä on päässyt kokemaan haavekuvansa, tai ymmärtänyt sillä hetkellä nauttia siitä? Hetken taikuus on sen muistoissa tai haaveissa.

Viime vuoden juhannuksen vietimme sairaalassa ja katselimme ikkunasta sadetta. Illaksi menimme kahdestaan miehen silloisen työpaikan kimppakämpälle, jossa miehet nukkuivat viikot, valmistimme tortilloja, katsoimme vuokra-dvd:n soittimesta, joka värjäsi kuvan keltaiseksi ja joimme punaviiniä. Siinä ei varmasti sillä hetkellä ollut taian taikaa, mutta kyllä siitäkin jäi muisto, joka ehkä vuosien saatossa saa omat taianomaiset piirteensä.

Kirjoittamisen voima

Serkkuni blogissa lukee seuraavasti: Kirjoittaminen on itsensä lukemista. Mistä lie hän tuon lainannut vai keksinytkö itse, mutta totta se on. Tämän blogin kautta luen itseäni.

Pyrin aina selittämään muille, miten en halua näiden koettelemusten jälkeen toimia ja missä menee selviytymiskeinojen raja. En halua märehtiä itsesäälissä tai tuottaa tarkoituksella pahaa mieltä ja kyyneliä teille, joille kerron tapahtuneesta. En halua jäädä elämään surussa tai pelossa. Enkä kuitenkaan halua, että kaikki unohtuu.

Haluan avoimesti kertoa mitä tapahtui, jotta ei jäisi tilaa spekulaatioille ja huhuille. Haluan jatkaa elämää ja muistella ilolla. Haluan teidän muidenkin jatkavan elämäänne.

Kirjoittaminen on itsensä lukemista. Kun luen omaa tekstiäni, tajuan, että mässäilen surulla ja pelolla. Muistelen ja muistutan. Kaipaan ja ikävöin niin, että te muutkin saatte siitä osanne. Mihin katosi se äiti, joka vannoi jättävänsä ystävät ja sukulaiset surussa märehtimisen ulkopuolelle? Mihin katosi se äiti, joka halusi iloita?

Mutta mitä sitten? Blogiini on kaikilla vapaa pääsy, joko lukea tai olla lukematta. Sanoja on vaikeampi olla kuulematta, mutta kirjoitusta voi olla lukematta.

Kun puran tunteet tekstiksi, ne saavat siivet, eivätkä enää kierrä kehää. Kirjoittaessa itken, mutta kun luen valmista tekstiä uudestaan ja uudestaan, itku lakkaa. Kun asiasta puhuu tai kirjoittaa tarpeeksi, se muuttuu arkipäiväiseksi - ikäänkuin kuluu loppuun. Tuntuu hyvältä itkeä silloin kun itkettää ja nauraa ja iloita, kun siltä tuntuu. Parhaimmalta tuntuu tietää, että te muutkin välitätte ja annatte kannustavilla kommenteillanne voimaa.

Sen lisäksi, että nämä tekstit auttavat eteenpäin, ne myös jäävät muistoksi. Aika kultaa muistot ja kohta ei enää muista, miltä milloinkin tuntui. Paras kirjoitukseni syntyi heti pojan kuolemaa seuraavana päivänä. Kirjoitin silloin kaiken alusta loppuun. Se oli raskas, mutta viisas työ, sillä nyt olisi ihan turha muistella, mitä milloinkin tapahtui ja miksi. Yksityiskohdat unohtuvat niin nopeasti. Tosin en tiedä, oliko tarpeellista kirjoittaa vauvakirjaan muisto ensimmäisen syntymäpäivän kohdalle: Äiti ja isä toivat haudallesi kynttilän ja muistelivat sinua. Ei ehkä muiston kannalta, sen varmasti muistaa, mutta toiston kannalta kyllä. Haluan tuon asian tuntuvan arkipäiväiseltä.

Mutta kyllä päässäni pörrää iloisiakin ajatuksia, jotka vielä haluan kanssanne jakaa!

Västäräkki ikkunalla

Meillä on tänä kesänä asustellut merkillinen västäräkki. Se lentää ikkunalaudalle ja katselee ikkunasta sisään. Se istahtaa parvekkeen ovenkahvalle ja koputtaa sisään. Se katselee aina joko takkahuoneen tai olohuoneen ikkunasta, riippuen siitä, missä me olemme.

Tuo västäräkki tuntuu niin kesyltä. Sitä voi ihan huoletta katsella silmiin ikkunan toiselta puolelta. Meidän toimestamme se ei kyllä ole kesyyntynyt, sillä emme ole ruokkineet lintuja. Naapuri on pitänyt huolta ruokapuolesta.

En haluaisi päästää tätä ajatusta valloilleen, koska en usko sellaiseen, mutta väkisinkin se käy mielessä: onko Frans tullut kotiin?

Tämä ajatusmalli on taas niitä, jotka johtavat loputtomaan suohon. Nyt se on västäräkki, kohta nurkassa vilistävä hiiri. Entä jos se olikin joku niistä miljoonista hämähäkeistä, jonka olen armotta listinyt? Haluan suojella tuota lintua, ruokkia sitä, päästää sisälle ja peitellä sänkyynsä. Ja kohta valkotakkiset miehet koputtavat oveeni.

Kyllä tuo västäräkki on vain outo lintu, joka on lentänyt päin ikkunaa liian monta kertaa. Frans on taivaalla loistava kirkkain tähti.

Oman kodin rakennan

Sisustuskärpänen vaan pörrää ympärillä ja kutittelee kämmeniä. Tosi tylsää tää odotustila! Ja vielä menee tosi kauan, ennen kuin oikeasti pääsen toteuttamaan suunnitelmiani.

Yksi kiinnostunut pariskunta kävi jo katsomassa taloamme, ja nyt sitten odotellaan, miten heidän asunnonmyyntinsä onnistuu. Ei pidä vielä toivoa liikoja, mutta vähän kuitenkin...

Talomallit puntarissa

Suunnitelmat on siis tehty aika pitkälti ja talomalli on ehtinyt vaihtua jo monta kertaa. Kyllä se hyvä on, että asioita tulee mietittyä tarkkaan ja hartaasti, eikä tee tyhmiä, nopeita ratkaisuja. Alunperin katselimme rinnetaloja, koska olemme niin ihastuneita nykyiseen ratkaisuun. Rinnetalossa pohjaratkaisu on mielestämme ollut käytännöllinen, vaikkakin nykyisessä mallissamme on muutamia puutteita, jotka olisimme suunnitelleet tulevaan taloon toisin. Aivan ehdoton rinnetalon plussa on alakerrassa: talvella lattialämmityksen ansiosta mukavan lämmin ja kesällä taas aurinko ei pääse lämmittämään, vaan ilmasto pysyy viileänä. Edellisviikon helteillä nukuimmekin alakerrassa erittäin maittavat yöunet. Rinnetalon miinus vain on siinä, että se asettaa maastolle omat kriteerinsä, ja näitä kriteerejä tulevassa kotikaupungissamme ei liiemmin ole. Maasto on aakeaa, laakeaa.

Rinnetalon hylättyämme etsimme kaksikerroksista taloa. Vaatimuksiamme olivat, että makuuhuoneita on oltava molemmissa kerroksissa ja yhteensä vähintään neljä (kolme makuuhuonetta ja yksi työhuone), helppo kulku ulkoa kodinhoitohuoneeseen kuraisine saappaineen ja avokeittiö. Plussaa olisi myös, että saunasta tultaessa olisi erillinen takkahuone, jolloin pesuhuoneesta ei tulla suoraan olohuoneeseen tai keittiöön. Lisäksi yksi kriteeri oli myös, että autotalli sijaitsisi asuinrakennuksen yhteydessä. Uuden talomme tärkein ominaisuus on, että sieltä löytyy kunnollinen työtila miehen askarteluille. Autotallista olisi tullut työtila, jolloin sen lämmitys olisi sujunut kätevästi muun asunnon lämmityksen yhteydessä. Tällä hetkellä meiltä puuttuu kunnollinen työskentelytila, joten nyt puutyöt hoituvat erittäin kätevästi alakerran takkahuoneen lattialla, ja mikäli inspiraatio iskee kovanakin, mattokin voi jäädä huomaamattaan jalkoihin.

Tässä vaiheessa meillä oli kaksi vaihtoehtoa, molemmat kaksikerroksisia ja autotallillisia. Kaksikerroksisessa talossa olisi ollut puolensa: talossa olisi kaksi erillistä oleskelutilaa, aivan kuin meillä nytkin, jolloin kummassakin voi olla vähän eri maailmansa, ja myöhemmin lasten kasvaessa yläkerran oleskelutila olisi heidän valtakuntaansa. Tosin pikkulapsivaiheessa kaksikerroksinen talo voi olla epäkäytännöllinen. Tarvittu tavara on taatusti aina eri kerroksessa.

Lopullinen ratkaisu

Kuva Rautian mallistosta.

Lopulta löysimme kuitenkin kodin, joka nyt tuntuu täydelliseltä. Nyt en enää jaksa etsiä vaihtoehtoja, vaan tämä pysyy. Valitsemamme talo on Rautian mallistosta Rantaminttu.

Se ei ole kaksikerroksinen eikä siinä ole autotallia samassa. Mutta muuten se on meidän tarpeisiimme täydellinen. Se on tarpeeksi tilava, 158 m2, ja siinä on tarpeeksi huoneita: kolme makuuhuonetta ja yksi työhuone ja huoneet ovat kunnollisen kokoisia. Kun kerran uuden talon rakentaa, pitää siitä tehdä kerralla tarpeeksi tilava, jottei tarvitse heti olla tekemässä laajennuksia.

Talossa on avokeittiö, johon olen nykyisessä kodissamme ollut äärettömän tyytyväinen. Alkuun mietin, saako keittiön pidettyä aina niin siistinä, että se voi olla melkein osa olohuonetta. Mutta kun keittiö on osa oleskelutilaa, se myös tulee pidettyä siistinä. Telkkaria voi katsoa keittiötä siivotessa, eikä tarvitse lähteä erilliseen huoneeseen nurkkaan tiskaamaan sillä välin, kun vieraat istuskelevat olohuoneessa. Myös kodinhoitohuone on tässä mallissa hyvällä paikalla: keittiön vieressä ja kulku etupihan kautta. Tällä hetkellä meiltä puuttuu kuraeteinen, jonka kautta voisi kulkea työvaatteissa, tai toinen eteinen on olemassa, mutta se on hankalan kulun päässä talon takana alapihalla, joten nyt miehen työvaatteet löytyvät työpäivän jälkeen pääeteisen lattialta. Ei hyvä.

Kuva Rautian mallistosta.

Myös saunaosasto on täydellinen. Olemme tottuneet isoon saunaan, joten sen haluamme seuraavaankin. Monissa uusissa taloissa on vain kolmen neliön saunoja, mutta tässä sentään on kunnollisen kokoinen, kuusi neliötä, aivan kuin meillä nytkin. Pesuhuoneesta pääsee myös vilvoittelemaan työhuoneen kautta ulos ja työhuone toimii pukuhuoneena silloin, kun saunavieraita on enemmänkin. Pidän myös kätevänä sitä, että vanhempien makuuhuoneesta pääsee omaan vessaan ja sitä kautta vielä pesuhuoneeseen. Vauva-aikana tämä on varmasti kätevä ratkaisu.

Lisäksi talosta löytyy varastotilaa ihan kohtalaisesti. Se on muuten kumma juttu, että nykyään taloihin ei juurikaan piirretä varastohuoneita! Missä ihmiset säilyttävät tavaroitaan, kuten patjoja, lastenrattaita, talvivaatteita, yms. Eräs myyntiedustaja sanoi, että varastoja voidaan tehdä katolle. Kuka roudaa painavat laatikot ja rattaat alasvedettäviä tikkaita pitkin katolle? Vai eikö nykyään säästetä mitään? Kaikki vain heti roskiin ja ostetaan uutta, kun tarvitaan.

On myös kätevää, että lastenhuoneet sijaitsevat erillään toisistaan. Muistan kuinka pikkuveljeni kanssa kulutimme illat hakkaamalla väliseinää, kun oikein tarkkaan kuuntelemalla toisen huoneesta kuului pihahdus.

Pohjaratkaisuja tutkiessamme oli myös otettava huomioon, että kaikki vanhat tavaramme saavat kunnollisen paikan. Pidämme vanhoista, varsinkin oman suvun kätköistä löytyneistä huonekaluista ja olemmekin kunnostaneet niitä ahkerasti. Näille jokaiselle on löydyttävä arvoisensa paikka. Tästä syystä haluammekin lisätä talon pituutta metrillä, jotta tulevalle ruokapöydällemme on tarpeeksi tilaa. Olen pitkään haaveillut kahdeksan hengen neliskanttisesta ruokapöydästä, joka nyt on siinä vaiheessa, että mies on kunnostanut vanhat, kirpparilta ostetut tuolit ja pöydän hän tekee vanhoista lankuista sitten uuteen taloon. Pöytä tulee kuitenkin olemaan sen verran kookas, että vaatii hieman enemmän tilaa ympärilleen, joten siksi metrin pidennys keittiöön ruokapöydän kohdalle. Tämä pidennys tulee näkymään myös keittiön viereisessä makuuhuoneessa.

Muitakin muutoksia taloon tulee. Olohuoneen osalta haluamme korotetun pulpettikaton, sillä olemmehan nyt tottuneet vinokattoon. Saunassa on liikaa ikkunoita, joten ne vähenee kahteen. Talon ulkopuolella tulee ehkä muuttumaan laudoituksen asettelu.

Autotallin osalta teimme alkuperäiseen suunnitelmaan nähden suurimman kompromissin, eli nyt rakennammekin erillisen autotallin, josta kyllä tulee suuri, mutta pakollinen. Rakennukseen tulee kahden auton katos ja kahden auto talli, joka toimii työtilana sekä varastotilaa puutarhakalusteille ja ruohonleikkurille.

Unelmien koti vs. tarpeita vastaava koti

Kyllähän hyviä talovaihtoehtoja olisi paljon muitakin ja varmasti paljon parempiakin/hienompia, mutta valinnan lähtökohtana on kokonaisuus. Suurin vaikuttaja on budjetilla, sitten tarpeet, talon rakennustapa ja aikataulu, sekä toimittajan luotettavuus. Tämän kokonaisuuden perusteella olemme tehneet ratkaisumme. Ihan kaikkea haluamaansa ei voi saada ja joistakin asioista ja kriteereistä pitää tinkiä. Mutta samalla on muistettava se tosiasia, että jälkikäteen on turha harmitella toteuttamattomia haaveita.

Sisustuslehtiä nyt jo melkein työkseni selailevana olen ihmetellyt, kenelle kodit oikein on suunniteltu ja asuuko niissä oikeasti joku? Onko koti oikeasti koti, jos valkoista hohtavat huoneet huutavat steriiliyden sanomaa eikä mikään kieli mitään asujan omasta persoonasta? Ja mitä varten 300 neliöisen talon valtavan kokoisessa olohuoneessa on sisustustakka, jolla ei ole muuta arvoa, kuin että se nyt sattuu olemaan nätti. No jos on varaa lämmittää pelkällä sähköllä.

Itselleni unelmieni koti ei välttämättä toteudu tälläkään kertaa, mikäli lottovoitto ei satu osumaan kohdalle. Mutta onko unelmien koti oikeasti vain sisustuslehtien tarjoama illuusio, vai koti, joka vastaa tarpeita, joka toimii, ja jossa on hyvä olla?

Miehen hermot ovat välillä kovilla, kun sisustusintoni oikein pääsee valloilleen - eihän edes tonttia ole vielä raivattu! Mutta yrittäkää nyt miehet ymmärtää, että näistä asioista on päätettävä jo hyvissä ajoin. Moni sisustusjuttu ratkeaa jo talon suunnitteluvaiheessa, kun pitää päättää pistorasioiden ja ikkunoiden paikkoja, ja moni sisustusidea on jo rakenteellinen. Hyvin suunniteltuhan on jo puoliksi tehty - voi vitsi, mutta me ollaan jo pitkällä!

Rakkauden muistomerkki

Pienenä tyttönä kesälomareissulla kysyin kärsimättömänä äidiltä ja isältä, että koska me oikein niitä muistomerkkejä ostetaan. Ei tainnut kuitenkaan budjetti riittää kokonaiseen muistomerkkiin – oli tyydyttävä matkamuistoihin.

Nyt kuitenkin oma poikamme sai ikioman muistomerkin. Kauniin hautakiven, jossa tähdet vilkuttavat pilven alta.

Olin jo pitkään pelännyt sitä päivää, kun kivi ilmestyisi haudalle ja olisi pakko lukea tuota karua tekstiä uudestaan ja uudestaan. Se olisi jotenkin niin konkreettista. Mutta ei se itse asiassa niin pahalta sitten tuntunutkaan. Ehkä tilannetta helpotti se, että kiven oli jo kertaalleen nähnyt hahmotusvaiheessa: isäni autotallissa katselimme pitkäperjantaina kahta puolivalmista kiveä, poikani ja mummoni. Mutta nyt oli hienoa saada haudalle nätti, lapselle sopiva kivi. Tähän asti haudalla oli vain valkoinen risti ja siinä pelkkä nimi. Nimen perusteella voisi kuvitella, että hauta kuuluu vanhalle miehelle; onhan koko hautausmaa täynnä vanhoja, 1900-luvun alkupuoliskolta ja sitäkin vanhempia kiviä, joissa koreilee tuo sama nimi. Vasta nyt ohikulkijatkin ymmärtävät. Se on rakkautemme muistomerkki.

Yhdessä läpi hangen ja roudan

Yksi virstanpylväs on siis jälleen saavutettu. Tämän ensimmäisen vuoden etapit ovat ne pahimmat. Ensin tuli ensimmäinen joulu ilman lasta, vaikka sen piti olla ensimmäinen joulu lapsen kanssa. Seuraavaksi koitti syntymäpäivä, jonka piti olla lapsen ensimmäinen. Toinen äitienpäivä äitinä, mutta nyt ilman lasta. Nyt hautapaikka on konkreettinen. Seuraavaksi elämme nimipäivän ja isänpäivän. Sen jälkeen saammekin vuoden kiertokulun päätökseen. Ja aina alkaa uusi vuosi. Onneksi seuraava vuosi tuo toivottavasti tullessaan myös näitä menetettyjä päiviä, kuten lapsen ensimmäinen joulu ja ensimmäinen syntymäpäivä, vaikkei ne yhden tietyn lapsen menetettyjä päiviä korvaakaan.

Yllättävän hyvin nämä päivät ovat kuitenkin menneet ja yhtenä tärkeimmistä syistä tähän pidän hyvää parisuhdetta. Tällaiset traagiset kokemukset niin usein erottavat pareja, kun ei ymmärretä, miten toinen suree. Alusta asti olemme pystyneet puhumaan avoimesti ja samalla antaneet toisellemme tilaa surra omalla tavallaan. On ymmärrettävä, että välillä toisella on huono päivä, ja kun tällainen huono päivä tulee, toinen on silloin tukemassa. Vaikka täytyy myöntää, että itselläni on tuon suhteen vielä parannettavaa - yllättävän helposti toisen huono tuuli tarttuu, varsinkin jos liian pitkään jatkuu. Mutta ainakin toisinpäin tämä on toiminut kiitettävästi, kiitos siitä. Vierelläni on vahva tuki silloin, kun itku yllättää.

Uskaltaisin väittää, että meidän suhdettamme vaikeudet ovat vain lujittaneet. Vaikea tästä tällaisten kokemusten jälkeen olisi enää muuallekaan lähteä. Rakkaus kestää.

Tuulimyllyjä vastaan
täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy
hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
joskus se pelko uniin kulkeutuu
Sitten sinä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on sillä

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan että mä kelpaan

Kun pyryttää ja pajutkin taipuu
kinosten alle hautautuu.
Täytyy olla lujasta luusta
että selviytyy

Hangen alla paine kasvaa
kestänkö sen mitä vaaditaan
Rakas , onneks sä oot siinä
silität mun hikistä päätä
joku taika sulla on sillä

Sinä vain, sinä vain
saat mut luottamaan
meillä on aikaa

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut tuntemaan, että mä kelpaan

Sinä vain, sinä vain
saat mut taistelemaan
tuulimyllyjä vastaan

Sinä vain, sinä vain, sinä vain
saat mut nousemaan
läpi hangen ja roudan

Stella - Häävalssi 

Kesämieli toisilla

... vaikeuttaa toisten kesäfiilistä. Ainakin, jos kyseessä on eri alojen toimijat, joilla kesä ja kärpäset saa aikaan huolimattomuusvirheitä. Kyllähän sitä itse kullakin pää pehmenee näillä helteillä ja raskausoireena esiintyvä unohtelu lisääntyy. Itse myös asiakaspalvelijana ja tilauksia tekevänä pitiäisi kyllä ymmärtää virheiden mahdollisuus ja helppous. Tai ehkä se juuri siitä johtuukin - tiedän, mitä vaatia.

Jätettäköön tästä valituskirjeestä identifioinnit tekemättä.

Kaksi viikkoa sitten tilasin netistä kaksi Stellan albumia, uusimman ja vanhimman. Odotin tätä lähetystä kuin kaikkea, mitä tässä nyt viime aikoina olen odotellut. Viimein paketti ilmestyi postilaatikkoon, mutta kuten jo ehkä saatoittekin arvata, eihän se toimitus ihan nappiin mennyt. Uusimman albumin sain, hyvä, mutta sen vanhimman albumin tilalla oli keskimmäinen. No ei muuta kuin asiakaspalautuksena takaisin ja reklamaatio perässä. Pahoittelivat tapahtunutta ja lupasivat tehdä uuden tilauksen. Taas odotin viikon. Ja viimein paketti taas ilmestyi postilaatikkoon. Mutta kuten ehkä joku taas jo aavistikin, väärin meni jälleen. Nyt sain sen saman väärän cd:n kuin viimeksikin! Ja taas palautus ja reklamaatio. Astetta kiukkuisempi sellainen. Reklamaation vastausta edelleen odotellen...

Kaksi viikkoa sitten tilasin myös lämmitysöljyä. Senkin nettipalvelun kautta. Olin tyytyväinen hintaan ja valitsin maksuaikatauluksi viisi erää. Palvelu kiitti tilauksesta, kopioin tilausvahvistuksen ja jäin odottamaan öljyn saapumista muutaman päivän kuluessa. Kahteen viikkoon öljyä ei kuitenkaan kuulunut, joten soitin asiakaspalveuun. Kävi ilmi, että koko tilaus ei ollut edes saapunut heille! Tein puhelimitse uuden tilauksen, mutta tietystikään hinta ei ollut enää lähellekään sama. Nettipalvelussa oli ollut jokin virhe. Eikä sekään ollut mahdollista, että olisin saanut tilaamanai määrän maksettua viidessä erässä, tämän määrän saa vain kolmeen erään. Nettipalvelu oli siis tehnyt täyden mokan, joten nyt tuleekin mieleen, olisiko tämä tilaus kuitenkin saapunut perille, mutta virheen huomattuaan tapahtuu jotain bittiavaruuden selittämättömiä asioita ja hups, tilaus katoaa... Korvaukseksi tästä sain pienen alennuksen öljyn hintaan, joka reilun tuhannen euron loppusummassa teki peräti 13 euroa! Hiphei!

Helppo, sähköinen tulevaisuus

Tähänkö maailma todella on menossa; kaikki automatisoituu ja oman järjen käyttö katoaa? Cd-tilaus kulkee sähköisesti pelkän numerokoodin perusteella, eikä kukaan konkreettisesti tarkista, että myös nimi täsmäisi. Öljytilauksessa nettipalvelu ilmoittaa ihan höpöjä ja tilaus katoaa lopulta kokonaan jälkiä jättämättä. Toisaalta voisi myös kuvitella, että nettipalvelun hyötynä on helppo ja nopea päivitys, mutta eipä vaan ole myynti-ilmoitukseemme vieläkään ilmestynyt näyttöpäivää, joka on jo perjantaina.

Kuinka käteviä onkaan myös sähköiset asiointipalvelut. Ensin luot itsellesi käyttäjätunnukset ja salasanat, jotka pitää olla muodossa kymmenen kirjainta ja kaksitoista numeroa, ja tietysti eri palveluissa eri tunnukset ja salasanat eri määrämuodoilla, jolloin sitten yrität epätoivoisesti muistella, mikä yhdistelmä oli mihinkin palveluun. Palvelussa on sitten käytössä määrämuotoiset lomakkeet, joiden täyttäminen onnistuu vain, kun olet ideaalitapaus; ei omia lisähuomioita ja erityistapauksia tai "se vähän riippuu"-tapauksia. Kun lopulta olet saanut kaiken tarvittavan tiedon revittyä persnahastasi, palvelu ilmoittaa: "Palvelussa tapahtui odottamaton virhe. Yritä myöhemmin uudelleen." Ja eikun alusta, ihan vaan todetaksesi, että sama virhe toistuu edelleen.

Palveluihin ei myöskään pääse aina kirjautumaan. Eräänkin instanssin palveluun olen yrittänyt kirjautua jo kolme kuukautta, tuloksetta. Sähköinen tunnistautuminen verkkopankin kautta kyllä onnistuu, mutta sen jälkeen ruutuun pamahtaa tämä klassinen "odottamaton virhe". Olen yrittänyt asioida kyseisessä palvelussa mieheni asioilla ja kerran hän tästä viasta kyseiseen instanssiin valittikin: "Avovaimoni on yrittänyt kirjautua palveluunne, mutta ei onnistu. Virkailija: "Niin mutta sinne on jokaisella ihan omat tunnukset." No shit, Sherlock?! Ja virkailija jatkaa: "Juu, nuo nettipalvelut on välillä vähän jumissa." Ai välillä, kolme kuukautta.

Sama juttu on myöskin tämän öljytoimittajan verkkopalvelussa, johon tunnusten luonnin jälkeen ei enää pääse kirjautumaan. Eipähän ainakaan pääse tarkistamaan, mitä tuli tilattua ja millä hinnalla, jolloin tilaukset voivat vaan kadota. Samalla, kun nettipalvelut lisääntyvät, virastoja ja toimistoja ajetaan alas. Kenelle tämä hyöty on tarkoitettu? Kuluttajalle, joka voi nyt helposti päästä järjestään takkuavien nettipalvelujen avulla vai virkailijoille, jotka nyt voivat työttömyyspäivinään nauttia siitä, ettei tarvitse kuunnella valittavia asiakkaita? Vai olisiko hyötyjä kuitenkin jossain vähän ylempänä, jossa hän naureskelee partaansa ja laskeskelee säästöistä kertyviä setelinippuja.


Mieli kuin kesän ilmasto

Huomasitteko muuten, että mitä pidemmälle helteet jatkuivat, sitä kiukkuisemmaksi ihmiset kävivät. Keväällä ihmiset ovat onnellisimmillan, kun pitkän ja synkän talven jälkeen aurinko taas valtaa tilaa ja krookukset puskevat lumen alta. Silloin ajatellaan, että koko kesä on taas edessä ja mahdollisuuksia vaikka mihin. Kun tästä ensihuumasta sitten on päästy, alkaa valitus, kuinka kesä on myöhässä ja lämpötila puoli astetta keskimääräistä kylmempi. No mutta, voi sitä onnenpäivää, kun iltapäivälehdet huudattavat hellejakson nimeen! Ja siitä se alamäki taas alkaakin: liian kuuma, missään ei ole hyvä olla eikä mitään voi tehdä, rannatkin ovat liian täynnä. Tulisipa jo vettä. Hellettä kestää viikon, jonka jälkeen taas kylmenee. No eihän sekään ole hyvä! Mihin se helle katosi? Ja näin jatketaan pari-kolme kuukautta, kunnes ollaankin jo kiukkuusasteen huipulla, kun kesä meni taas liian nopeasti, eikä mitään kunnollista tullut tehtyä.

Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä.... trallalallalaa...

Muistele, iloitse, haaveile

Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa oli keskiviikkona 8.6.2011 erittäin viisaita sanoja:

Elämän tragedia ei ole se, että se päättyy niin pian,
vaan se, että me odotamme niin kauan ennen kuin
aloitamme omamme.

Näinhän se on. Aivan kuten eilisessä kirjoituksessani pohdin, miten koko ajan vain odotamme tulevaa ja samalla haikailemme mennyttä, unohtaen tämän hetken.

Esikoisemme ollessa noin kolmen kuukauden ikäinen, odotin vain sitä hetkeä, kun hän olisi jo omatoimisempi, osaisi itse juoda tuttipullosta ja istua lattialla ilman tukea. En uskonut kaipaavani vauva-aikaa. Minulla ei ollut vauva-ajan suhteen juurikaan ennakko-odotuksia tai kuvitelmia siitä, miten äitiyslomani vauvan kanssa käyttäisin. Toisaalta hyvä niin, sillä ne suunnitelmat olisivatkin romuttuneet totaalisesti. Moni varoitteli, että kannattaa nyt nauttia vauva-ajasta, koska se kestää niin lyhyen hetken. Ei sitä siinä vaiheessa halunnut uskoa. Kunhan vain yösyötöt olisivat pian ohi ja vauvan kommunikointi kehittyisi nopeasti. Ja niin ne muutamat hassut kuukaudet lipuivat ohi, tulevaa odottaen. Tietysti sairaan lapsen kanssa vauva-arki ei ollut ihan normaalia. Lääkkeitä kellontarkasti ympäri vuorokauden, ravinnonsaannin tiukkaa valvontaa ja jatkuvaa maidon syöttämistä nenämahaletkun kautta, oksennuksen siivoamista ja jatkuvaa pelkoa. Se aika meni sumussa.

Suunnitelmasta toiseen

Hassua sinänsä, ettei minulla ollut haaveita ja kuvitelmia äitiysloman ajalle. Ehkä sitä ei silloin tiennyt, mitä voisi odottaa. Normaalisti olen kyllä kova tyttö haaveilemaan ja suunnittelemaan. Aina pitää olla jotain suunnittelemista. Nytkin on monta rautaa tulessa vauvan, rakennusprojektin, yms. suhteen. Ja taas päästään tähän ikuisuuskysymykseen, miten koko ajan vain odotan tulevaa... Kovasti tällä kirjoituksella yritän todistaa itselleni, että pitää nauttia siitä, mitä on, tästä hetkestä, mutta näköjään aina päädyn pohtimaan tulevaa.

Innostun asioista kovin helposti. Idean jälkeen en pysty hetkeen miettimään mitään muuta, kuin vain suunnittelemaan idean toteutusta niin kauan ja täysillä, kunnes suunnitelmat on tehty. Sen jälkeen innostus laantuu ja jää muhimaan. Ja eikun seuraavaa ideaa suunnittelemaan! Nyt rakennusprojektimme on tässä muhintavaiheessa. Tämänkin asian suhteen olemme nyt ODOTUSkannalla ja odotamme sopivaa ostajaa talollemme. Suunnitelmat on pääpiirteissään tehty, joten eiköhän nyt voisi keskittyä nauttimaan tästä kesästä ja kiireettömyydestä, vielä kun se on mahdollista.

Sateenvarjo mukana

Positiivareiden Ajatusten Aamiaisessa samaisena päivä oli myös seuraava teksti:

Kyllä me pärjäämme

Minä en määrää tätä päivää. Tänään voi tapahtua mitä tahansa. 
Tänään voi olla hellettä tai viileää, pilvistä tai aurinkoista ... voi jopa sataa.

Elämään mahtuu kaikkea... tuulta ja myrskyjä, syntymää ja kuolemaa, 
samoin aurinkoa ja sateenkaaria.

Ei ole olemassa hyvää ja tai pahaa. On elämä. 
Opetellessamme hyväksymään jokaisen tilanteen, 
oli se sitten miellyttävä tai epämiellyttävä, 
tunnemme yhä enemmän elävämme tätä hetkeä. 
Epämiellyttävät tilanteet eivät enää saa oloamme kurjaksi.

Me todella pärjäämme vaikka mitä tapahtuisi.

-Ruth Fishel

"Me todella pärjäämme vaikka mitä taphtuisi." Sen viime vuosi kyllä opetti. Mennyttä pitää muistella iloiten tästä hetkestä ja pelkäämättä tulevaa. Menneestä pitää myös ottaa opikseen, mutta tässä tapauksessa en halua tehdä sitä. Jos näin olisi, en tekisi mitään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. En uskaltaisi suunnitella näin isoja muutoksia vauvan syntymän tienoille. Mitä vaan voi tapahtua, voi vaikka sataa, mutta juostaan sitten puun alle suojaan odottamaan aurinkoa. Vai pidetäänkö sateenvarjo aina mukana, just-in-case?

Kesän viha-rakkaus-suhde

Ihana kesä! Lämpöä ja aurinkoa. Valoisat ja lämpimät yöt ja huuhkajan huhuilua metsän siimeksestä. Tyyni joenpinta, joka kimaltelee kilpaa auringon kanssa. Ruohonleikkurin pärinää ja vasta-ajetun ruohon tuoksu. Nurmikon leikkuusta vihreät varpaat. Ampiainen orvokissa. Hyttynen inisee korvan vieressä. Kioskilta ostettu jäätelö ehtii sulaa sormille ennen kuin sen saa syötyä. Polttava helle. Lasillinen viileää valkoviiniä.

ksrktskriiiiiiiik.......... POIKKI!

No niin justiinsa, hellettä, hellettä, hellettä, tuskaisen kuumat yöt ja viilentävä valkkari vain haaveissa. Kesä raskaana. Siitepöly tukkii sieraimet, mutta allergialääkkeitä ei saisi käyttää. Super-size-kokoon kasvaneet rinnat ja maha sanelevat kesän hellevarustuksen. Ruoho kasvaa eikä itsestä ole mitään apua päältäajettavan leikkurin ohjaimissa, koska töyssytys on liian kovaa. Nyt olisi hyvä hetki ottaa kirja mukaan ja suunnata riippukeinuun ja vain nauttia siitä, ettei tarvitse tehdä mitään. Mutta kun ei, ärsyttää, kun olisi niin paljon tekemistä, jota kuitenkaan ei itse pysty tekemään!

Kesää on taas odotettu ja nyt odotetaan jo kuumeisesti syyskuuta. Odotetaan ja odotetaan - aina jotain. Ollaanko koskaan tyytyväisiä tähän hetkeen, tässä ja nyt? Odotetaan tulevaa ja samalla haikaillaan mennyttä.

Enää kolme ja puoli kuukautta, eli sen mitä kesä kestää, ja meillä on toivottavasti taas vauva talossa. Onneksi kesä menee nopeasti. (Ja nyt, hyvät ihmiset, älkää pelätkö, en pysty nopeuttamaan ajan kulkua, joten se menee tänäkin kesänä ihan yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Niin se vain on.) Syksyllä sitten voin taas muistella, kuinka ihanaa se raskausaika olikaan, kun sai vielä mennä miten haluaa ja minne haluaa, silloin kun haluaa. Ja kuinka ihanaa kesän lämpö olikaan, kun ei tarvinnut pukea kymmentä vaatekerrosta päälle hakeakseen postin laatikosta tai kuluttaa sähköä auton lämmitykseen ja kiskoa puuahkiota umpihangessa, jotta saa takkaan tulen ja kodin lämpimäksi.

Taidan sittenkin yrittää sitä riippumattojuttua.

Kädentaitoja

Tämä blogi ei liity leivontaan, mutta kyllä nyt on pakko olla vähän ylpeä ja esitellä tuotostaan. Ja koska pidän leipomisesta, en voi luvata etteikö täällä tultaisi jatkossakin joitain herkkuja näkemään.

Lupauduin tekemään ylioppilasjuhliin voileipäkakun, vaikka en koskaan ennen olekaan sellaista tehnyt. TexMex-kakun olen joskus tehnyt, mutta ei sitä ihan kunnon voileipäkakkuun voi verrata. Kiinnostus kaikkeen leivontaan on kuitenkin niin suuri, että halusin kokeilla. Ja hyvinhän se onnistuikin - ainakin ensikertalaiseksi! Suurin kiitos tästä kuitenkin kuuluu edesmenneelle mummolleni, jonka perintöä kakun resepti suurimmaksi osin on.

Lisäksi leivoin Kinder-piirakkaa. Aivan taivaallisen hyvää - ja vain kaksi kaloria... Tätä makeaa herkkua tuli tehtyä vähän yli tarpeen, mutta äkkiäkös se pakastimesta häviää, on nimittäin melko hyvää suoraan pakastimestakin napsaistuna :)

Pidän leipomisesta ja haluan aina kokeilla uusia reseptejä. Mies on kyllä monesti valittanut, että leipominen saisi loppua, ja vain siksi, että häneltä itseltään puuttuu itsekuri. Vaikka en kyllä väitä, että sitä löytyisi itseltänikään. Huonostihan tässä pidemmän päälle käy.

Haluaisin osata tehdä myös täytekakkuja, mutta koristelutaito minulta puuttuu. Visioita kyllä on, mutta toteutuksessa uupuu jotain. Ihailen kakkublogien kuvia ja yritän ottaa niistä mallia, mutta ei, marsipaani, sokerimassa ja kermavaahto ei vain muotoudu sormissani. Tuo pikkunäpertely ei luonnistu näillä nakeilla. Olin kyllä ihmeissäni, että voileipäkakusta tuli jopa tuollainen. Kyllähän se kaikki on vain harjoituksenkin puutetta, mutta jos ei kerralla onnistu, niin innostus katoaa.

Olen ihmetellyt, mikä luonnonoikku sekin on, että silloin kun kädentaitoja jaettiin, minä jäin ilman. Sekä äitini että isäni ja myös isovanhempani ovat erittäin käteviä käsistään, oli sitten kyse askartelusta, neulomisesta, rakentamisesta yms. Olen vähän liian suurpiirteinen, kunhan sinne päin ja helposti, kelpaa minulle. Viime talvena päätin, että joku harrastus pitää keksiä. Niinpä ostin sukkapuikot ja lankaa. Nyt minulla on melkein valmiina työ, jonka nimi on "Annen harakanvarpaat vauvan peitolla". Eli kudoin vauvan tilkkupeiton ja tuo nimi kyllä kuvaa sitä hyvin: harakanvarpaita ristiin rastiin, kunhan suurinpiirtein näyttää peitolta. Saa lapset sitten tulevaisuudessa naureskella, kuinka hienon peiton äiti on ihan omin pikku kätösin heille kutonut. Julkaisen siitäkin kuvan sitten joskus, kun saan sen kokonaan valmiiksi.

Ei kai kukaan voi olla hyvä kaikessa. Kaippa minä sitten olen saanut omat lahjani jollekin muulle saralle. Eikä sitä itse tarvitse kaikkea osatakaan. Riittää, kun vain on visioita, jotka toiset toteuttavat - ja niitä riittää!