Neuvolakäynnit ovat oikeasti aika pelottavia. Ja siis kun lapsi ei osaa vielä pelätä, niin se jää äidin tehtäväksi. Onko lapsi saanut tarpeeksi ruokaa, jotta kasvukäyrä näyttää hyvältä? Onko napaa puhdistettu tarpeeksi? Voi ei, nivuset punoittavat ja korvissakin taisi vilahtaa vaikkupaakku! Mitähän neuvolatäti siitäkin sanoo...
En ole vieläkään tottunut ajatukseen, että lapseni on terve, normaali. Hän ihan oikeasti kasvaa ja kehittyy - normaalisti. Mutta kun itse sitä kasvua ei niin vain näe, kun katsoo tyttöä päivittäin. Toki vaatteet tuntuvat joskus vähän ahtaammilta, mutta ilmeisesti body on vain kutistunut pyykissä. Ihmiset, jotka näkevät tyttöä harvemmin osaavat ehkä paremmin arvioida tytön kasvua. Mutta entä kun jälleennäkemisen riemu alkaa sanoilla "voi kun se on vielä pieni!". Mitä, eikö lapseni olekaan kasvanut?! Ainiin, sehän on vauva, sen kuuluukin olla suuren ihmisen näkövinkkelistä pieni. Rauhoitu!
Tämänpäiväistä neuvolakäyntiä olin jännittänyt jo neljä viikkoa etukäteen, eli edellisestä käynnistä asti. Joulusulun vuoksi jouduimme taas käymään eri neuvolassa, eri neuvolatädillä. Juurihan olimme käyneet ensimmäisen kerran uuden kotipaikkakuntamme neuvolassa, ja sitä ennen vanhan kotipaikkakuntamme neuvolassa kahdella eri tädillä. Aina eri ihminen, aina eri mittapöytä, aina eri mittaustapa. Ja kasvukäyrät ompelevat siksakkia. Kasvaa, ei kasva.
Mutta jälleen kerran huoleni oli aivan turha - tyttö oli kasvanut hienosti! Tämänkertainen mittauspöytä tai mittaaja, tai näiden yhdistelmä oli armollinen. Tyttöni on reipas, jäntevä, touhukas ja seurallinen. Vierastaminenkin kertoo vain henkisestä kehityksestä!
Olen nyt selättänyt kolme ensimmäistä kuukautta, jotka itse koen lastenhoidossa vaikeimmiksi, ehkä jopa turhauttaviksi. Ensimmäiset kolme kuukautta ovat opettelua ja tutustumista, ilman vastakaikua. Tästä eteenpäin minulla on jo toiveita ymmärtää paremmin lapseni tarpeita ja saada hyvästä huolenpidosta palkinnoksi vilpitöntä ja näkyvää rakkautta. Vaikka eipä se lastenhoito/kasvatus ikinä helpoksi muutu!
Ai niin, tuttimonsterin vierailusta selvittiin säikähdyksellä! Ja ilmeisesti tarina hiirestä, joka vie tutit mennessään toimi meillä hyvinkin tehokkaasti (ja konkreettisesti) ja jo varhaisessa vaiheessa, sillä tutti ei juurikaan neidille enää kelpaa.
perjantai 30. joulukuuta 2011
torstai 29. joulukuuta 2011
Tule tule hyvä vuosi, älä tule paha vuosi
"Pakkohan tämän vuoden on olla hyvä..." Olihan se!
Ristiriitaisin tuntein uuteen vuoteen - voiko se olla yhtä hyvä? Vai onko vuosilla jokin sykli. Yksi hyvä, kaksi pahaa vai kaksi hyvää, yksi paha jne... Se nyt vain kuuluu elämän kiertokulkuun, että välillä on nousukausia ja välillä taas lasketellaan. Ja muuten, miksi ylämäki on hyvä ja alamäki paha? Eikö ylämäkeä ole raskaampi nousta ja alamäkeä taas helppo rullata alaspäin? Eihän korkojen nousukäyräkään ole hyvä asia... Eli toisinsanoen, elämän kiertokulkuun kuuluu välillä raskaat ylämäet ja välillä taas rullataan kevyesti alamäkeä.
Tänä vuonna tapahtui niin paljon hyviä asioita, että kieltämättä vähän hirvittää. Eihän kevyt alamäki voi loputtomiin jatkua, välillä on pakko tulla mäki vastaan. Mutta kyllä pieni möykky tiessä riittäisi ja sitten voisi vaikka ihan kävellä tasaisella maalla. Ja loppujen lopuksi jokainen määrittää omien mäkiensä korkeuden ihan itse. Jos asustelee vain alavalla maalla, jokainen möykky ja nyppylä näkyy ja tuntuu.
Ylämäkikävely kyllä kehittää kuntoa ja kestävyyttä, mutta ensi vuonna ajattelin parantaa lihaskuntoa ja hapenottokykyä ihan tavallisella jumpalla ja kuntosalilla. Siinä siis uudenvuodenlupaukseni.
Kiitos tästä vuodesta - sain taas olla onnellinen. Nyt luottavaisin mielin kohti uusia haasteita. Mukavia haasteita.
Niin ja sitä maailmanloppua odotellessa... 21.12.2012.
Ristiriitaisin tuntein uuteen vuoteen - voiko se olla yhtä hyvä? Vai onko vuosilla jokin sykli. Yksi hyvä, kaksi pahaa vai kaksi hyvää, yksi paha jne... Se nyt vain kuuluu elämän kiertokulkuun, että välillä on nousukausia ja välillä taas lasketellaan. Ja muuten, miksi ylämäki on hyvä ja alamäki paha? Eikö ylämäkeä ole raskaampi nousta ja alamäkeä taas helppo rullata alaspäin? Eihän korkojen nousukäyräkään ole hyvä asia... Eli toisinsanoen, elämän kiertokulkuun kuuluu välillä raskaat ylämäet ja välillä taas rullataan kevyesti alamäkeä.
Tänä vuonna tapahtui niin paljon hyviä asioita, että kieltämättä vähän hirvittää. Eihän kevyt alamäki voi loputtomiin jatkua, välillä on pakko tulla mäki vastaan. Mutta kyllä pieni möykky tiessä riittäisi ja sitten voisi vaikka ihan kävellä tasaisella maalla. Ja loppujen lopuksi jokainen määrittää omien mäkiensä korkeuden ihan itse. Jos asustelee vain alavalla maalla, jokainen möykky ja nyppylä näkyy ja tuntuu.
Ylämäkikävely kyllä kehittää kuntoa ja kestävyyttä, mutta ensi vuonna ajattelin parantaa lihaskuntoa ja hapenottokykyä ihan tavallisella jumpalla ja kuntosalilla. Siinä siis uudenvuodenlupaukseni.
Kiitos tästä vuodesta - sain taas olla onnellinen. Nyt luottavaisin mielin kohti uusia haasteita. Mukavia haasteita.
Niin ja sitä maailmanloppua odotellessa... 21.12.2012.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Pakotettu kiireettömyys
Pidän luonnonilmiöistä, kuten salamoiden räiskeestä ja ukkosen paukkeesta, sekä nurkissa viheltävästä tuulesta - kunhan sitä saa katsella ja kuunnella turvallisen etäisyyden päästä. Eilinen Tapaninpäivän myrsky tuli jo vähän liian lähelle.
Mutta kyllä jäi tytön ensimmäinen joulu mieleen, kun Tapaninpäivän aamuna könyttiin polvet tutisten alakertaan talon turvallisimpaan nurkkaan. Aamulla puoli kahdeksalta myrskytuuli alkoi olla voimakkaimmillaan ja samalla katkesivat myös sähköt. Pilkkopimeässä tuntui kuin koko talo olisi saattanut lähteä lentoon hetkenä minä hyvänsä! Pimeässä kaikki tuntui niin paljon pelottavammalta, kun jostain pimeän seasta kuului jo kaukaa lähestyvä ja hetki hetkeltä voimistuva puhuri, peltien pauketta ja outoja rasahduksia.
Nyt testattiin toden teolla, mihin olimme rahamme sijoittaneet.
Ja ilmeisen hyvän sijoituksen teimmekin - myrsky ei saanut juuri mitään tuhoa aikaiseksi. Hieman katon räystäspellit repsottivat aiheuttaen paljon, paljon suurempaa melua, kuin mitä tuhon laajuuteen nähden voisi kuvitella. Myös suhteellisen aukealla sijaitseva tonttimme on saanut aikaan kommentteja jatkuvasta tuulesta, mutta hah, kuinkas ollakaan, nyt puumme kestivätkin tottuneesti hieman voimakkaammankin puhurin!
Sähköt olivat poissa 25 tuntia, eikä kännykätkään tahtoneet juuri toimia. Mutta mikäs hätä meillä täällä ollessa. Kynttilät valaisivat pimeää ja takka lämmitti sekä talon että ruuat. Ja mikä helpotus, että tyttö on rintaruokinnalla - hänellä ei ainakaan ollut hätäpäivää! Ilmeisesti hän vain nautti aattoillan hälinän jälkeisestä hiljaisuudesta.
Joulun viimeinen päivä kului siis rauhallisesti oman perheen parissa kynttilän valossa Alfapettiä pelaten ja suklaata mutustellen. Juuri niin sen pitikin mennä, vaikka ilman tuota sähkökatkosta olisin todennäköisesti imuroinut ja pessyt pyykkiä harmitellen, kuinka yhteinen aikamme on niin kortilla.
Mutta kyllä jäi tytön ensimmäinen joulu mieleen, kun Tapaninpäivän aamuna könyttiin polvet tutisten alakertaan talon turvallisimpaan nurkkaan. Aamulla puoli kahdeksalta myrskytuuli alkoi olla voimakkaimmillaan ja samalla katkesivat myös sähköt. Pilkkopimeässä tuntui kuin koko talo olisi saattanut lähteä lentoon hetkenä minä hyvänsä! Pimeässä kaikki tuntui niin paljon pelottavammalta, kun jostain pimeän seasta kuului jo kaukaa lähestyvä ja hetki hetkeltä voimistuva puhuri, peltien pauketta ja outoja rasahduksia.
Nyt testattiin toden teolla, mihin olimme rahamme sijoittaneet.
Ja ilmeisen hyvän sijoituksen teimmekin - myrsky ei saanut juuri mitään tuhoa aikaiseksi. Hieman katon räystäspellit repsottivat aiheuttaen paljon, paljon suurempaa melua, kuin mitä tuhon laajuuteen nähden voisi kuvitella. Myös suhteellisen aukealla sijaitseva tonttimme on saanut aikaan kommentteja jatkuvasta tuulesta, mutta hah, kuinkas ollakaan, nyt puumme kestivätkin tottuneesti hieman voimakkaammankin puhurin!
Sähköt olivat poissa 25 tuntia, eikä kännykätkään tahtoneet juuri toimia. Mutta mikäs hätä meillä täällä ollessa. Kynttilät valaisivat pimeää ja takka lämmitti sekä talon että ruuat. Ja mikä helpotus, että tyttö on rintaruokinnalla - hänellä ei ainakaan ollut hätäpäivää! Ilmeisesti hän vain nautti aattoillan hälinän jälkeisestä hiljaisuudesta.
Joulun viimeinen päivä kului siis rauhallisesti oman perheen parissa kynttilän valossa Alfapettiä pelaten ja suklaata mutustellen. Juuri niin sen pitikin mennä, vaikka ilman tuota sähkökatkosta olisin todennäköisesti imuroinut ja pessyt pyykkiä harmitellen, kuinka yhteinen aikamme on niin kortilla.
perjantai 23. joulukuuta 2011
Hyvää joulua!
Tänä jouluna nautimme riemunkiljahduksista, valloittavista hymyistä, paperin rapinasta ja kuusen kimaltelevista palloista.
Tänä jouluna joululla on taas merkitys - serkusten ensimmäinen joulu.
Tänä jouluna oma suojelusenkelimme elää sydämissämme.
Tänä jouluna olemme perhe.
Tänä jouluna olen onnellinen.
Tänä jouluna joululla on taas merkitys - serkusten ensimmäinen joulu.
Tänä jouluna oma suojelusenkelimme elää sydämissämme.
Tänä jouluna olemme perhe.
Tänä jouluna olen onnellinen.
Oikein ihanaa ja tunnelmallista joulua!
maanantai 12. joulukuuta 2011
Mahdollisen pelko
Saisin jo nukkua melkein koko yön yhtä soittoa - mutta herään hiljaisuuteen. Pystyisin tekemään päivällä askareitani rauhassa - mutta vahdin ikkunasta vaunujen liikehdintää. Häiritsen nukkuvaa. Tarkistan vain.
Pelkään, että jotain sattuu. Pelkään, ettei hän joku kerta herääkään, kun vain tarkistan.
Kun on menettänyt yhden, on toisen menettämisen pelko suurempi. Tietää, mitä menettäisi ja miltä menetys tuntuisi. Yhden näköjään kestää, sen kanssa oppii elämään, mutta entä toinen kerta? Mitä jos joskus menetän vielä toisenkin lapsen? Sehän on aivan yhtä mahdollista, kuin ensimmäinenkin kerta. Yhtä epätodennäköistä - ja silti mahdollista.
Joka kerta pitkän hiljaisuuden jälkeen sydämeni pamppailee samalla, kun vain tarkistan. Liikkuuko peitto hengityksen tahtiin? Kuuluuko hengityksen ääni? Tuntuuko ilmavirta? Entä jos ei tunnukaan?
Murehdin, pelkään, suojelen ja huolehdin. Voiko näitä muka tehdä liikaa, kun on kyse siitä kalleimmasta?
Pelkään, että jotain sattuu. Pelkään, ettei hän joku kerta herääkään, kun vain tarkistan.
Kun on menettänyt yhden, on toisen menettämisen pelko suurempi. Tietää, mitä menettäisi ja miltä menetys tuntuisi. Yhden näköjään kestää, sen kanssa oppii elämään, mutta entä toinen kerta? Mitä jos joskus menetän vielä toisenkin lapsen? Sehän on aivan yhtä mahdollista, kuin ensimmäinenkin kerta. Yhtä epätodennäköistä - ja silti mahdollista.
Joka kerta pitkän hiljaisuuden jälkeen sydämeni pamppailee samalla, kun vain tarkistan. Liikkuuko peitto hengityksen tahtiin? Kuuluuko hengityksen ääni? Tuntuuko ilmavirta? Entä jos ei tunnukaan?
Murehdin, pelkään, suojelen ja huolehdin. Voiko näitä muka tehdä liikaa, kun on kyse siitä kalleimmasta?
perjantai 9. joulukuuta 2011
Yökylään
Nyt se on sitten edessä, joka äidin ensimmäinen askel kohti lapsen itsenäistymistä - pieni murmelini menee ensimmäistä kertaa yökylään. Ja samalla tämä äiti pääsee ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan näiden seinien sisältä ulos ihmisten ilmoille.
Vaan mitä siitäkin tulee... Raskauskilot pursuavat joka biletopin raosta, maitokannujen mukaan mahtumisesta puhumattakaan, joten ensimmäinen ahdistus iskee jo vaatehuoneen ovelle päästessä. Ja entäs sitten, kun ne maitokannut illan aikana täyttyvät täyttymistään - jokainen tietää, miten siinä loppujen lopuksi käy. Niin ja entäs se, kun pitkästä aikaa ottaa viiniä lasin jos toisenkin. Siinä saattaa nukkumatti yllättää kesken kaiken.
Ja tietysti pahin ahdistus on eroahdistus. Miten murmelini pärjää ilman äitiä? Tai oikeastaan, miten mummi ja pappa pärjäävät, jos tämä murmeli päättääkin aloittaa iltakiukkukonserttinsa, eikä äidin tissi olekaan saatavilla...
Onkohan tämä sittenkään hyvä idea...
Esikoinen ei päässyt koskaan yökylään muualle kuin sairaalaan. Eikä silloin äidiltä kysytty, haluatko jättää lapsesi tänne. Oli vain jätettävä ja luotettava - ja kaivattava. Joka ilta oli annettava suukko poskelle, sanottava hyvää yötä ja katsottava tapittavia silmiä lasioven takaa, ja lähdettävä pois. Siihen tottui, vaikka joka ilta tuntui yhtä pahalta. Vaikka totta puhuakseni, olihan se hienoa nukkua yöt heräämättä kertaakaan ennen aamua.
Mutta niin vain on murmelinikin opittava olemaan toisten huollettavana ja äidin opittava luottamaan, nimittäin asiat työrintamallakin alkoivat selvitä - tosin vähän aikaisemmin kuin osasin kuvitella. Töihin olisi palattava tammikuun alusta alkaen, eli kun tyttö on vasta kolmen kuukauden ikäinen. Tosin äitiyslomani ajan töitä on vain päivä silloin tällöin, mutta kuitenkin. Ristiriitaiset tunteet tästäkin. Toisaalta yksi murhe vähemmän, kun työpaikka on taas varma, ja toisaalta myös ihan kiva jutustella välillä ihan aikuisten talkkia baby-talkin sijaan. Mutta toisaalta asialla on myös se toinen puolensa - hö, tässäkö se äitiysloma taas olikin?
Niin se vain aika menee eteenpäin. Huomenna murmelini on ensimmäisen yön erossa äidistään. Pian hän kinuaa päästä yökylään kaverille ja ihan kohta yökyläily suuntautuukin jo pojan luokse! Time out!
Vaan mitä siitäkin tulee... Raskauskilot pursuavat joka biletopin raosta, maitokannujen mukaan mahtumisesta puhumattakaan, joten ensimmäinen ahdistus iskee jo vaatehuoneen ovelle päästessä. Ja entäs sitten, kun ne maitokannut illan aikana täyttyvät täyttymistään - jokainen tietää, miten siinä loppujen lopuksi käy. Niin ja entäs se, kun pitkästä aikaa ottaa viiniä lasin jos toisenkin. Siinä saattaa nukkumatti yllättää kesken kaiken.
Ja tietysti pahin ahdistus on eroahdistus. Miten murmelini pärjää ilman äitiä? Tai oikeastaan, miten mummi ja pappa pärjäävät, jos tämä murmeli päättääkin aloittaa iltakiukkukonserttinsa, eikä äidin tissi olekaan saatavilla...
Onkohan tämä sittenkään hyvä idea...
Esikoinen ei päässyt koskaan yökylään muualle kuin sairaalaan. Eikä silloin äidiltä kysytty, haluatko jättää lapsesi tänne. Oli vain jätettävä ja luotettava - ja kaivattava. Joka ilta oli annettava suukko poskelle, sanottava hyvää yötä ja katsottava tapittavia silmiä lasioven takaa, ja lähdettävä pois. Siihen tottui, vaikka joka ilta tuntui yhtä pahalta. Vaikka totta puhuakseni, olihan se hienoa nukkua yöt heräämättä kertaakaan ennen aamua.
Mutta niin vain on murmelinikin opittava olemaan toisten huollettavana ja äidin opittava luottamaan, nimittäin asiat työrintamallakin alkoivat selvitä - tosin vähän aikaisemmin kuin osasin kuvitella. Töihin olisi palattava tammikuun alusta alkaen, eli kun tyttö on vasta kolmen kuukauden ikäinen. Tosin äitiyslomani ajan töitä on vain päivä silloin tällöin, mutta kuitenkin. Ristiriitaiset tunteet tästäkin. Toisaalta yksi murhe vähemmän, kun työpaikka on taas varma, ja toisaalta myös ihan kiva jutustella välillä ihan aikuisten talkkia baby-talkin sijaan. Mutta toisaalta asialla on myös se toinen puolensa - hö, tässäkö se äitiysloma taas olikin?
Niin se vain aika menee eteenpäin. Huomenna murmelini on ensimmäisen yön erossa äidistään. Pian hän kinuaa päästä yökylään kaverille ja ihan kohta yökyläily suuntautuukin jo pojan luokse! Time out!
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Aikansa kutakin
Muistan, kuinka lapsena oli ihanaa nukahtaa ympärillä oleviin ääniin. Kuinka tasainen puheensorina alkoi ramaista ja sai vain laittaa silmät kiinni ja nukahtaa niille sijoilleen. Oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, kun mummolassa kyläillessämme nukahdin aina sohvalle, aikuisten tyhjänpäiväisen jutustelun muuttuessa hiljalleen selvistä sanoista tasaiseksi muminaksi kaikoten lopulta kuulumattomiin.
Ja kuinka kadehdinkaan tytärtäni, joka saa joka ilta nukahtaa syliini, tasaiseen keinutukseen lämpimän peiton alla. Ja vielä niin, että minä silitän hänen päätään. Ollapa vielä lapsi...
Mutta ihan kivaa on kyllä sekin, kun edes lapsi nukkuu. Se on silloin sitä omaa aikaa. Tosin jos iltaisin ainoa keino saada lapsi nukkumaan, on pitää häntä sylissä, on myös oma aika silloin melko kortilla. Lapsi voi nukahtaa syliin varmasti epämukavaan asentoon, mutta se on kuitenkin se paras asento. Pienikin asennon muutos ja varsinkin sylistä pois joutuminen saa silmät tapittamaan kuin aaveen nähneellä. "Äiti, mitä sä kuvittelet tekeväs?!" Ja keinutus jatkukoon.
En voi missään määrin sanoa, että meillä olisi vaikea lapsi. En edes silloin, kun iltakiukku iskee, sillä se kiukuttelu on kuitenkin hyvin lyhytkestoista, eikä edes ihan jokapäiväistä. Ressukka on vain iltaisin vähän yliväsynyt ja masukin saattaa kipristellä. Eihän pientä voi siitä syyttää.
Mutta kyllä se silti ottaa päähän. Itse haluaisi jo olla illan ihan omassa rauhassa ja istua telkkarin edessä, mutta kun pieni tyranni haluaakin, että liikutaan paikasta toiseen ja hytkytään. Mutta oikeastaan en loppupeleissä tiedä, mikä siinä oikeasti ottaa päähän. Ei se lapsen itku voi olla se juttu, koska on kuitenkin niin hetkellistä. Ehkä ärsytys johtuukin siitä, että pienen oloa voi helpottaa vain yksi aikuinen kerrallaan, toisen istuessa rauhassa sohvalla katsoen telkkaria. Ja se aikuinen, joka saa vuorostaan istua yksin, ärsyyntyy siitä, että tietää, kuinka toista ärsyttää... Yksin ollessani tässä ei ole mitään ongelmaa - tiedän, että minun on nyt vain selvittävä tästä.
Vaan aika aikaansa kutakin. Jos jotain olen lastenhoidosta oppinut, niin sen, että mikään vaihe ei kestä loputtomiin. Kyllä meidänkin murmeli vielä jonain päivänä oppii menemään iltaisin nukkumaan niin, että jättää äidille ja isälle hetken yhteistä aikaa.. Jonain päivänä... Siihen asti nautin siitä, kun saan pitää pientä nukkuvaa tuhisijaa sylissäni ja luoda hänelle turvallisen olon.
Ja kuinka kadehdinkaan tytärtäni, joka saa joka ilta nukahtaa syliini, tasaiseen keinutukseen lämpimän peiton alla. Ja vielä niin, että minä silitän hänen päätään. Ollapa vielä lapsi...
Mutta ihan kivaa on kyllä sekin, kun edes lapsi nukkuu. Se on silloin sitä omaa aikaa. Tosin jos iltaisin ainoa keino saada lapsi nukkumaan, on pitää häntä sylissä, on myös oma aika silloin melko kortilla. Lapsi voi nukahtaa syliin varmasti epämukavaan asentoon, mutta se on kuitenkin se paras asento. Pienikin asennon muutos ja varsinkin sylistä pois joutuminen saa silmät tapittamaan kuin aaveen nähneellä. "Äiti, mitä sä kuvittelet tekeväs?!" Ja keinutus jatkukoon.
En voi missään määrin sanoa, että meillä olisi vaikea lapsi. En edes silloin, kun iltakiukku iskee, sillä se kiukuttelu on kuitenkin hyvin lyhytkestoista, eikä edes ihan jokapäiväistä. Ressukka on vain iltaisin vähän yliväsynyt ja masukin saattaa kipristellä. Eihän pientä voi siitä syyttää.
Mutta kyllä se silti ottaa päähän. Itse haluaisi jo olla illan ihan omassa rauhassa ja istua telkkarin edessä, mutta kun pieni tyranni haluaakin, että liikutaan paikasta toiseen ja hytkytään. Mutta oikeastaan en loppupeleissä tiedä, mikä siinä oikeasti ottaa päähän. Ei se lapsen itku voi olla se juttu, koska on kuitenkin niin hetkellistä. Ehkä ärsytys johtuukin siitä, että pienen oloa voi helpottaa vain yksi aikuinen kerrallaan, toisen istuessa rauhassa sohvalla katsoen telkkaria. Ja se aikuinen, joka saa vuorostaan istua yksin, ärsyyntyy siitä, että tietää, kuinka toista ärsyttää... Yksin ollessani tässä ei ole mitään ongelmaa - tiedän, että minun on nyt vain selvittävä tästä.
Vaan aika aikaansa kutakin. Jos jotain olen lastenhoidosta oppinut, niin sen, että mikään vaihe ei kestä loputtomiin. Kyllä meidänkin murmeli vielä jonain päivänä oppii menemään iltaisin nukkumaan niin, että jättää äidille ja isälle hetken yhteistä aikaa.. Jonain päivänä... Siihen asti nautin siitä, kun saan pitää pientä nukkuvaa tuhisijaa sylissäni ja luoda hänelle turvallisen olon.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Itsenäisyyspäivänä meillä syötiin näin:
 |
| Peuran ulkofilettä punaviinikastikkeella, tomaatti-yrittimaustetut lohkoperunat sekä pekoni-sipulipaistosta. |
 |
| Pähkinäsuklaa-vaniljarahkatäytteiset suklaapikkuleivät. |
Kuinkas teillä? :)
Kyllähän sitä osaa itsekin tehdä hyvää, miltei ravintolatason ruokaa, kun sille päälle sattuu, mutta ei se silti tunnu samalta, kuin ravintolassa syöminen, vaikka periaatteessa ruuan pitäisi maistua vielä paremmalta, kun sen on itse valmistanut. Mutta kun ruokaa koittaa valmistaa siinä imetyksen ja viihdyttämisen lomassa, ja syöminen tapahtuu hotkimalla kuunnellen lapsen kärsimätöntä kiukuttelua vieressä, ja samalla katsoo sekaista keittiötä tietäen, että senkin siivoaminen on vielä omalla kontolla, niin kummasti siinä ruokailunautinto katoaa, vaikka olisi kuinka hyvää ruokaa itse valmistanutkin.
No mutta, ihan kaikkea ei voikaan saada samassa paketissa: hyvää ruokaa, edullisesti ja rauhassa nauttien.
Maa sentään saatiin valkoiseksi ja maisema kauniiksi itsenäisyyspäivän kunniaksi.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Tuttimonsteri
Seuraavan kerran, kun kerrot tutista eroon yrittävälle lapsellesi tarinaa hiirestä, joka vie tutit mennessään, voit huoletta näyttää jopa korvasi lapselle - ne eivät heilu. Tämä tarina on tosi.
Ja seuraavan kerran, kun ostat uuden tutin ja heität pakkauksen ohjeet menemään, lue ainakin seuraava: Tarkista tutin imuosa aina ennen kuin annat tutin lapselle. Minä en tarkistanut.
Tämä tarina on niin iljettävä ja harmittava, että miten pitkään, voinko edes kirjoittaa siitä. Mutta ehkäpä varoituksena muille - näinkin voi käydä.
Viikko sitten sunnuntaiaamuna löysin lattialta leikkimatolta tutin, jonka imuosa näytti kuin sitä olisi jyrsitty. En halunnut uskoa, että sitä olisi oikeasti jyrsitty. Ehkä kumi oli kokenyt jonkin selittämättömän reaktion ja mennyt rikki. Leikkimatolta en löytänyt mitään merkkiä hiirestä. Ei jyrsittyjä leluja, reikiä tekstiileissä tai papanoita. Kunnes sitten sohvan takaa löysin muutaman papanan. Sohvan vieressä oli vanha pärekori, jossa oli vielä muuton jäljiltä dvd-soitin ja muuta härpäkettä - sekä hiiri, tai en kylläkään nähnyt tuota otusta, mutta jokin korissa rapsahti ja johdot liikahtivat. Mies kiikutti korin ulkoterassille ja tovin yritin ikkunasta kurkkia, josko hiiri yrittäisi karata korista, mutta pian mielenkiintoni lopahti ja palasin normaaleihin arkirutiineihini. Kyllä, hiiri oli syönyt tutin, mutta nyt se iljetys oli jo ulkona. Päässyt kuin koira veräjästä.
Pian laitoin tytön ulos vaunuihin nukkumaan ja menin itsekin ulos hommiin. Parin tunnin kuluttua vaunuista alkoi kuulua ääntelyä ja hain nopeasti kodinhoitohuoneesta turvaistuimesta tutin ja iskin sen tytön suuhun siinä toivossa, että saisin vielä hetken aikaa omille puuhilleni. Mutta ei auttanut, nälkä oli jo liian kova. Otin tytön vaunuista ja tutin pois suusta - jyrsityn tutin!! Ei voinut olla totta! Olin antanut tytölle hiiren jyrsimän tutin!!
Olin jo kokonaan unohtanut aamuisen tuttiepisodin eikä pienessä mielessäni edes vilahtanut ajatusta siitä, että hiiri olisi voinut jyrsiä toisenkin tutin. Tutin, joka oli aivan eri paikassa, kuin edellinen. Eikä tosiaan kodissamme ollut jyrsitty mitään muuta, kuin nuo kaksi tuttia!
Voitte vain kuvitella, kuinka sydämeni hakkasi, kun tajusin, mitä MINÄ ITSE olin tehnyt! Olin saattanut altistanut tyttäreni vaikka mille bakteereille, myyräkuumeelle, mille vain... Ja ihan omaa tyhmyyttäni.
No, mitään oireita ei ole tullut, ainakaan vielä. Myyräkuume tosin saattaa kai ilmaantua kolmenkin viikon sisällä. Kahteen eri sairaalaan soitin, mutta ohjeeksi sain vain seurata yleisvointia. Lähinnä tilanne puhelimen toisessa päässä vain nauratti, vaikka minä olin paniikissa. Tuttihiiri...
Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että jyrsijöiden uloste on vaarallisempaa kuin jyrsityt esineet. Toivottavasti tämä hiiri oli pessyt aamulla hampaansa huolellisesti. Ja kuinka monta kertaa saankaan vielä olla kaivamassa tytön suusta milloin mitäkin pihalta tongittua. Sehän nyt vain on normaalia, että lapset pistävät suuhunsa kaiken mitä löytävät. Tosin se ei silti tarkoita sitä, että äitikin saisi tehdä niin....
Ihan vielä ei olla selvillä vesillä tämän episodin osalta, vaan vielä saan parin viikon ajan neuroottisesti seurailla vointia, mittailla lämpöä, punnita pissan määrää ja miettiä kakan koostumusta. Eikä tässä olla enää koskaan selvillä vesillä - huoli tytöstä tulee seuraamaan koko loppuelämäni, aiheet vain muuttuvat.
Annan tytön edelleen syödä tuttia, uutta tuttia, aina kun sitä kokee tarvitsevansa, mutta ehkäpä viimeistään kahden vuoden kuluttua tuo hiiri tulee takaisin ja syö tutit taas. Tällä kertaa en vain anna sitä tuttia enää tytölle takaisin.
Ja seuraavan kerran, kun ostat uuden tutin ja heität pakkauksen ohjeet menemään, lue ainakin seuraava: Tarkista tutin imuosa aina ennen kuin annat tutin lapselle. Minä en tarkistanut.
Tämä tarina on niin iljettävä ja harmittava, että miten pitkään, voinko edes kirjoittaa siitä. Mutta ehkäpä varoituksena muille - näinkin voi käydä.
Viikko sitten sunnuntaiaamuna löysin lattialta leikkimatolta tutin, jonka imuosa näytti kuin sitä olisi jyrsitty. En halunnut uskoa, että sitä olisi oikeasti jyrsitty. Ehkä kumi oli kokenyt jonkin selittämättömän reaktion ja mennyt rikki. Leikkimatolta en löytänyt mitään merkkiä hiirestä. Ei jyrsittyjä leluja, reikiä tekstiileissä tai papanoita. Kunnes sitten sohvan takaa löysin muutaman papanan. Sohvan vieressä oli vanha pärekori, jossa oli vielä muuton jäljiltä dvd-soitin ja muuta härpäkettä - sekä hiiri, tai en kylläkään nähnyt tuota otusta, mutta jokin korissa rapsahti ja johdot liikahtivat. Mies kiikutti korin ulkoterassille ja tovin yritin ikkunasta kurkkia, josko hiiri yrittäisi karata korista, mutta pian mielenkiintoni lopahti ja palasin normaaleihin arkirutiineihini. Kyllä, hiiri oli syönyt tutin, mutta nyt se iljetys oli jo ulkona. Päässyt kuin koira veräjästä.
Pian laitoin tytön ulos vaunuihin nukkumaan ja menin itsekin ulos hommiin. Parin tunnin kuluttua vaunuista alkoi kuulua ääntelyä ja hain nopeasti kodinhoitohuoneesta turvaistuimesta tutin ja iskin sen tytön suuhun siinä toivossa, että saisin vielä hetken aikaa omille puuhilleni. Mutta ei auttanut, nälkä oli jo liian kova. Otin tytön vaunuista ja tutin pois suusta - jyrsityn tutin!! Ei voinut olla totta! Olin antanut tytölle hiiren jyrsimän tutin!!
Olin jo kokonaan unohtanut aamuisen tuttiepisodin eikä pienessä mielessäni edes vilahtanut ajatusta siitä, että hiiri olisi voinut jyrsiä toisenkin tutin. Tutin, joka oli aivan eri paikassa, kuin edellinen. Eikä tosiaan kodissamme ollut jyrsitty mitään muuta, kuin nuo kaksi tuttia!
Voitte vain kuvitella, kuinka sydämeni hakkasi, kun tajusin, mitä MINÄ ITSE olin tehnyt! Olin saattanut altistanut tyttäreni vaikka mille bakteereille, myyräkuumeelle, mille vain... Ja ihan omaa tyhmyyttäni.
No, mitään oireita ei ole tullut, ainakaan vielä. Myyräkuume tosin saattaa kai ilmaantua kolmenkin viikon sisällä. Kahteen eri sairaalaan soitin, mutta ohjeeksi sain vain seurata yleisvointia. Lähinnä tilanne puhelimen toisessa päässä vain nauratti, vaikka minä olin paniikissa. Tuttihiiri...
Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että jyrsijöiden uloste on vaarallisempaa kuin jyrsityt esineet. Toivottavasti tämä hiiri oli pessyt aamulla hampaansa huolellisesti. Ja kuinka monta kertaa saankaan vielä olla kaivamassa tytön suusta milloin mitäkin pihalta tongittua. Sehän nyt vain on normaalia, että lapset pistävät suuhunsa kaiken mitä löytävät. Tosin se ei silti tarkoita sitä, että äitikin saisi tehdä niin....
Ihan vielä ei olla selvillä vesillä tämän episodin osalta, vaan vielä saan parin viikon ajan neuroottisesti seurailla vointia, mittailla lämpöä, punnita pissan määrää ja miettiä kakan koostumusta. Eikä tässä olla enää koskaan selvillä vesillä - huoli tytöstä tulee seuraamaan koko loppuelämäni, aiheet vain muuttuvat.
Annan tytön edelleen syödä tuttia, uutta tuttia, aina kun sitä kokee tarvitsevansa, mutta ehkäpä viimeistään kahden vuoden kuluttua tuo hiiri tulee takaisin ja syö tutit taas. Tällä kertaa en vain anna sitä tuttia enää tytölle takaisin.
torstai 24. marraskuuta 2011
Pakkohan tätä on rakastaa
Olen asunut uudessa kodissani vasta vajaan viikon, mutta olen jo täysin rakastunut. Tai olihan tämä jo rakkautta ensi silmäyksellä - siitäkin huolimatta, että olin ehtinyt suunnitella jo hieman erilaisia ratkaisuja uuden talon rakentamista ajatellen.
Sisustustyyli mukailee vielä melko paljon muuttoaikakauden tyylilajia, mutta on mukana jo ripaus maalaisromantiikkaa ja rustiikkia. Tämä talo oli jo pitkälti omaan makuuni sopiva, joten sisustusta on hyvin helppo jatkaa ripauksella persoonallisuutta.
Sisustussormet syyhyävät jo niin valtavasti, mutta ehkä nyt pitää ensin saada tavarat edes suurin piirtein paikoilleen, ennen kuin on viimeistelyn aika... Miksi ihmeessä ihminen säästää mitä ihmeellisempiä tavaroita siinä uskossa, että kenties ehkä joskus sitten kun tarvitsee?! Nyt päätin ronskisti vain hävittää turhat tavarat. Vaan kuinka ollakaan kaapin perälle on jo salaa kulkeutunut tavaroita, joita en sittenkään raaskinut ainakaan vielä heittää pois. Mutta sen päätin, että yhtäkään astiaa en enää osta! En, vaikka kuinka nättejä kuppeja olisi kaupat pullollaan! Muumimukit on asia erikseen...
Kyllä nyt vanhaa kotia loppusiivotessa huomasi, mikä ero on 20 vuotta vanhalla ja 6 vuotta vanhalla talolla. Olihan vanha kotimme tarkemmin katsottuna jo aika nuhjuinen - vaikka ihana olikin.
Tässä muutamia kuvia, joita sain sekasorron keskeltä napattua.
Sisustustyyli mukailee vielä melko paljon muuttoaikakauden tyylilajia, mutta on mukana jo ripaus maalaisromantiikkaa ja rustiikkia. Tämä talo oli jo pitkälti omaan makuuni sopiva, joten sisustusta on hyvin helppo jatkaa ripauksella persoonallisuutta.
Sisustussormet syyhyävät jo niin valtavasti, mutta ehkä nyt pitää ensin saada tavarat edes suurin piirtein paikoilleen, ennen kuin on viimeistelyn aika... Miksi ihmeessä ihminen säästää mitä ihmeellisempiä tavaroita siinä uskossa, että kenties ehkä joskus sitten kun tarvitsee?! Nyt päätin ronskisti vain hävittää turhat tavarat. Vaan kuinka ollakaan kaapin perälle on jo salaa kulkeutunut tavaroita, joita en sittenkään raaskinut ainakaan vielä heittää pois. Mutta sen päätin, että yhtäkään astiaa en enää osta! En, vaikka kuinka nättejä kuppeja olisi kaupat pullollaan! Muumimukit on asia erikseen...
Kyllä nyt vanhaa kotia loppusiivotessa huomasi, mikä ero on 20 vuotta vanhalla ja 6 vuotta vanhalla talolla. Olihan vanha kotimme tarkemmin katsottuna jo aika nuhjuinen - vaikka ihana olikin.
Tässä muutamia kuvia, joita sain sekasorron keskeltä napattua.
Lasillinen viiniä
Ajattelin kirjoittaa melkoisen valitusvirren siitä, miten tyttäreni huutaa iltaisin tunnista toiseen eikä suostu nukkumaan. Siitä, miten yritän tehdä koko päivän työt kolmen tunnin päikkäreiden aikana. Siitä, miten haluaisin joskus vielä juoda aamukahvini rauhassa, tai nostaa illalla jalat sohvalle ja nauttia lasillisen punaviiniä ilman, että siitä pitäisi potea huonoa omaatuntoa tai miettiä, koska on seuraava imetys.
Mutta hyvin nukutun yön jäljiltä tuo virsi tuntuukin jo turhalta. Kun tyttö viime yönä lopulta meni nukkumaan kello 23, hän nukkuikin rauhallisesti puoli seitsemään! Kyllä kaiken voimavaran a ja o on hyvät yöunet, ja hyvin tyttö yöt nukkuukin. KopKop.
Vaikka eipä silti, kyllä illalla tulee taas mieleen kaipuu omasta ajasta. Onko tämä nyt siis se hetki, jolloin kuuluu vain hiljaa mielessään ajatella, että itsepä olen halunnut äidiksi, ja olenpa vielä saanut siihen uuden tilaisuudenkin? Onko tämä se hetki, jolloin minulla ei ole varaa valita tai valittaa?
Onko ihminen loppupeleissä koskaan tyytyväinen? Raskausaikana olin niin turhautunut kaikkeen siihen tekemättömyyteen ja laiskotukseen, kun vain kulki ympäri huushollia miettien, mitä oikein tekisi ja lopulta kuitenkin vain istui sohvalle tuijottamaan ostosruutua. Halusin päivääni rytmiä ja tekemistä. Nyt kun sitä tekemistä olisi vaikka naapureille jakaa, kaipaankin juuri tuota tekemättömyyttä ja omaa aikaa.
Mutta kaikesta huolimatta on olemassa yksi asia, joka on ylitse kaiken muun tarpeen: saada kasvattaa oma lapsi.
Mutta hyvin nukutun yön jäljiltä tuo virsi tuntuukin jo turhalta. Kun tyttö viime yönä lopulta meni nukkumaan kello 23, hän nukkuikin rauhallisesti puoli seitsemään! Kyllä kaiken voimavaran a ja o on hyvät yöunet, ja hyvin tyttö yöt nukkuukin. KopKop.
Vaikka eipä silti, kyllä illalla tulee taas mieleen kaipuu omasta ajasta. Onko tämä nyt siis se hetki, jolloin kuuluu vain hiljaa mielessään ajatella, että itsepä olen halunnut äidiksi, ja olenpa vielä saanut siihen uuden tilaisuudenkin? Onko tämä se hetki, jolloin minulla ei ole varaa valita tai valittaa?
Onko ihminen loppupeleissä koskaan tyytyväinen? Raskausaikana olin niin turhautunut kaikkeen siihen tekemättömyyteen ja laiskotukseen, kun vain kulki ympäri huushollia miettien, mitä oikein tekisi ja lopulta kuitenkin vain istui sohvalle tuijottamaan ostosruutua. Halusin päivääni rytmiä ja tekemistä. Nyt kun sitä tekemistä olisi vaikka naapureille jakaa, kaipaankin juuri tuota tekemättömyyttä ja omaa aikaa.
Mutta kaikesta huolimatta on olemassa yksi asia, joka on ylitse kaiken muun tarpeen: saada kasvattaa oma lapsi.
tiistai 22. marraskuuta 2011
Miten peppu pestään
Kuinka hienoa onkaan seurata lapsen kasvua ja kehitystä. Terveen lapsen kehitystä. Esikoisen aikana en edes odottanut, että kehitystä tapahtuisi. Elimme niin täysin vain siinä hetkessä. Meidän lapsemme oli erityinen, joka kasvoi ja kehittyi omaan rauhalliseen tahtiinsa samalla, kun muut lapset menivät jo kaukana edellä - normaaliin tapaan.
Jotenkin sitä kehitystahtia piti jo normaalina, joten nyt tämä ns. normaali tahti on aivan uutta ja ihmeellistä. Nyt voin mennä lapsen kanssa neuvolaan ja odottaa innolla, kuinka paljon on taas tullut pituutta ja painoa. Viimeksi en edes olettanut, että kasvua olisi tapahtunut. Nyt voin suunnitella ostavani lopputalveksi vauvapulkan ja vetää istuvaa tyttöä siinä pitkin pihaa. Viimeksi en edes tajunnut ajatella, että poika joskus istuisi itse.
Vasta nyt tuntuu, että olen ensi kertaa äiti. On hölmöä, että ehdin olla äitinä jo 10 kuukautta, mutta tuntuu kuin en tietäsi lastenhoidosta mitään. Menen lapseni kanssa neuvolaan ja olen kuin tietäisin jo kaiken, vaikken oikeasti tiedäkään, tai muista. Minun oletataan tietävän - ja olen leikissä mukana.
Erityislapsen hoito on aivan erilaista, kuin normaalin lapsen. Sairaalassa tein vain kuten hoitajat käskivät ja opastivat, miettimättä itse. Sairaalassa saatoin heti kysyä neuvoa - nyt minun on selvitettävä ongelmat itsenäisesti. Olin äiti 10 kuukauden ikäiselle pojalle, mutta nyt en osaa edes vaippaa vaihtaa 10 kuukauden ikäiselle kummipojalle. Oma poikani ei käyttänyt housuvaippoja eikä pyörinyt karkuun vaippaa vaihdettaessa. Oma poikani puettiin kuin pikkuvauva, energisen kummipojan pukeminen sylissä istuen vaatii näppäryyttä.
Olen äiti, joka osaa vaihtaa lapselleen nenämahaletkun, mutta ei tiedä, miten 10 kiloa painavan lapsen peppu pestään.
Jotenkin sitä kehitystahtia piti jo normaalina, joten nyt tämä ns. normaali tahti on aivan uutta ja ihmeellistä. Nyt voin mennä lapsen kanssa neuvolaan ja odottaa innolla, kuinka paljon on taas tullut pituutta ja painoa. Viimeksi en edes olettanut, että kasvua olisi tapahtunut. Nyt voin suunnitella ostavani lopputalveksi vauvapulkan ja vetää istuvaa tyttöä siinä pitkin pihaa. Viimeksi en edes tajunnut ajatella, että poika joskus istuisi itse.
Vasta nyt tuntuu, että olen ensi kertaa äiti. On hölmöä, että ehdin olla äitinä jo 10 kuukautta, mutta tuntuu kuin en tietäsi lastenhoidosta mitään. Menen lapseni kanssa neuvolaan ja olen kuin tietäisin jo kaiken, vaikken oikeasti tiedäkään, tai muista. Minun oletataan tietävän - ja olen leikissä mukana.
Erityislapsen hoito on aivan erilaista, kuin normaalin lapsen. Sairaalassa tein vain kuten hoitajat käskivät ja opastivat, miettimättä itse. Sairaalassa saatoin heti kysyä neuvoa - nyt minun on selvitettävä ongelmat itsenäisesti. Olin äiti 10 kuukauden ikäiselle pojalle, mutta nyt en osaa edes vaippaa vaihtaa 10 kuukauden ikäiselle kummipojalle. Oma poikani ei käyttänyt housuvaippoja eikä pyörinyt karkuun vaippaa vaihdettaessa. Oma poikani puettiin kuin pikkuvauva, energisen kummipojan pukeminen sylissä istuen vaatii näppäryyttä.
Olen äiti, joka osaa vaihtaa lapselleen nenämahaletkun, mutta ei tiedä, miten 10 kiloa painavan lapsen peppu pestään.
Viimeinen kerta
Ajatus viimeisestä kerrasta tuntuu pelottavalta. Viimeinen kerta, kun nähdään. Viimeinen kerta, kun ollaan. Viimeinen kerta sitä ja tätä. Se on niin pysyvää. Vaikka oikeastaan en pelkää pysyvyyttä, vaan sitä, jos viimeisellä kerralla jokin meneekin vikaan. Mitä jos viimeisellä kerralla riidellään? Tai tehdään asiat väärin? Jos viimeisestä kerrasta jääkin huono muisto.
Viime viikolla teimme paljon asioita viimeistä kertaa. Kävimme viimeistä kertaa vanhan kotimme saunassa, emmekä edes päässeet sinne yhdessä, koska tyttö ei suostunut nukkumaan. Aina ennen olemme käyneet saunassa yhtäaikaa. Mies ajoi viimeistä kertaa pitkän työmatkan vanhasta kodistamme, ja kuinka pelkäsinkään tuota matkaa. Mitä jos juuri tuolla viimeisellä kerralla olisi sattunut jotain! Viimeinen yö vanhassa kodissamme oli aika hieno. Rakastan sitä, kun sade ropisee peltikatolla - varsinkin öisin, kun on muuten aivan hiljaista. Tuona yönä satoi vettä ja sain kuunnella ihanaa rauhoittavaa ropinaa viimeistä kertaa ennen muuttoa tiilikaton alle.
Kaikista pahimmalta tuntui käydä "viimeistä kertaa" haudalla. Eihän se tietenkään ollut viimeinen kerta, tottakai siellä tulee käytyä jatkossakin, mutta nyt ne kerrat ovat harvemmassa. Aikaisemmin siellä saattoi poiketa joka kauppareissulla. Edelleen tuntuu, kuin olisimme hylänneet poikamme. Vaikka järki sanoo toista, sydän itkee.
***
Toki myös ensimmäinen kerta saattaa olla vaarallinen käsite. Ensivaikutelmahan on tärkeä. Mutta pieleen menneen ensimmäisen kerran voi yrittää korjata. Mikäli tuosta kerrasta kuitenkin aiheutuu pysyvä haitta, voi vain todeta, että ainakin yritin. On eri asia epäonnistua ensimmäisellä kuin viimeisellä kerralla.
Viime viikolla teimme paljon asioita viimeistä kertaa. Kävimme viimeistä kertaa vanhan kotimme saunassa, emmekä edes päässeet sinne yhdessä, koska tyttö ei suostunut nukkumaan. Aina ennen olemme käyneet saunassa yhtäaikaa. Mies ajoi viimeistä kertaa pitkän työmatkan vanhasta kodistamme, ja kuinka pelkäsinkään tuota matkaa. Mitä jos juuri tuolla viimeisellä kerralla olisi sattunut jotain! Viimeinen yö vanhassa kodissamme oli aika hieno. Rakastan sitä, kun sade ropisee peltikatolla - varsinkin öisin, kun on muuten aivan hiljaista. Tuona yönä satoi vettä ja sain kuunnella ihanaa rauhoittavaa ropinaa viimeistä kertaa ennen muuttoa tiilikaton alle.
Kaikista pahimmalta tuntui käydä "viimeistä kertaa" haudalla. Eihän se tietenkään ollut viimeinen kerta, tottakai siellä tulee käytyä jatkossakin, mutta nyt ne kerrat ovat harvemmassa. Aikaisemmin siellä saattoi poiketa joka kauppareissulla. Edelleen tuntuu, kuin olisimme hylänneet poikamme. Vaikka järki sanoo toista, sydän itkee.
***
Toki myös ensimmäinen kerta saattaa olla vaarallinen käsite. Ensivaikutelmahan on tärkeä. Mutta pieleen menneen ensimmäisen kerran voi yrittää korjata. Mikäli tuosta kerrasta kuitenkin aiheutuu pysyvä haitta, voi vain todeta, että ainakin yritin. On eri asia epäonnistua ensimmäisellä kuin viimeisellä kerralla.
 |
| Viimeinen kerta maailman parhaassa saunassa. |
torstai 17. marraskuuta 2011
Vuosi
Vuosi sitten satoi maahan ensilumi. Tai oli se ehkä enteillyt sitä jo jonkin aikaa, mutta pysyvästi lumi satoi maahan tuona päivänä. Kauniin päivän jälkeen maan peitti puhdas valkoinen vaippa. Vihreä, elinvoimainen nurmi oli haudattu.
Kovin paljon on mahtunut tähän vuoteen - aikaan ilman esikoistamme. Näimme Egyptin ihmeet, minä palasin töihin vuoden tauon jälkeen ja tulin samantien raskaaksi, mies aloitti ammattiopinnot, teimme ison päätöksen laittaessamme kotimme myyntiin, suunnittelimme uuden talon rakentamista, saimme toisen lapsemme, saimme kotimme myytyä, menimme naimisiin ja nyt muutamme toiselle paikkakunnalle.
Vuosi sitten suunnitelmat olivat hieman toisenlaiset. Elimme toivossa, jossa esikoisemme voittaisi sairaudet ja voisimme vihdoin elää normaalia arkea (tai niin normaalia kuin se sairaan lapsen kanssa olisi ollut mahdollista) itse remontoimassamme kodissa. Olisimme rakentaneet esikoisellemme pihalle hiekkalaatikon vanhasta puuveneestä, sellaisen merirosvon leikkipaikan. Olisimme aidanneet lammenympäryksen, jottei esikoisemme olisi päässyt putoamaan lampeen tutkiessaan sammakoita. Olisimme eläneet unelmiamme.
Mutta kohtalo, tai mikä lie, päätti toisin. Ehkä se olikin armollinen, vaikken vieläkään tiedä ketä kohtaan. Poikamme jätti meidät luomaan uusia unelmia.
Kovin paljon on mahtunut tähän vuoteen - aikaan ilman esikoistamme. Näimme Egyptin ihmeet, minä palasin töihin vuoden tauon jälkeen ja tulin samantien raskaaksi, mies aloitti ammattiopinnot, teimme ison päätöksen laittaessamme kotimme myyntiin, suunnittelimme uuden talon rakentamista, saimme toisen lapsemme, saimme kotimme myytyä, menimme naimisiin ja nyt muutamme toiselle paikkakunnalle.
Vuosi sitten suunnitelmat olivat hieman toisenlaiset. Elimme toivossa, jossa esikoisemme voittaisi sairaudet ja voisimme vihdoin elää normaalia arkea (tai niin normaalia kuin se sairaan lapsen kanssa olisi ollut mahdollista) itse remontoimassamme kodissa. Olisimme rakentaneet esikoisellemme pihalle hiekkalaatikon vanhasta puuveneestä, sellaisen merirosvon leikkipaikan. Olisimme aidanneet lammenympäryksen, jottei esikoisemme olisi päässyt putoamaan lampeen tutkiessaan sammakoita. Olisimme eläneet unelmiamme.
Mutta kohtalo, tai mikä lie, päätti toisin. Ehkä se olikin armollinen, vaikken vieläkään tiedä ketä kohtaan. Poikamme jätti meidät luomaan uusia unelmia.
 |
| 17.11.2010 |
perjantai 11. marraskuuta 2011
Viikko vain
Suunnilleen viikon päästä vietämme viimeisen yön vanhassa kodissamme.
Vaihtoehtoinen aloitus: Suunnilleen viikon päästä vietämme ensimmäisen yön uudessa kodissamme.
Tämä on nyt näitä "onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä" -ajatuksia. Minun lasini on puoliksi täynnä. Erittäin hyvä keino täyttää tuota lasia entisestään, on saada vanha asunto näyttämään kuin siellä olisi räjähtänyt pommi, jolloin tekisi vain mieli juosta karkuun ja lujaa. Olen onnistunut tehtävässäni erinomaisesti. Viikkojen imuroimattomuus on saanut hämähäkit aloittamaan maailmanvalloituksensa ja jostain muuttolaatikkojen piilottamasta nurkasta löysi myös hiiri tiensä valloitusoperaatioon. Tosin se päättyi lyhyeen.
Tietysti lähteminen kodista, josta on rakkaudella tehnyt mieluisan ja omannäköisen, tuntuu haikealta. Jo tämän lyhyenkin visiitin aikana tänne tuli jätettyä monta hyvää muistoa. Monta kaunista auringonnousua. Mutta samalla haaveet uusista mahdollisuuksista lievittävät tätä haikeutta.
Myös uusi kotimme on rakennettu suurella sydämellä. Sinne on hyvä mennä. Menee varmasti aikaa ennen kuin se tuntuu oikeasti kodilta, eikä siltä, kuin asuisimme jonkun luona kylässä, mutta sillä on täydet mahdollisuudet tulla oikeaksi kodiksemme.
Eihän siitä ole kauankaan aikaa, kun täälläkin kirjoitin, kuinka uutta vastaava koti ei ole meitä varten, vaan haluamme rakentaa kotimme itse. Samaan syssyyn taisin myös mainita, kuinka kodissani ei tule olemaan mitään sinistä. No, nyt meillä tulee olemaan uutta vastaava koti, jonka eteinen ja wc ovat sinisiä. Niin se mieli muuttuu. Tai järki kasvaa. Miten vaan. Olisihan se ollut ihan hölmöä aloittaa rakennusprojekti nyt, kun vihdoin olemme saaneet mahdollisuuden uuteen alkuun uuden vauvan kanssa. Eikä se sininenkään yhtään pöllömmältä näyttänyt. Tottakai joitakin kompromisseja oli tehtävä omien haaveidensa ja valmiiden ratkaisujen kanssa, mutta kyllä tämä koti on nyt niin lähellä haavekuvaani kuin vain voi olla.
Tässä kodissa perheelläni on varmasti hyvä olla.
Mutta ennen tuota hyvää oloa, on vielä tehtävä raskas loppurutistus, jonka aikana hermot ovat kireällä. Tyttö itkee illat eikä nuku, tavarat eivät löydä itse tietään laatikoihin eikä itselle jää yhtään omaa aikaa, puhumattakaan kahdenkeskisestä ajasta. Ehkä nytkin pitäisi olla jossain muualla kuin tässä...
Vaihtoehtoinen aloitus: Suunnilleen viikon päästä vietämme ensimmäisen yön uudessa kodissamme.
Tämä on nyt näitä "onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä" -ajatuksia. Minun lasini on puoliksi täynnä. Erittäin hyvä keino täyttää tuota lasia entisestään, on saada vanha asunto näyttämään kuin siellä olisi räjähtänyt pommi, jolloin tekisi vain mieli juosta karkuun ja lujaa. Olen onnistunut tehtävässäni erinomaisesti. Viikkojen imuroimattomuus on saanut hämähäkit aloittamaan maailmanvalloituksensa ja jostain muuttolaatikkojen piilottamasta nurkasta löysi myös hiiri tiensä valloitusoperaatioon. Tosin se päättyi lyhyeen.
Tietysti lähteminen kodista, josta on rakkaudella tehnyt mieluisan ja omannäköisen, tuntuu haikealta. Jo tämän lyhyenkin visiitin aikana tänne tuli jätettyä monta hyvää muistoa. Monta kaunista auringonnousua. Mutta samalla haaveet uusista mahdollisuuksista lievittävät tätä haikeutta.
Myös uusi kotimme on rakennettu suurella sydämellä. Sinne on hyvä mennä. Menee varmasti aikaa ennen kuin se tuntuu oikeasti kodilta, eikä siltä, kuin asuisimme jonkun luona kylässä, mutta sillä on täydet mahdollisuudet tulla oikeaksi kodiksemme.
Eihän siitä ole kauankaan aikaa, kun täälläkin kirjoitin, kuinka uutta vastaava koti ei ole meitä varten, vaan haluamme rakentaa kotimme itse. Samaan syssyyn taisin myös mainita, kuinka kodissani ei tule olemaan mitään sinistä. No, nyt meillä tulee olemaan uutta vastaava koti, jonka eteinen ja wc ovat sinisiä. Niin se mieli muuttuu. Tai järki kasvaa. Miten vaan. Olisihan se ollut ihan hölmöä aloittaa rakennusprojekti nyt, kun vihdoin olemme saaneet mahdollisuuden uuteen alkuun uuden vauvan kanssa. Eikä se sininenkään yhtään pöllömmältä näyttänyt. Tottakai joitakin kompromisseja oli tehtävä omien haaveidensa ja valmiiden ratkaisujen kanssa, mutta kyllä tämä koti on nyt niin lähellä haavekuvaani kuin vain voi olla.
Tässä kodissa perheelläni on varmasti hyvä olla.
Mutta ennen tuota hyvää oloa, on vielä tehtävä raskas loppurutistus, jonka aikana hermot ovat kireällä. Tyttö itkee illat eikä nuku, tavarat eivät löydä itse tietään laatikoihin eikä itselle jää yhtään omaa aikaa, puhumattakaan kahdenkeskisestä ajasta. Ehkä nytkin pitäisi olla jossain muualla kuin tässä...
Oliko ennen kaikki paremmin?
Ei esikoinen itkenyt näin paljon. Esikoinen oli aina iloinen. Esikoinen nukahti kiltisti omaan sänkyynsä aina kello yhdeksän. Esikoisella kasvoi hiuksia päälaellakin. Esikoiselta tallentui kameraan parempia ilmeitä.
Niinpä niin.
Eipä kai tuo vertaaminen ole mitenkään epänormaalia, oli sitten kyse elävästä tai kuolleesta lapsesta. Ainahan sitä vertailee, omaan tai vähintään naapurin lapseen.
Mutta miksi se sitten tuntuu niin pahalta? Epäreilulta.
Aivan kuin syyttäisimme tyttöä siitä, ettei hän ole isoveljensä. Hän ei tuonutkaan meille takaisin menetettyä lastamme. Hän on sittenkin aivan eri ihminen. Oma itsensä.
Muistamme esikoisemme ilmeet ja tavat. Ne hyvät ilmeet ja hyvät tavat. Hymyt ja hölmistykset. Nukahtamiset omaan sänkyyn.
Mutta entä ne kaikki itkut ja huonot hetket? Vieläkö muistamme ne? Vai onko jo aika kullannut muistot?
Miksi vertaamme ja kaipaamme vain tiettyjä asioita? Miksemme vertaa niitä asioita, jotka nyt ovat paremmin?
Tyttö syö paremmin kuin esikoinen. Tyttö kasvaa paremmin kuin esikoinen. Tyttö on touhukkaampi kuin esikoinen. Tytön kanssa voi elää normaalia lapsiperhearkea.
Tyttömme, kuopuksemme on ihana oma itsensä, joka joissain asioissa muistuttaa veljeään, mutta jolla kuitenkin on omat keinonsa tavoitella päämääräänsä. Oma tiensä kuljettavanaan.
Niinpä niin.
Eipä kai tuo vertaaminen ole mitenkään epänormaalia, oli sitten kyse elävästä tai kuolleesta lapsesta. Ainahan sitä vertailee, omaan tai vähintään naapurin lapseen.
Mutta miksi se sitten tuntuu niin pahalta? Epäreilulta.
Aivan kuin syyttäisimme tyttöä siitä, ettei hän ole isoveljensä. Hän ei tuonutkaan meille takaisin menetettyä lastamme. Hän on sittenkin aivan eri ihminen. Oma itsensä.
Muistamme esikoisemme ilmeet ja tavat. Ne hyvät ilmeet ja hyvät tavat. Hymyt ja hölmistykset. Nukahtamiset omaan sänkyyn.
Mutta entä ne kaikki itkut ja huonot hetket? Vieläkö muistamme ne? Vai onko jo aika kullannut muistot?
Miksi vertaamme ja kaipaamme vain tiettyjä asioita? Miksemme vertaa niitä asioita, jotka nyt ovat paremmin?
Tyttö syö paremmin kuin esikoinen. Tyttö kasvaa paremmin kuin esikoinen. Tyttö on touhukkaampi kuin esikoinen. Tytön kanssa voi elää normaalia lapsiperhearkea.
Tyttömme, kuopuksemme on ihana oma itsensä, joka joissain asioissa muistuttaa veljeään, mutta jolla kuitenkin on omat keinonsa tavoitella päämääräänsä. Oma tiensä kuljettavanaan.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Läpi hangen ja roudan
Ja niin se päivä koitti, kun tämä tyttö asteli alttarille. Kyyneleet silmissä. Onnen kyyneleet, ja samalla myös ikävän kyyneleet - kuuluihan tuo päivä myös pojallemme.
Olin jo monta viikkoa itkenyt valmiiksi tuota hetkeä. Kuvittelin mielessäni, kuinka liikuttava tuo hetki tulisi olemaan, ja itkin sitä, että tulen itkemään.
Ensimmäiset kyyneleet ilmestyivät silmiini, kun kirkon ovet avautuivat häämarssin tahdissa. Ja kyyneleet vain lisääntyivät alttaria lähestyttäessä ja katsoessa, kuinka vieraatkin kyynelehtivät. Lopulta sai jo purra hammasta.
En tiedä, mikä masokisti sisälläni halusi ehdottomasti kuulla vihkimisen päätteeksi Stellan Häävalssin, jonka ystäväni ja serkkuni yhdessä esittivät. Tiesin, etten sitä kuitenkaan voi kuunnella. Pakko ajatella jotain muuta, vaikka pointti tuossa esityksessä onkin juuri nuo koskettavat ja meidän tarinaamme sopivat sanat.
Kun äiti oli saanut avioliiton myötä uuden nimen, oli myös tyttäremme saatava virallisesti nimi. Ja kauniin nimen saikin. Ilmeisesti tämä nimi sopi myös tytölle itselleen, sillä vastaväitteitä siltä suunnalta ei kuulunut. Tyytyväisesti tyttö nukkui koko toimituksen ajan. Jännityksestä huolimatta koko tilaisuus sujui täysin ongelmitta. En luvannut ottaa itselleni aviovaimoa eikä sormuksetkaan lennelleet ympäri kirkkoa.
Olen tosiaan lähes koko ikäni haaveillut isoista häistä morsiamen ryöstöineen kaikkineen, mutta nyt en voisi olla tyytyväisempi valintaamme. Eilinen päivä oli täydellinen! Kaunis, herkkä, iloinen, lämmin. Ja pyhäinpäivänä myös poikamme oli läsnä.
Tästä jatketaan sormus sormessa opetellen uutta nimeä. Ja vietetään kuherruskuukausi pakkaamalla, pakkaamalla ja pakkaamalla - ja lopulta purkamalla, purkamalla. Aikaa kaksi viikkoa.
Olin jo monta viikkoa itkenyt valmiiksi tuota hetkeä. Kuvittelin mielessäni, kuinka liikuttava tuo hetki tulisi olemaan, ja itkin sitä, että tulen itkemään.
Ensimmäiset kyyneleet ilmestyivät silmiini, kun kirkon ovet avautuivat häämarssin tahdissa. Ja kyyneleet vain lisääntyivät alttaria lähestyttäessä ja katsoessa, kuinka vieraatkin kyynelehtivät. Lopulta sai jo purra hammasta.
En tiedä, mikä masokisti sisälläni halusi ehdottomasti kuulla vihkimisen päätteeksi Stellan Häävalssin, jonka ystäväni ja serkkuni yhdessä esittivät. Tiesin, etten sitä kuitenkaan voi kuunnella. Pakko ajatella jotain muuta, vaikka pointti tuossa esityksessä onkin juuri nuo koskettavat ja meidän tarinaamme sopivat sanat.
Toiset nuorena nukkuu, joskus se pelko uniin kulkeutuu... Hangen alla paine kasvaa, kestänkö sen mitä vaaditaan... Täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy... Sinä vain saat mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan... Läpi hangen ja roudan...Masokisti taikka ei, mutta tuo esitys oli minulle tärkeä ja se kruunasi kauniin tilaisuuden. Kiitos vielä siitä!
Kun äiti oli saanut avioliiton myötä uuden nimen, oli myös tyttäremme saatava virallisesti nimi. Ja kauniin nimen saikin. Ilmeisesti tämä nimi sopi myös tytölle itselleen, sillä vastaväitteitä siltä suunnalta ei kuulunut. Tyytyväisesti tyttö nukkui koko toimituksen ajan. Jännityksestä huolimatta koko tilaisuus sujui täysin ongelmitta. En luvannut ottaa itselleni aviovaimoa eikä sormuksetkaan lennelleet ympäri kirkkoa.
Olen tosiaan lähes koko ikäni haaveillut isoista häistä morsiamen ryöstöineen kaikkineen, mutta nyt en voisi olla tyytyväisempi valintaamme. Eilinen päivä oli täydellinen! Kaunis, herkkä, iloinen, lämmin. Ja pyhäinpäivänä myös poikamme oli läsnä.
Tästä jatketaan sormus sormessa opetellen uutta nimeä. Ja vietetään kuherruskuukausi pakkaamalla, pakkaamalla ja pakkaamalla - ja lopulta purkamalla, purkamalla. Aikaa kaksi viikkoa.
 |
| Hää"karkit" (magneetti) |
 |
| Kutsu |
 |
| Vieraskirjassa valokuvia yhteiseltä taipaleeltamme |
tiistai 1. marraskuuta 2011
Varmuudella vauhdikasta
Vauhti on nyt niin kova, ettei ehdi edes ajatella asiaa. Tekemistä, miettimistä, suunnittelua, järjestelyä.
Eilen meistä tuli kodittomia - ja miltei velattomia - hetkeksi. Nuo allekirjoitetut paperit jättivät taakseen yhden aikakauden - kodin ja nimen. Tuskin ehdin enää kirjoittaa nimeäni yhteenkään viralliseen paperiin, kun jo muutaman päivän päästä olen tyttönimeltäni eri kuin nykyiseltä nimeltäni. Olen aviovaimo, puoliso, rouva. Virallisesti naitu.
Ihan tätä kaikkea en olisi uskonut vielä vuosi sitten, vaikka naimisiinmenoa pappi kovin yrittikin vihjata samalla, kun olimme sopimassa poikamme hautaamisesta. Olimmehan synnyttäneet äpärän, joten siinä kiitos. Ei varmaan tule yllätyksenä, että sanoimme kyseiselle papille kiitos hei, ja vaihdoimme pappia. Vihjaus olisi sivuutettu, mikäli olisimme olleet keskustelemassa kastetilaisuudesta, mutta että hautaamisesta! Eikä tämän papin toive meidän vihkimisestä toteudu nytkään.
Eilen meistä tuli kodittomia - ja miltei velattomia - hetkeksi. Nuo allekirjoitetut paperit jättivät taakseen yhden aikakauden - kodin ja nimen. Tuskin ehdin enää kirjoittaa nimeäni yhteenkään viralliseen paperiin, kun jo muutaman päivän päästä olen tyttönimeltäni eri kuin nykyiseltä nimeltäni. Olen aviovaimo, puoliso, rouva. Virallisesti naitu.
Ihan tätä kaikkea en olisi uskonut vielä vuosi sitten, vaikka naimisiinmenoa pappi kovin yrittikin vihjata samalla, kun olimme sopimassa poikamme hautaamisesta. Olimmehan synnyttäneet äpärän, joten siinä kiitos. Ei varmaan tule yllätyksenä, että sanoimme kyseiselle papille kiitos hei, ja vaihdoimme pappia. Vihjaus olisi sivuutettu, mikäli olisimme olleet keskustelemassa kastetilaisuudesta, mutta että hautaamisesta! Eikä tämän papin toive meidän vihkimisestä toteudu nytkään.
Olen aina haaveillut isoista häistä, virallisen kaavan mukaan. Mutta yhtäkkiä haave tuntuikin täysin turhalta. Huomasin, että minulle onkin tärkeämpää yhdistää tämä perhe nyt, eikä odottaa sitä hetkeä, jolloin siihen ehkä joskus olisi varaa. Halusin vihdoin kokea onnea ja rakkautta, ja jakaa sen myös läheisimpien ihmisten kesken. Halusin myös, että meidät vihitään vielä siinä kirkossa, jonka hautausmaalla poikamme lepää. Näin saamme vahvan tunnesiteen vanhaan kotikaupunkiimme. Eikä se siltikään tunnu yhtään sen paremmalta jättää poika tänne yksin.
Myös tyttölapsellamme on lauantaina suuri päivä, ja hänen päivänsähän se varsinaisesti onkin. Ja mikäli viime päivien merkkeihin on uskominen, niin hän kyllä pitää huolen siitä, että hänet myös huomataan - iltakiukkua vatsaväänteineen on ollut ihan riittämiin.
Vuosi sitten ristiäisiä edeltävänä torstaina oli tuo kohtalokas neuvolakäynti, jolloin maailmamme romahti. Tälläkin kerralla lääkärineuvola on juuri tuona ristiäisiä edeltävänä torstaina. Aivan kuin tässä ei nyt olisi tarpeeksi jännittettävää muutenkin.
Toisaalta haaveilen ja suunnittelen elämääni pitkälle tulevaisuuteen, mutta samalla olen oppinut huokaisemaan helpotuksesta vasta sitten, kun asiat ovat täysin varmoja ja tilaisuudet ohi. Vasta nyt voin olla varma, että kotimme on myyty. Mistään muusta en sitten vielä voikaan. Eli huolestuttavinta tässä onkin se, että meillä ei nyt ole kotia, eikä uudesta ole vielä allekirjoitettu papereita, vaikka muutot ovatkin jo täydessä käynnissä. Vasta sunnuntaina voin myös olla aivan varma siitä, että olen naimisissa ja meillä on edelleen terve tyttö.
Mutta varmuudella meillä on nyt ainakin vauhdikasta!
maanantai 24. lokakuuta 2011
Muistokuvia
Valokuvien avulla muistelemme mennyttä. Palautamme mieliimme hetkiä. Yritämme muistaa.
Valokuvat jäävät elämään, vaikka kuvattava katoaa. Kuolee pois. Muuttaa muotoaan.
Valokuvien avulla emme unohda yksityiskohtia. Värejä. Muotoja.
***
Valokuvat ovat ainoa asia, jotka minulla on jäljellä esikoisestani. Ne auttavat muistikuviani hahmottamaan hänen ilmeitään ja muuttuvia piirteitään. Ne vievät minut takaisin niihin hetkiin, jotka olivat kuvattavan arvoisia.
Valokuvat näyttävät minulle vain tarkasti suorakaiteen muotoisen rajatun maailman, mutta se on tarpeeksi - pystyn helposti palauttamaan kuvan ulkopuolisen maailman mieleeni tuon pienen apukuvan avulla. Pystyn muistelemaan kesäistä Helsinkiä, voin ajatuksissani kävellä pitkin sairaalan käytäviä ja saan elää ensimmäisen äitienpäiväni uudestaan.
***
Kohta valokuvat ovat myös ainoa asia, jotka minulla on jäljellä ensimmäisestä oikeasta omasta kodistani. Pian tämä talo ei ole enää samanlainen, meidän näköisemme. Se saa uuden sydämen.
En enää koskaan tule paistamaan joulukinkkua tässä leivinuunissa tai katselemaan hitaasti virtaavaa jokea tämän olohuoneen ikkunasta. Näen vain joen, jonka virtaus on pysähtynyt. Joulukinkusta minulla ei ole kuvaa.
***
Koen jo valmiiksi haikeutta siitä, ettei minulla kohta ole muuta kuin valokuvat. Olenko ottanut tarpeeksi kuvia? Entä jos myöhemmin unohdan jonkin yksityiskohdan, jonka haluaisin palauttaa mieleen, mutta minulla ei olekaan juuri sitä kuvaa?
Olen täyttänyt tietokoneen muistin lukemattomilla kuvilla, joissa toistuu sama kuvauskohde samassa kuvakulmassa, samassa asennossa. Mutta jokainen kuva on silti erilainen. Erilainen ilme, erilainen valotus, erilainen hetki. Joukossa on muutama hyvä ja onnistunut kuva ja useampi ei niin hyvä. Siltikään en voi poistaa niistä yhtäkään. Ihminen ei kuvassa aina ole parhaimmillaan hölmöllä ilmeellään, mutta se on juuri se aito ihminen, jota olen kuvannut. Entä jos nuo valokuvat ovat pian ainoa muisto tuosta ihmisestä?
Ja entä sitten, kun teknologia pettää eikä paperikuvia tullut teetettyä...
-----------------
P.s Vai muka tarinakatkos - kyllä kirjoittamiselle aina aikaa on.
Valokuvat jäävät elämään, vaikka kuvattava katoaa. Kuolee pois. Muuttaa muotoaan.
Valokuvien avulla emme unohda yksityiskohtia. Värejä. Muotoja.
***
Valokuvat ovat ainoa asia, jotka minulla on jäljellä esikoisestani. Ne auttavat muistikuviani hahmottamaan hänen ilmeitään ja muuttuvia piirteitään. Ne vievät minut takaisin niihin hetkiin, jotka olivat kuvattavan arvoisia.
Valokuvat näyttävät minulle vain tarkasti suorakaiteen muotoisen rajatun maailman, mutta se on tarpeeksi - pystyn helposti palauttamaan kuvan ulkopuolisen maailman mieleeni tuon pienen apukuvan avulla. Pystyn muistelemaan kesäistä Helsinkiä, voin ajatuksissani kävellä pitkin sairaalan käytäviä ja saan elää ensimmäisen äitienpäiväni uudestaan.
***
Kohta valokuvat ovat myös ainoa asia, jotka minulla on jäljellä ensimmäisestä oikeasta omasta kodistani. Pian tämä talo ei ole enää samanlainen, meidän näköisemme. Se saa uuden sydämen.
En enää koskaan tule paistamaan joulukinkkua tässä leivinuunissa tai katselemaan hitaasti virtaavaa jokea tämän olohuoneen ikkunasta. Näen vain joen, jonka virtaus on pysähtynyt. Joulukinkusta minulla ei ole kuvaa.
***
Koen jo valmiiksi haikeutta siitä, ettei minulla kohta ole muuta kuin valokuvat. Olenko ottanut tarpeeksi kuvia? Entä jos myöhemmin unohdan jonkin yksityiskohdan, jonka haluaisin palauttaa mieleen, mutta minulla ei olekaan juuri sitä kuvaa?
Olen täyttänyt tietokoneen muistin lukemattomilla kuvilla, joissa toistuu sama kuvauskohde samassa kuvakulmassa, samassa asennossa. Mutta jokainen kuva on silti erilainen. Erilainen ilme, erilainen valotus, erilainen hetki. Joukossa on muutama hyvä ja onnistunut kuva ja useampi ei niin hyvä. Siltikään en voi poistaa niistä yhtäkään. Ihminen ei kuvassa aina ole parhaimmillaan hölmöllä ilmeellään, mutta se on juuri se aito ihminen, jota olen kuvannut. Entä jos nuo valokuvat ovat pian ainoa muisto tuosta ihmisestä?
Ja entä sitten, kun teknologia pettää eikä paperikuvia tullut teetettyä...
-----------------
P.s Vai muka tarinakatkos - kyllä kirjoittamiselle aina aikaa on.
sunnuntai 23. lokakuuta 2011
Ruuhkavuoden huipentuma
Ristiäiset, häät ja muutto. Aikaa yksi kuukausi. Ja aika alkaa NYT!
Juu ei mittään sen suurempia tavoitteita… Juuri tätä isojen asioiden kasautumista pelkäsin jo keväällä, kun laitoimme kotimme myyntiin. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kaikki kerralla. Yhtä aikaa.
Koko kesänä talokaupparintamalla ei tapahtunut yhtikäs mitään. Hiljaista hellettä. Lopulta vaihdoimme välittäjää ja naureskelimme uuden välittäjän suurille puheille nopeasta myynnistä. Miten se nyt muka yhtäkkiä, kun ei tähänkään asti? Ei tämä mikään kaupungin keskusta-asunto ole, vaan tuppukylän syrjäseudun omakotitalo. Mutta niin vain yllättäen kiinnostuneet (tai uteliaat) katsojat valtasivat kotimme jopa pariin otteeseen per viikko. Viimeinen asuntonäyttö pidettiin päivänä, jolloin koko perheemme oli juuri tunti ennen näyttöä kotiutunut sairaalasta. Koti oli siisti, kynttilät valaisivat hämärtyvää iltaa ja uunituore vauva tuhisi rauhallisesti sitterissä. Tunnelma oli äärimmäisen rauhallinen ja lämmin. Kotimme näytti parhaat puolensa ja sai katsojat valtaansa. Tarjous tuli.
Matkassa oli kuitenkin vielä yksi mutta: ostajien oli vielä myytävä oma asuntonsa. Tarjouksen saatuamme koimme hetkellisen haikeuden ja pelon siitä, ettemme kohta enää asuisikaan täällä. Mutta kuitenkin ajattelimme, ettei ratkaisevia liikkeitä tapahtuisi vielä hetkeen, sillä olihan dominoketju lisääntynyt jälleen yhdellä palasella, yhdellä uudella myytävällä asunnolla. Asuimme ja elelimme kuten tähänkin asti, uhraamatta täyttä ajatusta poismuutosta.
Perjantaina ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki aloittaa varastokaappien tyhjentäminen muuttolaatikoihin hyvissä ajoin, varmuuden vuoksi. Tyhjensinkin kaksi kaappia. Mutta illan tullen sanat ‘hyvissä ajoin’ sai sitten aivan uuden merkityksen. Kuukausi. Puhelimeni soi ja ääni toisessa päässä ilmoitti, että asuntomme tulisi olla tyhjä marraskuun loppuun mennessä. Oikeasti; omakotitalo ja autotalli tyhjäksi yhdessä kuukaudessa. Asia kunnossa.
Tämän yhden ja ainoan kuukauden aikana pitäisi siis järjestää ristiäiset ja mennä samalla itsekin naimisiin, tehdä kaupat uudesta kodista, tyhjentää talo ja kuljettaa tavarat uuteen paikkaan. Eikä asioita taatusti helpota pieni hellyydenkipeä sylivauva, joka on sitä mieltä, ettei äidillä ole muuta tekemistä, kuin pitää häntä sylissä ja antaa ruokaa.
Haaveet tulevasta liitelevät jo pitkällä, mutta samalla jokin ääni sisälläni lyö kapuloita rattaisiin ja yrittää toppuutella intoani. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Onko tuleva kotimme sittenkään se, minkä haluamme? Onko meillä todella varaa siihen? Haluammeko todella jättää esikoisemme tänne yksin? Eikö meillä muka ollut täällä hyvä olla?
Näiden ajatusten vastapainoksi, tai vastalauseeksi haluan uskoa oppineeni jotain viime vuodesta: olen onnellinen, kun voin haaveilla tulevasta, tietämättä, mitä huomenna tapahtuu. Riskejä on otettava, vaikka päätökset olisivat välillä vääriäkin. Kaikesta selviää.
***
P.s. Voipi olla, että blogini kokee hetkellisen tarinakadon rajallisen aikakäsitteen johdosta. Mutta vain hetkeksi, kunnes olen selättänyt marraskuun.
Juu ei mittään sen suurempia tavoitteita… Juuri tätä isojen asioiden kasautumista pelkäsin jo keväällä, kun laitoimme kotimme myyntiin. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kaikki kerralla. Yhtä aikaa.
Koko kesänä talokaupparintamalla ei tapahtunut yhtikäs mitään. Hiljaista hellettä. Lopulta vaihdoimme välittäjää ja naureskelimme uuden välittäjän suurille puheille nopeasta myynnistä. Miten se nyt muka yhtäkkiä, kun ei tähänkään asti? Ei tämä mikään kaupungin keskusta-asunto ole, vaan tuppukylän syrjäseudun omakotitalo. Mutta niin vain yllättäen kiinnostuneet (tai uteliaat) katsojat valtasivat kotimme jopa pariin otteeseen per viikko. Viimeinen asuntonäyttö pidettiin päivänä, jolloin koko perheemme oli juuri tunti ennen näyttöä kotiutunut sairaalasta. Koti oli siisti, kynttilät valaisivat hämärtyvää iltaa ja uunituore vauva tuhisi rauhallisesti sitterissä. Tunnelma oli äärimmäisen rauhallinen ja lämmin. Kotimme näytti parhaat puolensa ja sai katsojat valtaansa. Tarjous tuli.
Matkassa oli kuitenkin vielä yksi mutta: ostajien oli vielä myytävä oma asuntonsa. Tarjouksen saatuamme koimme hetkellisen haikeuden ja pelon siitä, ettemme kohta enää asuisikaan täällä. Mutta kuitenkin ajattelimme, ettei ratkaisevia liikkeitä tapahtuisi vielä hetkeen, sillä olihan dominoketju lisääntynyt jälleen yhdellä palasella, yhdellä uudella myytävällä asunnolla. Asuimme ja elelimme kuten tähänkin asti, uhraamatta täyttä ajatusta poismuutosta.
Perjantaina ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki aloittaa varastokaappien tyhjentäminen muuttolaatikoihin hyvissä ajoin, varmuuden vuoksi. Tyhjensinkin kaksi kaappia. Mutta illan tullen sanat ‘hyvissä ajoin’ sai sitten aivan uuden merkityksen. Kuukausi. Puhelimeni soi ja ääni toisessa päässä ilmoitti, että asuntomme tulisi olla tyhjä marraskuun loppuun mennessä. Oikeasti; omakotitalo ja autotalli tyhjäksi yhdessä kuukaudessa. Asia kunnossa.
Tämän yhden ja ainoan kuukauden aikana pitäisi siis järjestää ristiäiset ja mennä samalla itsekin naimisiin, tehdä kaupat uudesta kodista, tyhjentää talo ja kuljettaa tavarat uuteen paikkaan. Eikä asioita taatusti helpota pieni hellyydenkipeä sylivauva, joka on sitä mieltä, ettei äidillä ole muuta tekemistä, kuin pitää häntä sylissä ja antaa ruokaa.
Haaveet tulevasta liitelevät jo pitkällä, mutta samalla jokin ääni sisälläni lyö kapuloita rattaisiin ja yrittää toppuutella intoani. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Onko tuleva kotimme sittenkään se, minkä haluamme? Onko meillä todella varaa siihen? Haluammeko todella jättää esikoisemme tänne yksin? Eikö meillä muka ollut täällä hyvä olla?
Näiden ajatusten vastapainoksi, tai vastalauseeksi haluan uskoa oppineeni jotain viime vuodesta: olen onnellinen, kun voin haaveilla tulevasta, tietämättä, mitä huomenna tapahtuu. Riskejä on otettava, vaikka päätökset olisivat välillä vääriäkin. Kaikesta selviää.
***
P.s. Voipi olla, että blogini kokee hetkellisen tarinakadon rajallisen aikakäsitteen johdosta. Mutta vain hetkeksi, kunnes olen selättänyt marraskuun.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Sydämenvalloittaja
Miten tuo pieni otus voikin valloittaa sydämen niin totaalisesti... Rinnasta puristaa taas ja kyyneleet ilmestyvät silmäkulmiin, mutta pitkästä aikaa hyvällä tavalla. Olen niin onnellinen.
Vaikka tytöstä on hyvää vauhtia tulossa hellyydenkipeä sylivauva ja äiti on helisemässä omaan sänkyyn nukuttamisen kanssa, on tytöllä siihen oikeus. Hänellä on oikeus kaikkeen siihen rakkauteen, jonka äiti ja isä voivat hänelle antaa. Myös äidillä ja isällä on jälleen oikeus jakaa tämä valtava rakkaus pitämällä tyttöä sylissä antaen hänen nukahtaa rinnan päälle kuin kissanpentu. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Rinnalla tuhiseva lämpöinen rakkauspakkaus. Eihän siitä ole kiire minnekään, antaa nukkua.
Edes vauvan päätös keskellä yötä tapittaa silmät suurina ilman mitään tietoa nukkumisesta, ei pysty muuttamaan tämän rakkauden määrää. En voi kuin nostaa lapsen syliini ja suukottaa tämän otsaa. Mitä sitten, jos ainoat ongelmat koostuvat nukkumattomuudesta tai sylin kaipuusta, tyttö on sentään terve! Terveys tuli myös eilen tarkistettua vatsan ultraäänellä, ja kaikki palaset masun sisällä olivat niin kuin pitääkin. En mitään epäillytkään, mutta... just in case.
Ongelmia tulee varmasti jossain vaiheessa, lapsi ei rauhoitu ja äiti väsyy, mutta juuri se on sitä normaalia lapsiperheen arkea. Välillä saa kiukutella, jokainen, mutta se on vain ohimenevää. Seuraavassa hetkessä taas rakkaus voittaa.
Vaikka tytöstä on hyvää vauhtia tulossa hellyydenkipeä sylivauva ja äiti on helisemässä omaan sänkyyn nukuttamisen kanssa, on tytöllä siihen oikeus. Hänellä on oikeus kaikkeen siihen rakkauteen, jonka äiti ja isä voivat hänelle antaa. Myös äidillä ja isällä on jälleen oikeus jakaa tämä valtava rakkaus pitämällä tyttöä sylissä antaen hänen nukahtaa rinnan päälle kuin kissanpentu. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Rinnalla tuhiseva lämpöinen rakkauspakkaus. Eihän siitä ole kiire minnekään, antaa nukkua.
Edes vauvan päätös keskellä yötä tapittaa silmät suurina ilman mitään tietoa nukkumisesta, ei pysty muuttamaan tämän rakkauden määrää. En voi kuin nostaa lapsen syliini ja suukottaa tämän otsaa. Mitä sitten, jos ainoat ongelmat koostuvat nukkumattomuudesta tai sylin kaipuusta, tyttö on sentään terve! Terveys tuli myös eilen tarkistettua vatsan ultraäänellä, ja kaikki palaset masun sisällä olivat niin kuin pitääkin. En mitään epäillytkään, mutta... just in case.
Ongelmia tulee varmasti jossain vaiheessa, lapsi ei rauhoitu ja äiti väsyy, mutta juuri se on sitä normaalia lapsiperheen arkea. Välillä saa kiukutella, jokainen, mutta se on vain ohimenevää. Seuraavassa hetkessä taas rakkaus voittaa.
torstai 13. lokakuuta 2011
Liian pian
Vauvalla on ikää hädin tuskin kahta viikkoa ja nyt jo iski ahdistus töihin paluusta. Ihan pian "loma" loppuu ja pitää palata töihin. Ahdistusta lisää vielä epävarmuus siitäkin, mihin palata. Uusi työpaikka pitäisi löytää uudelta paikkakunnalta.
En ole missään vaiheessa kaivannut tätä pikkuvauva-aikaa, ja nytkin odotan vain, että tyttö kasvaisi ja "itsenäistyisi". Mutta juuri siinä vaiheessa, kun lapsi on "hauskimmillaan", eli nauraa kaikkea, yrittää ottaa ensiaskeleita ja ymmärtää jo lelujensa päälle, pitäisi lapsi jo jättääkin vieraan ihmisen päivien iloksi ja palata itse työelämään.
Kyllähän yhteiskunta on antanut vanhemmille mahtavan edun ja mahdollisuuden olla lapsen kanssa kotona siihen asti, kunnes lapsi on kolme vuotta, mutta tämä etuus on tarkoitettu vain hyvätuloisille vanhemmille. Kolmensadan euron kuukausipalkalla ei kerta kaikkiaan elä, ellei toinen vanhemmista ole niin hyväpalkkaisessa työssä, että voisi maksaa kaikki perheen laskut asuntolainasta ruoka- ja vaatemenoihin. Tulevassa asuntolainahelvetissämme on ehkä parempi alkaa katsella työpaikkaa jo hyvissä ajoin ennen äitiysloman loppumista.
No, elämä on valintoja täynnä.
En siis kaipaa lapsen kehityksen tätä ikää, mutta mikä ikä sitten olisi sellainen, joka saisi kestää inan pidempään? Entä sitten se ikä, kun äitiysloma loppuu, eli 9 kuukautta? Lapsi toki on kovin hauskassa iässä, mutta juuri liike-energian oppineena lapsi on jatkuvasti väärässä paikassa. Äidillä pitää olla silmiä ympäri kehoa ja sanavarasto koostuu vain sanoista "ei" ja "älä", eikä siltikää lapsi vielä tuolloin täysin ymmärrä noiden sanojen merkitystä. Seuraavaksi koittaakin uhmaikä ja aamusta iltaan kestävä kiukuttelu ja äidin hermojen testailu. Ihan pian äidin kullannuppu onkin jo eskarissa ja koulussa, mikä tuokin taas ihan omat ongelmansa.
Tätä tekstiä kirjoittaessani tulee jo mieleen, miksi ylipäätään haluan lapsia? Suuri vastuu, huolta ja murhetta, kiukuttelua ja talouden heikkenemistä.
Mutta kun katson tuota sängyssään tuhisevaa pientä nöttiäistä, joka nukkuu pienet sormet kasvojensa edessä ristissä, ei sitä tarvitse sen enempää selittää. Onnesta pakahtuva sydän, rakkautta ja lämpöä sekä tunteita, joita ei voi rahalla mitata.
Ja siltikin töihin on palattava - 9 kuukauden päästä.
En ole missään vaiheessa kaivannut tätä pikkuvauva-aikaa, ja nytkin odotan vain, että tyttö kasvaisi ja "itsenäistyisi". Mutta juuri siinä vaiheessa, kun lapsi on "hauskimmillaan", eli nauraa kaikkea, yrittää ottaa ensiaskeleita ja ymmärtää jo lelujensa päälle, pitäisi lapsi jo jättääkin vieraan ihmisen päivien iloksi ja palata itse työelämään.
Kyllähän yhteiskunta on antanut vanhemmille mahtavan edun ja mahdollisuuden olla lapsen kanssa kotona siihen asti, kunnes lapsi on kolme vuotta, mutta tämä etuus on tarkoitettu vain hyvätuloisille vanhemmille. Kolmensadan euron kuukausipalkalla ei kerta kaikkiaan elä, ellei toinen vanhemmista ole niin hyväpalkkaisessa työssä, että voisi maksaa kaikki perheen laskut asuntolainasta ruoka- ja vaatemenoihin. Tulevassa asuntolainahelvetissämme on ehkä parempi alkaa katsella työpaikkaa jo hyvissä ajoin ennen äitiysloman loppumista.
No, elämä on valintoja täynnä.
En siis kaipaa lapsen kehityksen tätä ikää, mutta mikä ikä sitten olisi sellainen, joka saisi kestää inan pidempään? Entä sitten se ikä, kun äitiysloma loppuu, eli 9 kuukautta? Lapsi toki on kovin hauskassa iässä, mutta juuri liike-energian oppineena lapsi on jatkuvasti väärässä paikassa. Äidillä pitää olla silmiä ympäri kehoa ja sanavarasto koostuu vain sanoista "ei" ja "älä", eikä siltikää lapsi vielä tuolloin täysin ymmärrä noiden sanojen merkitystä. Seuraavaksi koittaakin uhmaikä ja aamusta iltaan kestävä kiukuttelu ja äidin hermojen testailu. Ihan pian äidin kullannuppu onkin jo eskarissa ja koulussa, mikä tuokin taas ihan omat ongelmansa.
Tätä tekstiä kirjoittaessani tulee jo mieleen, miksi ylipäätään haluan lapsia? Suuri vastuu, huolta ja murhetta, kiukuttelua ja talouden heikkenemistä.
Mutta kun katson tuota sängyssään tuhisevaa pientä nöttiäistä, joka nukkuu pienet sormet kasvojensa edessä ristissä, ei sitä tarvitse sen enempää selittää. Onnesta pakahtuva sydän, rakkautta ja lämpöä sekä tunteita, joita ei voi rahalla mitata.
Ja siltikin töihin on palattava - 9 kuukauden päästä.
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Tunteita ja tuoksuja
Ah, tätä ihanaa vauvantuoksuista arkea. Vauva tuhisee omassa sängyssään ja nukkuu vielä pitkiä päikkäreitä. Ensimmäisten viikkojen aikana vauva nukkuu suurimman osan päivästä, jolloin äidille jää rutkasti aikaa hoitaa kotiaskareita. Ja voiko olla kauniimpaa näkyä kuin lapsi imemässä äitinsä rintaa?
Ööh, siis mistä tämä mielikuva on lähtöisin? Todellisuushan on jotain ihan muuta...
Kyllä mies oli viime viikon ylpeä tulevasta vaimostaan, joka kuumetokkurassa tuskaili kipeiden, tulehtuneiden rintojensa kanssa, lypsi utareitaan suihkussa kuin mitäkin lehmää konsanaan, kulki kaalinlehdet rintaliiveissä näyttäen erittäin huonolta hollywood-povipommien kopiolta ja heräsi keskellä yötä maitolammikosta paita ja lakanat maidosta märkinä. Vielä hänellä on aikaa harkita valintaansa...
Nyt alkaa sentään jo vähän helpottaa ja voin aika ajoin näyttää taas jopa ihmiseltä. Viime viikon tosiaan kärsin rintatulehduksesta 39 asteen kuumeessa ja olo oli sen mukainen.
Mutta oman ajan käytön muistin viime kerrasta erilaiseksi. Muistin, kuinka esikoinen olisi syönyt ja nukkunut tasaisesti, jolloin minulle olisi jäänyt hyvin päivisin aikaa puuhata kaikkea muuta. Mutta ehkä aika on kullannut muistot. Nyt ainakin päivämme kuluvat syödessä, syödessä ja syödessä. Eihän tyttö muuta tekisikään kuin olisi rinnalla imemässä! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka keksi älypuhelimet! On sentään jotain tekemistä imettämisen aikana. Mutta on tämäkin parempi vaihtoehto, kun esikoisen kanssa oli taas päivänvastainen ongelma, kun ei osannut imeä rintaa. Siinä sitten pumppailin maitoa pulloon. Työlästä sekin oli.
Kaikenkaikkiaan tämä ensimmäinen miltei kaksiviikkoinen on sujunut kovin hyvin. Yötkin sujuvat kahdella syötöllä, vaikka sitten päivällä tankataankin enemmän, mutta hyvä niin päin. Raskausaikana pelkäsin, millaisia tunteita uuden vauvan syntymä saa aikaan, mutta ainakin vielä pelko on ollut aivan turha. Vaikka joka kerta meinaan kutsua tyttöä esikoisen nimellä ja tytössä on selvästi samat sirot piirteet kuin isoveljessäänkin, niin haikeat muistot ja kaipuu eivät silti ole vallanneet mieltä - tietysti terveellä tavalla, tottakai.
Olen vain niin kiitollinen, että olen nyt saanut tytön syliini. Rutistan hänet hellästi rinnalleni ja suukotan otsaa. Sekaisesta keittiöstä huolimatta.
Ööh, siis mistä tämä mielikuva on lähtöisin? Todellisuushan on jotain ihan muuta...
Kyllä mies oli viime viikon ylpeä tulevasta vaimostaan, joka kuumetokkurassa tuskaili kipeiden, tulehtuneiden rintojensa kanssa, lypsi utareitaan suihkussa kuin mitäkin lehmää konsanaan, kulki kaalinlehdet rintaliiveissä näyttäen erittäin huonolta hollywood-povipommien kopiolta ja heräsi keskellä yötä maitolammikosta paita ja lakanat maidosta märkinä. Vielä hänellä on aikaa harkita valintaansa...
Nyt alkaa sentään jo vähän helpottaa ja voin aika ajoin näyttää taas jopa ihmiseltä. Viime viikon tosiaan kärsin rintatulehduksesta 39 asteen kuumeessa ja olo oli sen mukainen.
Mutta oman ajan käytön muistin viime kerrasta erilaiseksi. Muistin, kuinka esikoinen olisi syönyt ja nukkunut tasaisesti, jolloin minulle olisi jäänyt hyvin päivisin aikaa puuhata kaikkea muuta. Mutta ehkä aika on kullannut muistot. Nyt ainakin päivämme kuluvat syödessä, syödessä ja syödessä. Eihän tyttö muuta tekisikään kuin olisi rinnalla imemässä! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka keksi älypuhelimet! On sentään jotain tekemistä imettämisen aikana. Mutta on tämäkin parempi vaihtoehto, kun esikoisen kanssa oli taas päivänvastainen ongelma, kun ei osannut imeä rintaa. Siinä sitten pumppailin maitoa pulloon. Työlästä sekin oli.
Kaikenkaikkiaan tämä ensimmäinen miltei kaksiviikkoinen on sujunut kovin hyvin. Yötkin sujuvat kahdella syötöllä, vaikka sitten päivällä tankataankin enemmän, mutta hyvä niin päin. Raskausaikana pelkäsin, millaisia tunteita uuden vauvan syntymä saa aikaan, mutta ainakin vielä pelko on ollut aivan turha. Vaikka joka kerta meinaan kutsua tyttöä esikoisen nimellä ja tytössä on selvästi samat sirot piirteet kuin isoveljessäänkin, niin haikeat muistot ja kaipuu eivät silti ole vallanneet mieltä - tietysti terveellä tavalla, tottakai.
Olen vain niin kiitollinen, että olen nyt saanut tytön syliini. Rutistan hänet hellästi rinnalleni ja suukotan otsaa. Sekaisesta keittiöstä huolimatta.
torstai 6. lokakuuta 2011
Vauvatuhinaa
Mutta siis, synnytys lähti käynnistymään perjantaiaamuna yhdeksän aikoihin hyvin lievillä, mutta säännöllisillä supistuksilla, jotka puolenpäivän aikaan muuttuivat napakammiksi ja väli tihentyi neljään minuuttiin. Tällä kertaa sairaalaanlähdön muistisääntönä käytin viime kerrasta opittua: "Tule sitten uudestaan, kun ei enää naurata." No, olisin kyllä pystynyt vielä naureskelemaankin, mutta koska supistukset olivat tulleet jo niin pitkään tasaisesti neljän minuutin välein ja miehen pelko kätilöksi joutumisesta alkoi käydä häiritseväksi, päätimme lähteä sairaalaan tarkistuttamaan tilanteen. Sairaalaassa olimme kello neljä iltapäivällä ja olin kolme senttiä auki, mutta kanavaakin oli vielä reilu sentti jäljellä. Huokailin, että tästä tulisi vielä pitkä päivä.
Pääsimme samaan synnytyssaliin, jossa olimme viimeksikin. Tuossa salissa oli meille parisänky ja telkkari, joten eikun kuluttamaan aikaa. Mutta eipä siinä juuri ajanvietettä tarvittu, kun supistukset napakoituivat kerta kerralta. Olin jo odottanut ilokaasua helpotuksen toivo mielessä, mutta tällä kertaa sairaalassa tarjoiltiinkin varmasti jotain laimennettua litkua! Viime kerralla sain kokea ensikännit uudestaan ja naureskelin hassua ääntäni. Nyt ei enää tullut ensikännejä eikä yhtään iloa. Mutta pääasia, että isällä sentään oli iloinen mieli.
Kylvystä sain hetkellistä rentoutusta supistusten välillä, mutta kun amme oli täynnä, oli jo aika päästä sieltä pois ja saada tehokkaampaa apua.
Kylvyn jälkeen puhkaistiin kalvot ja laitettiin kohdunkaulan puudute. Eikä tietenkään mitään apua. Tässä vaiheessa olin auki n. 5-6 cm. Pyysin spinaalin, mutta tunnustellessaan kohdunsuuta supistuksen aikana, kätilö totesi, että loppu aukeaminen tapahtuisi enää vain muutamalla supistuksella, eikä siten muuta lievitystä ehdittäisi enää antaa. Eli koen tehneeni melko luomusynnytyksen.
Kaikenkaikkiaan synnytys oli melko nopea ja vaikka kipeimpien supistusten aikana vannoin, että seuraava kyllä syntyy sektiolla, ei minulle kuitenkaan jäänyt huonoa muistoa tästäkään kerrasta. Joten todennäköisesti joudun synnyttämään vielä kolmannenkin alateitse.
Aivan täysin säikähdyksittä ei kuitenkaan selvitty. Ensinnäkin kalvojen puhkaisun yhteydessä huomattiin, että lapsivesi oli vihreää. Vauvalla on siis jossain vaiheessa ollut ilmeisesti jokin hätänä, koska hän on kakannut lapsiveteen. Tämä taas on aina tulehdusriski. Lisäksi kun olin jo puskenut vauvan pään näkyviin, kätilö huomasi, että napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa pään ympäri, ja se jouduttiin heti siinä vaiheessa leikkaamaan katki. Siinä jo pienen hetken päässäni ja rinnassani alkoi jyskyttää, kun tajusin ettei vauva ollut heti päästänyt ääntä, mutta onneksi sitä tunnetta ei tarvinnut kauaa kestää - vauva parkaisi!
Meille oli syntynyt tyttö! Terve tyttö! Täydellin tyttö!!
Mutta vaikka olin jo saanut pitää vauvaa rinnallani hyvän tovin ja todennut kaiken olevan nyt hyvin, niin silti pelkäsin koko sen ajan, kun vauva oli isän ja kätilön kanssa hoitohuoneessa mittauksessa ja pesulla. Mitä jos he kohta tulevat takaisin huolestunut ilme kasvoillaan ja toteavat, ettei kaikki olekaan hyvin? Helsingissä ollessamme olin kuullut myös vauvasta, jolla ei ollut peräreikää. Se oli huomattu synnytyksen jälkeen, kun oli yritetty mitata lämpöä. Sen jälkeen sillä vauvalla olikin jo kiire Helsinkiin.
Mutta niin vain huoneesta tulikin takaisin ikionnellinen isä ylpeä ja ihaileva ilme kasvoillaan, pieni nyytti sylissään <3
Itse olin synnytyksen jälkeen kuin mitään en olisi tehnytkään! Kävelin itse reippaasti vuodeosastolle vauva kainalossa. En saanut repeämiä, enkä menettänyt ylimääräistä verta, joten olin elämäni kunnossa. (Peräpukamat ovat asia erikseen ja niistä en nyt aio mainita.)
Kotiin pääsimme sunnuntaina. Olisimme voineet päästä jo heti lauantaina, mutta koska lapsivesi oli vihreää ja näin ollen tulehdusriski olemassa, piti tulehdusarvoja seurata pari päivää. Onneksi alkuun hieman koholla olleet valkosolut laskivat kuitenkin hienosti ja muissa arvoissa ei ollut valittamista. Mutta eihän se edelleenkään hyvältä tunnu katsoa, kun omaa vauvaa pistetään neulalla kantapäähän uudestaan ja uudestaan ja rutistellaan jokaikinen veripisara talteen. Vielä kotiinlähtötarkastuksessa lääkäri määräsi nämä arvot tarkistettavan ennen kuin pääsemme lähtemään kotiin. Tulehdusarvojen lisäksi hän määräsi vielä bilirubiinin, varmuuden vuoksi. Kyllä oli pitkä pari tuntia odottaa tuloksia, kun oli jo kauhea hinku saada pukea omat vaatteet päälle ja päästä kotiin. Olin jo koko lauantaipäivän tarkkaillut vauvan ihoa, olisiko mahdollisesti ehkä aavistuksen havaittavissa keltaisuutta... neuroottista. Mutta turhia olivat huoleni, kaikki oli juuri niin kuin pitikin! Ultraan saimme vielä lähetteen, ihan vain varmuun vuoksi, ja jotta itse saisin rauhan ajatukselta, mitä jos...
Nyt olemme olleet kotona viisi päivää ja kaikki on sujunut hienosti. Tai no, vauvan osalta hienosti. Yleensä tämä äiti on ollut teflonia, joka ei juuri koskaan sairasta, mutta nyt kahden synnytyksen jälkeen on näköjään aina maattava sängyssä kuumeen kourissa. Viimeksi heti synnytyksen jälkeen sain kohtutulehduksen, joka nosti korkean kuumeen ja nyt sain heti rintatulehduksen. Isä on nyt saanut hoitaa kahta prinsessaansa.
Suuri helpotus on ollut myös imetyksen onnistuminen kerrasta. Vaikken siitä paineita ottanutkaan, vaan ajattelin, että imetän tai en, mikäli onnistuu tai sitten ei. Esikoinen ei tahtonut aluksi millään käsittää, miten rinnasta imetään, mutta tämä tyttö nappasi heti kunnon imulla kiinni. Sujuu siis imetys, myös rintakumilla tarvittaessa sekä tuttipullosta juominen. Vauva ei siis ole täysin äidistä riippuvainen, vaan äitikin pääsee käymään asioilla, kun isä voi syöttää vauvan. Vielä tosin tuntuu, että tyttö on pohjaton, sillä ruokahalu on aivan käsittämätön. Rintamaitoni ei siis taida vielä riittää, vaan korvikkeeseenkin on turvauduttava. Toivottavasti meijerituotanto tästä kuitenkin vielä vilkastuu.
Ja kuten yleensä kaikki tapahtuu aina kerralla, niin myös asuntoasiamme alkavat pikkuhiljaa selvitä. Tarjous on tullut ja nyt vain odottelemme ostajien oman asunnon myyntiä. Dominorivistö huojuu jo!
Ja vielä kaiken kukkuraksi kuukauden päästä tapahtuu muutakin ihanaa, mutta siitä lisää myöhemmin :)
Menneisyys on jättänyt jälkensä, mutta uusi luku on silti alkanut.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Pyhäpäivän ajankulua
Nautimme eilen aurinkoisesta ja lämpimästä syyspäivästä kävellen paikallisella hautausmaalla. Kolme tuntia siinä vierähti mukavasti, kun koko alue, jokainen hautarivistö oli kierretty. Eikä se silti saanut aikaiseksi mitään edistymistä synnytyksen suhteen!
Mielestäni hautausmaalla on mukavaa kierrellä. Tai ehkä vähän ahdistavaakin. Toisinaan. Mutta on se mielenkiintoistakin. Varsinkin vanhat haudat ovat kiinnostavia vanhoine teksteineen, jotka kertovat omaa tarinaansa vainajasta ja tämän aikakaudesta. Lisäksi vanhoista hautakivistä löytää hienoimmat nimet - ja myös ne oudoimmat nimiyhdistelmät, Varma Laina... Tilallisten, torpparien, maanviljelijöiden, emäntien, kansakoulunopettajien, valtionpäivämiesten, ritarien, ym joukkoon mieheni hautakivessä tulee kuulemma sitten joskus lukemaan "velallinen".
Ahdistavaksi touhu muuttuu siinä vaiheessa, kun löytää lasten hautoja. Ja yllättävän monta niitä löytyikin. Toisaalta mielessä käy kyllä helpotuskin sen suhteen, että emme tosiaan ole ainoita, joiden lapsi löytyy hautausmaalta. Mutta aina tuollaisen hautakiven kohdatessa alkoi miettiä näiden lasten kohtaloa. Miksi he ovat kuolleet? En tiedä, kumpi on surullisempaa: se, että lapsi on syntynyt ja kuollut samana päivänä, hengittämättä ehkä kertaakaan tai ainakin elänyt vain muutaman päivän, vai se, että lapsi on ehtinyt elää jo kymmenisen vuotta. Ei kai niitä voi asettaa järjestykseen. Molempia tapauksia sieltä löytyi.
Olimme kiertäneet miltei puolet hautasmaasta, emmekä olleet löytäneet vielä yhtäkään omaa nimeämme, vaikka erikoisia ne eivät olekaan. Mutta sitten, yhdeltä ainoalta hautarivistöltä löysimme ne kaikki ja paljon muutakin, jotka liittyvät meidän elämäämme. Löysimme meidän molempien kaikki etunimet, löysimme poikamme nimen (tosin se ei ole yllättävää, sillä varmasti 1/4 koko hautausmaan kivistä löytyy tuo nimi), löysimme haudan, johon oli haudattu puolivuotias poika, ja löysimme minun suvustani tulevan etu- ja sukunimen sekä mieheni suvusta tulevan etunimen. Oli aika karmivaa löytää kaikki tuo tieto vain siltä yhdeltä ainoalta riviltä.
Mutta kaikenkaikkiaan oli hyvin mielenkiintoinen sunnuntaikävely. Lämmin syyspäivä, tunnelmallinen hautausmaa, kauniita kiviä, hassuja nimiä ja mielenkiintoisia tarinoita.
***
Tämä ei muuten ollut ainoa kerta, kun olemme kuluttaneet aikaa hautausmaalla. Vuosi sitten Helsingissä ystävämme houkutteli meidät pyhäinpäivän iltana kello 22 Hietaniemen hautausmaalle. Mikäs sen parempi tapa viettää pyhäinpäivää, kuin ihastella kynttilämerta kuuluisuuksien ja suurmiesten haudoilla.
Mielestäni hautausmaalla on mukavaa kierrellä. Tai ehkä vähän ahdistavaakin. Toisinaan. Mutta on se mielenkiintoistakin. Varsinkin vanhat haudat ovat kiinnostavia vanhoine teksteineen, jotka kertovat omaa tarinaansa vainajasta ja tämän aikakaudesta. Lisäksi vanhoista hautakivistä löytää hienoimmat nimet - ja myös ne oudoimmat nimiyhdistelmät, Varma Laina... Tilallisten, torpparien, maanviljelijöiden, emäntien, kansakoulunopettajien, valtionpäivämiesten, ritarien, ym joukkoon mieheni hautakivessä tulee kuulemma sitten joskus lukemaan "velallinen".
Ahdistavaksi touhu muuttuu siinä vaiheessa, kun löytää lasten hautoja. Ja yllättävän monta niitä löytyikin. Toisaalta mielessä käy kyllä helpotuskin sen suhteen, että emme tosiaan ole ainoita, joiden lapsi löytyy hautausmaalta. Mutta aina tuollaisen hautakiven kohdatessa alkoi miettiä näiden lasten kohtaloa. Miksi he ovat kuolleet? En tiedä, kumpi on surullisempaa: se, että lapsi on syntynyt ja kuollut samana päivänä, hengittämättä ehkä kertaakaan tai ainakin elänyt vain muutaman päivän, vai se, että lapsi on ehtinyt elää jo kymmenisen vuotta. Ei kai niitä voi asettaa järjestykseen. Molempia tapauksia sieltä löytyi.
Olimme kiertäneet miltei puolet hautasmaasta, emmekä olleet löytäneet vielä yhtäkään omaa nimeämme, vaikka erikoisia ne eivät olekaan. Mutta sitten, yhdeltä ainoalta hautarivistöltä löysimme ne kaikki ja paljon muutakin, jotka liittyvät meidän elämäämme. Löysimme meidän molempien kaikki etunimet, löysimme poikamme nimen (tosin se ei ole yllättävää, sillä varmasti 1/4 koko hautausmaan kivistä löytyy tuo nimi), löysimme haudan, johon oli haudattu puolivuotias poika, ja löysimme minun suvustani tulevan etu- ja sukunimen sekä mieheni suvusta tulevan etunimen. Oli aika karmivaa löytää kaikki tuo tieto vain siltä yhdeltä ainoalta riviltä.
Mutta kaikenkaikkiaan oli hyvin mielenkiintoinen sunnuntaikävely. Lämmin syyspäivä, tunnelmallinen hautausmaa, kauniita kiviä, hassuja nimiä ja mielenkiintoisia tarinoita.
***
Tämä ei muuten ollut ainoa kerta, kun olemme kuluttaneet aikaa hautausmaalla. Vuosi sitten Helsingissä ystävämme houkutteli meidät pyhäinpäivän iltana kello 22 Hietaniemen hautausmaalle. Mikäs sen parempi tapa viettää pyhäinpäivää, kuin ihastella kynttilämerta kuuluisuuksien ja suurmiesten haudoilla.
lauantai 24. syyskuuta 2011
Muistopäivät
Eilen perjantaina vietettiin kuolleiden lasten muistopäivää. Unohdin sen.
Olin kyllä tietoinen siitä ja Facebookissakin siitä oli muistutus kuvaruudun oikeassa yläkulmassa. Mutta jotenkin tuo päivä oli vain yksi päivä muiden joukossa. Yksi normaali viimeaikainen päiväni - pasianssia, musiikkia, kirja, unta, sohva, telkkari. Vasta illalla nukkumaan mennessäni tarkistin vielä Facebookin ja tajusin, mitä olin unohtanut. Toiset kohtalotoverit siellä kertoivat, miten olivat omaa menetettyä rakasta lastaan muistaneet. Minä en.
Tuli paha mieli.
Vaikka eihän tuo yksi päivä mitään tee. En muistele poikaani vain yhtenä päivänä vuodesta. Joka päivä on oman lapseni muistopäivä. Mutta silti, juuri tuona virallisena päivänä en muistanut sytyttää kynttilää.
Tänään korjaan asian. Vein jo haudalle kynttilän ja istutin kevään kukkasipulit odottamaan kevään ensimmäisiä auringonsäteitä. Illalla sytytän kotiin monta kynttilää. Ja muistan. Tänäänkin.
Olin kyllä tietoinen siitä ja Facebookissakin siitä oli muistutus kuvaruudun oikeassa yläkulmassa. Mutta jotenkin tuo päivä oli vain yksi päivä muiden joukossa. Yksi normaali viimeaikainen päiväni - pasianssia, musiikkia, kirja, unta, sohva, telkkari. Vasta illalla nukkumaan mennessäni tarkistin vielä Facebookin ja tajusin, mitä olin unohtanut. Toiset kohtalotoverit siellä kertoivat, miten olivat omaa menetettyä rakasta lastaan muistaneet. Minä en.
Tuli paha mieli.
Vaikka eihän tuo yksi päivä mitään tee. En muistele poikaani vain yhtenä päivänä vuodesta. Joka päivä on oman lapseni muistopäivä. Mutta silti, juuri tuona virallisena päivänä en muistanut sytyttää kynttilää.
Tänään korjaan asian. Vein jo haudalle kynttilän ja istutin kevään kukkasipulit odottamaan kevään ensimmäisiä auringonsäteitä. Illalla sytytän kotiin monta kynttilää. Ja muistan. Tänäänkin.
lauantai 17. syyskuuta 2011
Kaikesta huolimatta
Ihan vaan sellaista kevyttä raskausajan lukemista: Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Ja varsinkin loppuraskauden lukemistoa parhaimmillaan, kun muutenkin lähestyvä synnytys pyörii mielessä.
Kirjassa päähenkilö oli raskaana Afganistanissa Talibanien vallan aikana ja synnytyksen koittaessa sairaalat oli tarkoitettu vain miehille. Naisten sairaalat sijaitsivat syrjässä, olivat likaisia ja rapakuntoisia eikä siellä ollut asianmukaisia välineitä saati lääkkeitä. Eli ei muuta kuin synnyttämään. Vauva oli perätilassa, eikä siksi olisi mahtunut syntymään normaalisti alakautta, joten sektio oli ainoa vaihtoehto. Ja koska lääkkeitä ei ollut, sektio suoritettiin siltä istumalta ilman nukutusta tai puudutusta - hampaat irvessä veitsi ihon läpi. Huuhteli lääkäri sentään hansikkaansa leikkauksen jälkeen ja asetteli ne nätisti kuivumaan pesualtaan päälle, odottamaan uutta toimenpidettä.
Kyllä tuon lukukokemuksen jälkeen osaa taas arvostaa sanontaa: "On lottovoitto syntyä Suomeen". Ei vain millään voi oma järki käsittää, miten eri tavalla ja huonosti asiat voivat edelleen olla tietyissä maissa. Miten ihmisarvolla ei ole mitään merkitystä, saati naisen arvolla. Mies saa tehdä kotonaan mitä huvittaa, piestä vaimonsa ja lapsensa ja teljetä heidät lukkojen taakse ilman ruokaa ja juomaa moneksi päiväksi. 9-vuotiaat tytöt naitetaan heitä 30-40 vuotta vanhemmille miehille, jotka raiskaavat heidät uudestaan ja uudestaan.
Viime joulukuussa lomailimme kaksi viikkoa Egyptissä ja näin tuota kulttuuria melko läheltä. Oli siis helppo kuvitella kirjan kuvaukset mielessäni. Varsinkin lomakohteessamme Hurghadassa naisia ei liiemmin kaduilla näkynyt. Kairossa heitä näkyi, mutta miltei jokaisella oli koko naisen peittävä burga päällään. Mieskauppiaat kehuskelivat vaimojensa lukumäärällä ja samalla viheltelivät jokaisen naisturistin perään.
Ajoimme bussilla läpi pienien maalaiskylien, joissa ihmiset asuivat pienissä savimajoissaan, joissa ei ollut edes kattoa. Roskia ja ulosteita oli joka puolella. Linja-auton nähdessään lapset yrittivät kiinnittää varakkaiden turistien huomion ja osoittivat sormillaan vuoroin mahaansa, vuoroin suuhunsa. Se oli hyvin ahdistavaa - kun itse söi bussissa Pringlesejä ihan vain mielitekoonsa.
Vaikka meillä on monesti asiat kovin huonosti, kun netti pätkii, kaupasta ei saa lempijuustoa eikä ole varaa ostaa sitä varsinaista unelmien taloa, niin silti, ihan kaikesta huolimatta, olen tyytyväinen elämääni.
P.s. Suosittelen tuota kirjaa.
Kirjassa päähenkilö oli raskaana Afganistanissa Talibanien vallan aikana ja synnytyksen koittaessa sairaalat oli tarkoitettu vain miehille. Naisten sairaalat sijaitsivat syrjässä, olivat likaisia ja rapakuntoisia eikä siellä ollut asianmukaisia välineitä saati lääkkeitä. Eli ei muuta kuin synnyttämään. Vauva oli perätilassa, eikä siksi olisi mahtunut syntymään normaalisti alakautta, joten sektio oli ainoa vaihtoehto. Ja koska lääkkeitä ei ollut, sektio suoritettiin siltä istumalta ilman nukutusta tai puudutusta - hampaat irvessä veitsi ihon läpi. Huuhteli lääkäri sentään hansikkaansa leikkauksen jälkeen ja asetteli ne nätisti kuivumaan pesualtaan päälle, odottamaan uutta toimenpidettä.
Kyllä tuon lukukokemuksen jälkeen osaa taas arvostaa sanontaa: "On lottovoitto syntyä Suomeen". Ei vain millään voi oma järki käsittää, miten eri tavalla ja huonosti asiat voivat edelleen olla tietyissä maissa. Miten ihmisarvolla ei ole mitään merkitystä, saati naisen arvolla. Mies saa tehdä kotonaan mitä huvittaa, piestä vaimonsa ja lapsensa ja teljetä heidät lukkojen taakse ilman ruokaa ja juomaa moneksi päiväksi. 9-vuotiaat tytöt naitetaan heitä 30-40 vuotta vanhemmille miehille, jotka raiskaavat heidät uudestaan ja uudestaan.
Viime joulukuussa lomailimme kaksi viikkoa Egyptissä ja näin tuota kulttuuria melko läheltä. Oli siis helppo kuvitella kirjan kuvaukset mielessäni. Varsinkin lomakohteessamme Hurghadassa naisia ei liiemmin kaduilla näkynyt. Kairossa heitä näkyi, mutta miltei jokaisella oli koko naisen peittävä burga päällään. Mieskauppiaat kehuskelivat vaimojensa lukumäärällä ja samalla viheltelivät jokaisen naisturistin perään.
Ajoimme bussilla läpi pienien maalaiskylien, joissa ihmiset asuivat pienissä savimajoissaan, joissa ei ollut edes kattoa. Roskia ja ulosteita oli joka puolella. Linja-auton nähdessään lapset yrittivät kiinnittää varakkaiden turistien huomion ja osoittivat sormillaan vuoroin mahaansa, vuoroin suuhunsa. Se oli hyvin ahdistavaa - kun itse söi bussissa Pringlesejä ihan vain mielitekoonsa.
Vaikka meillä on monesti asiat kovin huonosti, kun netti pätkii, kaupasta ei saa lempijuustoa eikä ole varaa ostaa sitä varsinaista unelmien taloa, niin silti, ihan kaikesta huolimatta, olen tyytyväinen elämääni.
P.s. Suosittelen tuota kirjaa.
perjantai 16. syyskuuta 2011
Liian pieni enkeliksi
Haluan nyt julkaista täälläkin tekstin, jonka kirjoitin heti poikani kuoleman jälkeen. Se kertoo kaiken, mitään kaunistelematta. Ehkä tämä teksti myös avaa enemmän aikaisempia ja tulevia kirjoituksiani.
15.1.2010 meille syntyi poika. Täydellinen poika. Ensinnäkin hän oli poika, jota olimme salaa toivoneetkin ja toiseksi hän oli terve, vaikka se nyt kai oli itsestäänselvyyskin. Tietysti meille syntyy terve lapsi. Ensimmäiset kuusi viikkoa olivat ihanaa vauva-arkea, vaikka ongelmiakin tietysti oli. Aluksi ongelmia tuotti imetys, seuraavaksi painon liian hidas kasvu. Kakka oli kummallisen väristä ja iho keltainen. Mutta kai se nyt vaan voi olla?
Sitten tippui ensimmäinen pommi. Ihon keltaisuuden vuoksi Fransista piti ottaa verikoe. En voinut millään käsittää, että pieneltä, alle 4 kiloiselta vauvaltani otettiin verikoe, kuten aikuiselta ihmiseltä. Pidin kauhuissaan itkevää lasta sylissäni, kun laboratorionhoitaja pistää neulan vauvan käsivarteen. En voinut aavistaakaan, että tähänkin touhuun voisi joskus vielä tottua. Verikoetulosten jälkeen jouduimme lähtemään suorinta tietä sairaalaan päivystykseen. Diagnoosi oli miltei selvä: harvinainen synnynnäinen sairaus nimeltään sappitieatresia. Miten saattoikaan silloin tuntua kamalalta, että lapseltani puuttui sappirakko, jota ihminen ei välttämättä edes tarvitse. Mutta lapseni oli epätäydellinen. Miten häntä joskus koulussa asiasta kiusattaisiin, saatikaan kun kävi ilmi, että ainoa parannuskeino sairauteen oli leikkaus, josta jäisi pysyvät arvet ja sisuskalut olisivat vielä eriskummallisemmat.
Sappitieatresia on siis todellakin synnynnäinen sairaus, joka esiintyy noin neljällä lapsella Suomessa vuosittain. Maksan ulkoiset sappitiehyeet ovat surkastuneet tai puuttuvat kokonaan, jolloin sappineste ei pääse virtaamaan maksasta pois, tuhoten lopulta koko maksan. Sairaus hoidetaan leikkauksella, jossa pala ohutsuolta liitetään suoraan maksaan ja näin ollen rakennetaan sappinesteelle uusi reitti. Yleensä leikkaus auttaa niin, että maksansiirtoa ei tarvitse ehkä tehdä koskaan (tosin tämä on erittäin epätodennäköistä), tai ainakin vasta aikuisiällä tai edes vähän myöhemmin lapsuudessa. Mitä myöhemmin, sitä parempi. Ilman leikkausta elinikä olisi vain noin 8 kuukautta.
Sairaalan päivystyksestä siirryimme vielä samana yönä Turkuun lastenosastolle. Siellä aloitettiin heti diagnoosin varmistavat kokeet. Pääsimme kuitenkin viikonlopuksi kotiin pitämään ristiäiset, mutta juhlien jälkeen oli aika palata todellisuuteen ja lähteä takaisin Turkuun. Vietimme vielä koko viikon Turussa, jossa Fransista otettiin edelleen vain lisää kokeita. Frans jopa nukutettiin ensimmäistä kertaa ja luoja, mutta sekin pelotti niin kamalasti. Diagnoosi varmistui ja pääsimme taas viikonlopuksi kotiin odottamaan tulevaa viikkoa, jolloin matkaisimme Helsingin lastenklinikalle leikkaukseen.
Tähän asti olimme saaneet olla Turussa yhdessä koko perhe aamusta aamuun. Helsingissä ei saanutkaan enää olla yötä samassa huoneessa, mutta onneksi pääsimme sairaalan vieressä sijaitsevaan Ronald McDonald lastentalosäätiön taloon.
Kahdeksan viikon ikäisenä Frans leikattiin ja leikkaus sujui odotetusti. Sitten vain odoteltaisiin, että veriarvot lähtisivät paranemaan. Odotettiin ja odotettiin. Toivottua tulosta ei kuitenkaan tapahtunut. Arvot seilasivat edestakaisin.
Sairauteen kuuluu, ettei rasvat imeydy normaalisti, joten ruokavalio koostuu kaikista rasvaisimmista tuotteista ja lisäravinteista. Niinpä pelkkä rintamaito ei enää riittänyt, vaan piti käyttää apteekin korviketta, joka maistuu aivan hirveältä ja haisee koiranruualta. Frans ei tietenkään oppinut tätä juomaan, joten tarvittiin nenämahaletku. Sairaalassa ollessamme yritin ja yritin taistella korvikkeen kanssa, mutta Frans piti pintansa eikä juonut. Niinpä minun oli päästävä yli pakkomielteestäni nenämahaletkun suhteen ja otettava poika kiltisti kotiin letkun kanssa. Jotenkin tuntui, että sairaus seuraisi koko ajan mukana, kun nenämahaletku on siitä muistuttamassa. Mitä ihmisetkin kaupassa sanoisivat...
Pääsiäiseksi pääsimme kotiin. Kaksi kertaa ehdimme käydä Helsingissä kontrollissa, kunnes tippui toinen pommi. Veriarvot eivät vain parantuneet, joten maksansiirto tulisi olemaan edessä odotettua aiemmin. Syksyllä Frans pääsisi siirtolistalle. Ehdimme olla kotona kaksi kuukautta, mutta hassua kyllä, minulla on kovin vähän muistoja tuosta ajasta. Lähinnä muistot koskee vain syömistä, joka oli todellista taistelua. Yritin imettää ja syöttää soseita, mutta samalla piti myös letkuttaa korviketta letkuun, jotta tarvittava energiamäärä täyttyisi. Poika oli koko ajan ähky ja oksenteli paljon. Soseita hän ei oppinut syömään kunnolla. Ihmekös tuo, kun maha täytetään joka tapauksessa letkun kautta. Fransin mahakin alkoi olla todella suuri. Kerran siitä lääkärille mainitsin ja hän sanoi vain, että se kuuluu asiaan, kun maksa suurenee. Päivät kuluivat syödessä, lääkkeiden annossa, oksennuksia siivoillen, korvikemaitoa keitellessä...
Eräänä toukokuun lopun lauantaina ihmettelin, kun Fransin iho oli aivan punainen. Soitin siitä sitten päivystykseen ja sieltä käskettiin heti näytille, sillä allerginen reaktio saattaa salpata hengityksen. Terveyskeskuksen päivystyksessä pääsimme jonon ohi, koska Frans vaikutti kovin väsyneeltä. Mutta mitäpä siellä muuta osattiin sanoa, kuin että suorinta tietä sairaalaan päivystykseen. Siellä sitten odoteltiinkin koko ilta - kun muut nuhanenät menivät jonon ohi. Lopulta meidät otettiin osastolle sisään, koska Fransilla oli hieman kuumetta. Sairauteen kuuluu myös suuri tulehdusriski, jolloin kuumeen noustessa pitää heti aloittaa suonensisäinen antibiootti. Jouduimme infektio-osastolle eristyksiin. Sanoivat, että Fransin terveyden turvaamiseksi, mutta oikeasti siksi, että olimme viimeksi olleet Helsingissä. Sairaalabakteerin pelossa Helsingistä tulleet potilaat eristetään aina siihen asti, kunnes mrsa-näytteet ovat puhtaat.
Vietimme sairaalassa miltei viikon, vaikka aina piti päästä kotiin seuraavana päivänä. Frans kävi suuren mahansa vuoksi ultraäänessä, jossa todettiin mahassa olevan askites-nestettä, mikä johtui maksan huonosta toiminnasta. Ultrassa röntgenlääkäri ihmetteli Fransin suolen olevan oudosti mutkalla ja sanoinkin sitten hänelle, että Fransin sairauteen kuuluu oireyhtymä, jossa suolet ovat hieman eri tavalla mutkalla. Lopulta hän kuitenkin pyysi vielä takapäivystäjän paikalle ja esitteli tälle, että tässä on sappitieatresiaEPÄILY. En ollut varma kuulinko oikein, joten en kommentoinut. Aikansa ihmeteltyään lääkäri kysyi, oliko Frans ollut tässä välissä jossain muussa sairaalassa. Heillä siis oli tiedossa ainoastaan se, kun Frans ihan aluksi tuli sairaalaan huonojen veriarvojen vuoksi. Eivät sitten mahaa ultratessaan huomanneet pojan koko vatsan yli kulkevaa tuoretta arpea! Ihmekös tuo, että suoli oli vähän oudosti mutkalla, sehän oli vain liitetty suoraan maksaan.
Sairaalassa ollessamme Frans jatkoi kuumeilua ja rajua oksentelua. Lopulta itkin lääkäreille, että haluan ehdottomasti, että Frans siirtyy Helsinkiin, jossa on ainoa oikea tietotaito tähän sairauteen. Veriarvot olivat huonontuneet reilusti, joten pelkäsin todella, että nyt mennään huonompaan ja lujaa. Lopulta siirryimmekin ambulanssilla Helsinkiin.
Helsingissä lääkäri sanoi, että siirtokokeet aloitetaan heti ja siirtolistalle Frans pääsee ennen juhannusta. Käskettiin myös varautua siihen, että tulisimme olemaan Helsingissä siirtoon asti. Saimme taas Mäkki-talosta paikan ja järjestin elämämme Helsinkiin. Frans voi olosuhteisiin nähden hyvin ja lopulta lääkärit keksivätkin, ettei ole perusteita pitää Fransia sairaalassa. Saimme valita haluammeko kotiin, lähisairaalaan vai Turkuun. Ensin tuntui kurjalta, kun taas piti miettiä kaikki käytännön järjestelyt uudestaan. Ei riittänyt, että oli tarpeeksi huolissaan pojan voinnista, vaan samalla piti myös miettiä miten järjestää oman elämänsä, missä yöpyy seuraavan yön. Aikani punnittuani vaihtoehtoja, tulin siihen tulokseen, että koti voisi kuitenkin olla mukavin paikka, vaikka sairaalassa olisi turvallisinta. Meidät päästettiin kotiin kuitenkin Turun kautta.
Mutta kotiin emme koskaan ehtineetkään. Turussa ollessamme Fransin tilassa tapahtui aina sen verran muutoksia, ettei kotiin voinutkaan lähteä. Onneksi saimme taas asunnon. Wihuri-säätiön lahjoittama asunto lasten vanhemmille sijaitsi aivan sairaalaa vastapäätä. Tosin ensimmäinen käynti asunnossa oli melkoinen tiputus ja järkytys Mäkki-taloon tottuneelle. Mutta pääasia, että oli katto pään päällä, lähellä sairaalaa ja ilmainen.
Seilasimme Turussa kolmen eri osaston väliä. Ensin olimme taas infektio-osastolla eristyksissä, sitten tavallisella osastolla, seuraavaksi kovan kuumeilun ja lisääntyneen askiteksen vuoksi tehovalvontaosastolla ja lopulta tarpeeksi resursseja Fransin hoitoon oli jälleen infektio-osastolla. Sinänsä meille oli ihan sama, millä osastolla oltiin, mutta toisaalta tuntui raivostuttavalta, kun tieto eri osastojen välillä ei kulkenut tarpeeksi hyvin, hoitajia alkoi olla kymmeniä ja aina sai selittää asiat uudelle hoitajalle. Tosiaan tuota askitestakin kertyi välillä niin paljon, että kun Fransin pituus oli 64cm, myös mahan ympärys oli 64cm. Lopulta Turussa sanottiin, että siirtyisimme Helsinkiin, jossa Fransille tehtäisi ruokatorvitähystys (kuuluu sairauteen), ja olisi jo järkevintä jäädäkin Helsinkiin. Se sopi meille. Saimme taas järjestymään huoneen Mäkki-talosta.
Helsingissä kuitenkin sanottiin, että tulimme vain käymään, koska edelleenkään heillä ei ole resursseja pitää näin hyväkuntoista lasta siellä. Että otti pattiin, kun juuri olin järjestänyt jälleen kerran elämämme Helsinkiin.
Mutta sitten olikin jo aika kolmannelle pommille. Vielä ollessamme Helsingissä sunnuntai-iltapäivällä Fransin saturaatio alkoi laskea eikä kohta edes lisähappi auttanut. Aikaisemmin päivällä Frans oli oksentanut ja hoitajat epäilivät, että ehkä oksennusta oli mennyt myös keuhkoihin. Paikalle hälytettiin anestesiapäivystäjä, joka järjestikin Fransille samantien tehopaikan. Lääkäri sanoi heti, että nyt ei välttämättä käy hyvin. Frans saattaa kuolla. Piinallisten minuuttien, ehkä tunnin kuluttua pääsimme teholle, jossa lääkärit sanoivat, että Fransin tila on erittäin kriittinen. Teholle tullessaan poika oli mennyt elottomaksi ja jouduttu elvyttämään. Elottomuus oli kestänyt alle 5 minuuttia, jolloin ei pitäisi olla aivoille vaaraa. Se sunnuntaipäivä oli ilmastoltaan erittäin painostava ja hiostava. Illalla ollessamme teholla tuli kesän pahin ukkoskuuro. Aamulla menimme taas teholle, jossa lääkärit eivät antaneet juurikaan toivoa. Ilma oli synkkä ja sateinen.
Koko päivän vain odotimme soittoa sairaalasta, että Frans on kuollut. Tähän asti olimme odottaneet aivan toisenlaista puhelua, elinsiirtopuhelua. Mietin jo, mikä kuva valittaisiin muistokynttilän viereen, miten palaisin töihin. Asia oli pakko käsitellä konkreettisten asioiden avulla. Puhelua ei kuitenkaan tullut. Iltapäivän vierailulla toivon kipinä alkoi taas nousta. Keuhkojen tilanne näytti jo hivenen paremmalta. Silti edessä oli vielä suuri kysymys - ehtisikö uusi maksa ajoissa? Vaikka keuhkot alkoivatkin parantua pikku hiljaa, maksan tilanne meni vauhdilla huonompaan. En jaksanut enää uskoa, että maksa ehtisi tulla. Toivoa kuitenkin oli.
Viimein se päivä tuli. Lauantaina puhelimeni soi ja naisääni ilmoitti, että Fransille on löytynyt mahdollinen luovuttaja. Mikään ei kuitenkaan ollut vielä varmaa. Siirto voitaisi peruttaa vielä viime hetkellä leikkaussalissa, mikäli huomattaisiin, että siirtomaksa ei ole sopiva. Maksansiirto tehdään aina yöllä, jolloin siihen on irroittaa tarpeeksi tekijöitä. Illalla seitsemän aikaan maksa olisi irrotettu luovuttajasta. Kymmeneltä Frans vietäisi saliin ja puolen yön aikaan alkaisi siirto. Kyllä siinä sai koko päivän jännittää, kestääkö Frans iltaan asti. Frans alkoi olla todella väsynyt. Viimeisissä kuvissa poika näyttää niin pelokkaalta. Mutta ilta tuli ja poika kesti. Yllättävän hyvin pystyimme nukkumaan sen yön. Kahdelta heräsin ja mietin, että nyt on Fransin maksa irrotettu. Kolmen jälkeen heräsin taas ja pelkäsin, että jos nyt puhelin soi, se ei tiedä hyvää. Seuraavaksi heräsin viiden jälkeen. Nyt saisi puhelin soida, siirron pitäisi olla ohi. Mutta puhelua ei kuulunut. Seitsemään asti kituutin, jolloin soitin teholle. "Kyllä Frans tuli teholle jo puoli kuuden aikaan, eikö kirurgi soittanut?" No eipä soittanu ei, "taisi unohtaa". Mutta pääasia, että leikkaus oli onnistunut!
Frans sai siirron aivan viime tipassa. Vanha maksa oli jo kuiva rusina. Siirre oli aikuisen maksa, joka oli leikelty niin pieneksi kuin se oli mahdollista. Sopivan kokoisia maksoja näin pienille on harvoin saatavilla. Maksa on kuitenkin siitä kiitollinen siirtoelin, että sitä voidaan pilkkoa ja se sopeutuu kehoon niin hyvin, kuin se olisi ollut siellä aina. Siirron jälkeinen kolme kuukautta on kuitenkin riskialtista aikaa, ja lääkärit varoittelivatkin, että siirron jälkeen on vielä hyvin raskasta. En uskonut. Miten muka voi olla raskasta, kun siinä vaiheessa sairaalassa ollaan enää toipumassa. Tähän asti sairaalassa odotettiin tuomiota.
Olin nähnyt kuvia muista potilaista, joilla siirron jälkeen oli maha jätetty turvotuksen vuoksi auki ja peitetty maha kalvolla. Kaunis näky se ei ollut. Mutta nyt kun siinä makasi oma poika, joka oli saanut uuden mahdollisuuden uudella maksalla, ei näyn ollut mitään väliä.
Vietimme teholla siirron jälkeen miltei neljä viikkoa. Normaalisti aika on vain noin viikon. Frans oli kuitenkin ennen siirtoa niin huonossa kunnossa, eikä keuhkot olleet vielä täysin kunnossa, joten toipuminen otti aikaa. Viikko siirrosta, huomattiin että maksan viereen oli kertynyt sappinestelammikko, joka oli tulehtunut. Se piti poistaa leikkauksella. Kaksi päivää tästä huomattiin, että suolessa oli reikä. Taas oli edessä reissu leikkaussaliin. Suolessa oli vielä tämänkin jälkeen pieni reikä, mutta sen uskottiin korjaantuvan itsestään. Hengityskonetta yritettiin irrottaa muistaakseni kolme kertaa, mutta aina siihen jouduttiin takaisin, kun hapetusarvot huononivat. Lopulta Frans pärjäsi c-pap-laitteessa (ylipainehappiviikset) ja pääsi osastolle.
Siirrosta oli kulunut jo kuukausi, ja normaalitapauksessa tässä vaiheessa olisi voinut haaveilla jo kotiinpääsystä. Tosin olimme kyllä varautuneet olemaan kolmekin kuukautta, sillä pienillä toipuminen vei vähän kauemmin aikaa. Siirron jälkeen tulehdusarvo seilasi edestakaisin ja nousi nousemistaan. Syytä ei meinattu keksiä vaikka yritettiin mitä. Syöminen ei myöskään onnistunut vieläkään. Olin elänyt ruusunpunaisissa kuvitelmissa, joissa nenämahaletkusta päästäisi heti siirron jälkeen eroon, sillä syöminen alkaisi heti sujumaan hienosti, eikä enää olisi pakko syödä niin paljoa. Tässä kohdin sitten vähän turhauduinkin, sillä syöminen ei todellakaan lähtenyt näin käyntiin. Yrityksistä huolimatta Frans ei vain edistynyt syömisessä. Fyysisestikin Frans kehittyi toivomaani hitaammin. Uskoin kuitenkin, että edistys olisi huimaa kun pääsisimme kotiin.
Kahden kuukauden kohdalla kävimme jo kotiinlähtökeskusteluita. Mutta ongelmat vain jatkuivat. Frans sai siirron jälkeen EBV-viruksen. Kyseessä on sama virus, jonka jokainen sairastaa pusutautina. Virukseen ei ole kunnollista lääkettä vaan se vain sairastetaan pois. Tai näin se menee terveillä ihmisillä. Fransin kehon puolustusmekanismi oli ajettu alas hylkimisenestolääkkeillä. Ainoa keino olisi vähentää lääkkeitä, mutta aina kun lääkkeitä vähennettiin, Fransin keho alkoi hylkiä maksaa. Tämän vuoksi piti taas antaa iso kortisonipaukku, joka tietysti antoi taas uutta puhtia virukselle. Oltiin oravanpyörässä.
Jossain vaiheessa lääkäri sanoi, että EBV-virus voi jossain harvoissa tapauksissa aiheuttaa lymfoomaa, eli imusolmukesyöpää. Toinen lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että kyseessä on vain teoreettinen mahdollisuus. 20 vuoden aikana lasten elinsiirtoja on tehty yli 400, näistä 7 on saanut lymfooman ja valitettavasti näistä 3 on menehtynyt. No eipä mennyt montaakaan päivää, kun Fransilla epäiltiin imusolmukesyöpää. Taas oli edessä mahan avaus, jolloin imusolmukkesta otettiin koepala. Tulos oli pahanlaatuinen. Toivoa kuitenkin oli, sillä 2000-luvun puolella oli kehitetty uusi lääke, jonka pitäisi tuhota nuo kyseiset b-solut. Lääkettä annettaisiin neljä kertaa viikon välein. Kolmen annoksen jälkeen näytti paremmalta. Ultran mukaan alue oli pienentynyt. Isommat tutkimukset tehtäisiin kuitenkin seuraavalla viikolla, neljännen annoksen jälkeen. Sitten päätettäisiin jatkosta ja annettaisiin ehkä vielä pieni annos kunnon solunsalpaajia.
Meillä oli toivoa päästä jouluksi kotiin. 16.11. pääsimmekin yllättäen kotilomalle. Olimme aivan innoissamme! Ja kuinka innoissaan olikaan Frans, kun pääsi ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen kotiin! Aivan kuin hän olisi vielä muistanut, että tämä oli hänen kotinsa, täällä hänen kuului olla, eikä sairaalassa. Poika voi aivan loistavasti. Pieni limaisuus, joka oli vaivannut sairaalassa, oli nyt poissa. Frans oli niin iloinen. Tähän asti olin ollut vähän taikauskoinen Fransin huoneen kunnostamisen kanssa. Viikko sitten olin kuitenkin käynyt tyhjentämässä huoneen kaapit ja täyttämässä ne Fransin vaatteilla ja tavaroilla. Kaikki oli valmista pojan kotiinpaluulle.
Heti samana iltana, kun pääsimme kotiin, Fransia kävivät katsomassa isovanhemmat, Fransin täti ja eno tyttöystävänsä kanssa. Seuraavana päivänä kävi vielä Fransin setä tyttöystävänsä kanssa ja taas täti uudestaan poikaystävänsä kanssa. Olin jo pitkään miettinyt minkälaisen kakun teen sitten, kun pääsemme kotiin - ja sellaisen tein. Kävimme myös päiväkävelyllä naapurissa katsomassa Fransin tulevaa parasta kaveria, sekä juttelimme toisen naapurin kanssa, jonka kanssa emme juurikaan ole edes tekemisissä. Keskiviikkona otimme Fransista joulukorttikuvia - ja niistä tuli täydellisiä! Tein myös Fransille perunamuusia, ja olin niin ylpeä, kun poika suostui ottamaan lusikan suuhunsa. Olimme myös jo pitkään haaveilleet, kuinka viemme Fransin saunaan sitten kun hän pääsee kotiin. Ja Frans pääsi saunaan. Saunan ja kylvyn jälkeen isä antoi Fransille hyvänyön suukon, ja minä menin Fransin kanssa lukemaan iltasatua. Sen jälkeen laitoin Fransin sänkyyn, annoin suukon otsalle ja laitoin makuuhuoneen oven kiinni. Frans jäi hymyilemään Herra Hakkaraisen soittaessa tuutulaulua.
Tippui viimeinen pommi. Kului vain muutama minuutti, kun Frans alkoi itkeä. Itku ei ollut kipuitkua, eikä hätääntynyttä, vaan lähinnä hän oli tyytymätön ratkaisuun, että jäi yksin pimeään huoneeseen. En mennyt heti. Voi, miksi en mennyt... Mennessäni huoneeseen kuulin jo kuinka Frans ikäänkuin kurlasi. Hänen päänsä oli täysin oksennuksessa. Nostin pojan ylös ja katsoin kuinka hän oli aivan kalpea. Juoksin Frans sylissä alakertaan, jossa isä oli juuri tulossa saunasta. Frans oli edelleen kalpea ja poissaoleva. Hengitys kuitenkin kulki. Soitin Helsinkiin osastolle, jossa hoitaja sanoi, ettei olisi hätää, mikäli poika ei ole sininen ja hengitys kulkee eikä krohise. Ei ollut mitään näistä. Tuntui, että värikin alkoi palata poskille. Suihkutimme Fransin puhtaaksi ja käärimme lämpimän peiton sisään. Frans tuntui rauhoittuvan, vaikkakin oli edelleen väsynyt ja ehkä poissaoleva. Ehkä tässä oli jo niin tottunut näkemään Frans huonossakin kunnossa, ettei tajunnut, miten paha tilanne todellisuudessa oli. Frans oli sylissäni, kun tuntui, että taas tulee oksennus. Isä otti hänet syliinsä ja eipä aikaakaan, kun hän käski soittaa ambulanssin. Frans ei hengittänyt kunnolla. Isä aloitti elvytyksen. Hän ehti elvyttää noin 8 minuuttia ennen kuin ambulanssi tuli. Itseasiassa pihassamme oli tuolloin puoli 11 tietämissä kaksi ambulanssia ja yksi ensivasteyksikön auto. Yhden hoitajan tullessa sisälle hän kysyi muilta, jotka olivat jo työn touhussa, oliko toivoa. Kukaan ei vastannut. Pieni taistelijapoikamme makasi keskellä eteisen mattoamme pelkässä vaipassaan - elottomana. Hoitajat yrittivät elvyttää puoli tuntia - tuloksetta. Lopulta kaikki hiljeni. Hoitajat eteisessä siivosivat jälkensä, paitsi mattoon jäänyttä veritahraa. Frans makasi keskellä lattiaa valkoisen pyyhkeen alla. Odotimme vielä poliiseja paikalle, koska heidän on tultava aina, kun potilas kuolee kotona ja antavat luvan ambulanssihenkilökunnalle siirtää vainaja autoon. Isä teki viimeisen raskaan työn nostaessaan kuolleen poikansa ambulanssiin ja lähdimme viemään Fransia keskussairaalaan.
Illan jälkeen oli paljon kysymyksiä. Mitä tapahtui?! Hetki sitten kaikki oli hyvin. Olisko tätä tapahtunut, jos olisimme olleet sairaalassa? Teimmekö jotain väärin? Miksi jätin vauvan nukkumaan selälleen ja annoin hänen tukehtua oksennukseen. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan tuntunut järkevältä, sillä poika ei tuntunut siltä, kuin olisi tukehtunut oksenunkseen.
Perjantaina kävimme Helsingissä hakemassa Fransin tavarat ja tyhjentämässä Mäkki-talon. Samalla saimme myös kuulla ruumiinavauksen tuloksen. Se oli helpotus. Kuolinsyyksi todettiin vuoto suolessa. Mitään ei siis ollut tehtävissä, ei sairaalassa, ei kotona. Oksennus oli vain koko tapahtuman loppuhuipennus. Avauksessa huomattiin myös maksan pinnalla olevan valkoisen kumimaisen mötin - syöpää. Vasta nyt tajuttiin (tai ainakin kerrottiin meille), kuinka huono tilanne kuitenkin oli. Takeita selviytymisestä ei olisi ollut.
Poikamme oli oikea taistelija. Hän tarvitsi kaiken tämän, ennen kuin menetti henkensä. Taistelu alkoikin olla jo luonnotonta luonnonvoimia vastaan tappelemista. Uskon, että näin oli tarkoitettu, ja vaikka tästäkin vielä olisi selvitty, niin koska olisi kuitenkin tullut taas seuraava koitos? Parempi, että kaikki tapahtui äkkiä ja ennalta-arvaamatta. Tottakai olisimme selvinneet sairaan lapsen kanssa, mutta toisaalta elämä olisi tullut kyllä hyvin raskaaksi lääkkeineen ja rajoituksineen ja ainaisine pelkoineen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olisi myös ollut niin väärin, että ihmiselle sanellaan jo heti ensimmäisen elinvuotensa aikana, millainen hänen loppuelämästään tulee.
Frans jätti meille mitä kauneimmat jäähyväiset. Hän pääsi kotiin, saimme tehdä kaikki ne asiat, joita suunnittelimme. Koko kahden päivän ajan tunnelma oli niin iloinen ja rakas. Kukaan ei kiukutellut. Ja vielä viimeiseksi saimme antaa Fransille hyvänyönsuukot. Aika oli niin mystinen. Ehkä Frans tiesi... Aamulla maahan satoi lumi. Kaikki oli puhdasta ja rauhallista.
15.1.2010 meille syntyi poika. Täydellinen poika. Ensinnäkin hän oli poika, jota olimme salaa toivoneetkin ja toiseksi hän oli terve, vaikka se nyt kai oli itsestäänselvyyskin. Tietysti meille syntyy terve lapsi. Ensimmäiset kuusi viikkoa olivat ihanaa vauva-arkea, vaikka ongelmiakin tietysti oli. Aluksi ongelmia tuotti imetys, seuraavaksi painon liian hidas kasvu. Kakka oli kummallisen väristä ja iho keltainen. Mutta kai se nyt vaan voi olla?
Sitten tippui ensimmäinen pommi. Ihon keltaisuuden vuoksi Fransista piti ottaa verikoe. En voinut millään käsittää, että pieneltä, alle 4 kiloiselta vauvaltani otettiin verikoe, kuten aikuiselta ihmiseltä. Pidin kauhuissaan itkevää lasta sylissäni, kun laboratorionhoitaja pistää neulan vauvan käsivarteen. En voinut aavistaakaan, että tähänkin touhuun voisi joskus vielä tottua. Verikoetulosten jälkeen jouduimme lähtemään suorinta tietä sairaalaan päivystykseen. Diagnoosi oli miltei selvä: harvinainen synnynnäinen sairaus nimeltään sappitieatresia. Miten saattoikaan silloin tuntua kamalalta, että lapseltani puuttui sappirakko, jota ihminen ei välttämättä edes tarvitse. Mutta lapseni oli epätäydellinen. Miten häntä joskus koulussa asiasta kiusattaisiin, saatikaan kun kävi ilmi, että ainoa parannuskeino sairauteen oli leikkaus, josta jäisi pysyvät arvet ja sisuskalut olisivat vielä eriskummallisemmat.
Sappitieatresia on siis todellakin synnynnäinen sairaus, joka esiintyy noin neljällä lapsella Suomessa vuosittain. Maksan ulkoiset sappitiehyeet ovat surkastuneet tai puuttuvat kokonaan, jolloin sappineste ei pääse virtaamaan maksasta pois, tuhoten lopulta koko maksan. Sairaus hoidetaan leikkauksella, jossa pala ohutsuolta liitetään suoraan maksaan ja näin ollen rakennetaan sappinesteelle uusi reitti. Yleensä leikkaus auttaa niin, että maksansiirtoa ei tarvitse ehkä tehdä koskaan (tosin tämä on erittäin epätodennäköistä), tai ainakin vasta aikuisiällä tai edes vähän myöhemmin lapsuudessa. Mitä myöhemmin, sitä parempi. Ilman leikkausta elinikä olisi vain noin 8 kuukautta.
Sairaalan päivystyksestä siirryimme vielä samana yönä Turkuun lastenosastolle. Siellä aloitettiin heti diagnoosin varmistavat kokeet. Pääsimme kuitenkin viikonlopuksi kotiin pitämään ristiäiset, mutta juhlien jälkeen oli aika palata todellisuuteen ja lähteä takaisin Turkuun. Vietimme vielä koko viikon Turussa, jossa Fransista otettiin edelleen vain lisää kokeita. Frans jopa nukutettiin ensimmäistä kertaa ja luoja, mutta sekin pelotti niin kamalasti. Diagnoosi varmistui ja pääsimme taas viikonlopuksi kotiin odottamaan tulevaa viikkoa, jolloin matkaisimme Helsingin lastenklinikalle leikkaukseen.
Tähän asti olimme saaneet olla Turussa yhdessä koko perhe aamusta aamuun. Helsingissä ei saanutkaan enää olla yötä samassa huoneessa, mutta onneksi pääsimme sairaalan vieressä sijaitsevaan Ronald McDonald lastentalosäätiön taloon.
Kahdeksan viikon ikäisenä Frans leikattiin ja leikkaus sujui odotetusti. Sitten vain odoteltaisiin, että veriarvot lähtisivät paranemaan. Odotettiin ja odotettiin. Toivottua tulosta ei kuitenkaan tapahtunut. Arvot seilasivat edestakaisin.
Sairauteen kuuluu, ettei rasvat imeydy normaalisti, joten ruokavalio koostuu kaikista rasvaisimmista tuotteista ja lisäravinteista. Niinpä pelkkä rintamaito ei enää riittänyt, vaan piti käyttää apteekin korviketta, joka maistuu aivan hirveältä ja haisee koiranruualta. Frans ei tietenkään oppinut tätä juomaan, joten tarvittiin nenämahaletku. Sairaalassa ollessamme yritin ja yritin taistella korvikkeen kanssa, mutta Frans piti pintansa eikä juonut. Niinpä minun oli päästävä yli pakkomielteestäni nenämahaletkun suhteen ja otettava poika kiltisti kotiin letkun kanssa. Jotenkin tuntui, että sairaus seuraisi koko ajan mukana, kun nenämahaletku on siitä muistuttamassa. Mitä ihmisetkin kaupassa sanoisivat...
Pääsiäiseksi pääsimme kotiin. Kaksi kertaa ehdimme käydä Helsingissä kontrollissa, kunnes tippui toinen pommi. Veriarvot eivät vain parantuneet, joten maksansiirto tulisi olemaan edessä odotettua aiemmin. Syksyllä Frans pääsisi siirtolistalle. Ehdimme olla kotona kaksi kuukautta, mutta hassua kyllä, minulla on kovin vähän muistoja tuosta ajasta. Lähinnä muistot koskee vain syömistä, joka oli todellista taistelua. Yritin imettää ja syöttää soseita, mutta samalla piti myös letkuttaa korviketta letkuun, jotta tarvittava energiamäärä täyttyisi. Poika oli koko ajan ähky ja oksenteli paljon. Soseita hän ei oppinut syömään kunnolla. Ihmekös tuo, kun maha täytetään joka tapauksessa letkun kautta. Fransin mahakin alkoi olla todella suuri. Kerran siitä lääkärille mainitsin ja hän sanoi vain, että se kuuluu asiaan, kun maksa suurenee. Päivät kuluivat syödessä, lääkkeiden annossa, oksennuksia siivoillen, korvikemaitoa keitellessä...
Eräänä toukokuun lopun lauantaina ihmettelin, kun Fransin iho oli aivan punainen. Soitin siitä sitten päivystykseen ja sieltä käskettiin heti näytille, sillä allerginen reaktio saattaa salpata hengityksen. Terveyskeskuksen päivystyksessä pääsimme jonon ohi, koska Frans vaikutti kovin väsyneeltä. Mutta mitäpä siellä muuta osattiin sanoa, kuin että suorinta tietä sairaalaan päivystykseen. Siellä sitten odoteltiinkin koko ilta - kun muut nuhanenät menivät jonon ohi. Lopulta meidät otettiin osastolle sisään, koska Fransilla oli hieman kuumetta. Sairauteen kuuluu myös suuri tulehdusriski, jolloin kuumeen noustessa pitää heti aloittaa suonensisäinen antibiootti. Jouduimme infektio-osastolle eristyksiin. Sanoivat, että Fransin terveyden turvaamiseksi, mutta oikeasti siksi, että olimme viimeksi olleet Helsingissä. Sairaalabakteerin pelossa Helsingistä tulleet potilaat eristetään aina siihen asti, kunnes mrsa-näytteet ovat puhtaat.
Vietimme sairaalassa miltei viikon, vaikka aina piti päästä kotiin seuraavana päivänä. Frans kävi suuren mahansa vuoksi ultraäänessä, jossa todettiin mahassa olevan askites-nestettä, mikä johtui maksan huonosta toiminnasta. Ultrassa röntgenlääkäri ihmetteli Fransin suolen olevan oudosti mutkalla ja sanoinkin sitten hänelle, että Fransin sairauteen kuuluu oireyhtymä, jossa suolet ovat hieman eri tavalla mutkalla. Lopulta hän kuitenkin pyysi vielä takapäivystäjän paikalle ja esitteli tälle, että tässä on sappitieatresiaEPÄILY. En ollut varma kuulinko oikein, joten en kommentoinut. Aikansa ihmeteltyään lääkäri kysyi, oliko Frans ollut tässä välissä jossain muussa sairaalassa. Heillä siis oli tiedossa ainoastaan se, kun Frans ihan aluksi tuli sairaalaan huonojen veriarvojen vuoksi. Eivät sitten mahaa ultratessaan huomanneet pojan koko vatsan yli kulkevaa tuoretta arpea! Ihmekös tuo, että suoli oli vähän oudosti mutkalla, sehän oli vain liitetty suoraan maksaan.
Sairaalassa ollessamme Frans jatkoi kuumeilua ja rajua oksentelua. Lopulta itkin lääkäreille, että haluan ehdottomasti, että Frans siirtyy Helsinkiin, jossa on ainoa oikea tietotaito tähän sairauteen. Veriarvot olivat huonontuneet reilusti, joten pelkäsin todella, että nyt mennään huonompaan ja lujaa. Lopulta siirryimmekin ambulanssilla Helsinkiin.
Helsingissä lääkäri sanoi, että siirtokokeet aloitetaan heti ja siirtolistalle Frans pääsee ennen juhannusta. Käskettiin myös varautua siihen, että tulisimme olemaan Helsingissä siirtoon asti. Saimme taas Mäkki-talosta paikan ja järjestin elämämme Helsinkiin. Frans voi olosuhteisiin nähden hyvin ja lopulta lääkärit keksivätkin, ettei ole perusteita pitää Fransia sairaalassa. Saimme valita haluammeko kotiin, lähisairaalaan vai Turkuun. Ensin tuntui kurjalta, kun taas piti miettiä kaikki käytännön järjestelyt uudestaan. Ei riittänyt, että oli tarpeeksi huolissaan pojan voinnista, vaan samalla piti myös miettiä miten järjestää oman elämänsä, missä yöpyy seuraavan yön. Aikani punnittuani vaihtoehtoja, tulin siihen tulokseen, että koti voisi kuitenkin olla mukavin paikka, vaikka sairaalassa olisi turvallisinta. Meidät päästettiin kotiin kuitenkin Turun kautta.
Mutta kotiin emme koskaan ehtineetkään. Turussa ollessamme Fransin tilassa tapahtui aina sen verran muutoksia, ettei kotiin voinutkaan lähteä. Onneksi saimme taas asunnon. Wihuri-säätiön lahjoittama asunto lasten vanhemmille sijaitsi aivan sairaalaa vastapäätä. Tosin ensimmäinen käynti asunnossa oli melkoinen tiputus ja järkytys Mäkki-taloon tottuneelle. Mutta pääasia, että oli katto pään päällä, lähellä sairaalaa ja ilmainen.
Seilasimme Turussa kolmen eri osaston väliä. Ensin olimme taas infektio-osastolla eristyksissä, sitten tavallisella osastolla, seuraavaksi kovan kuumeilun ja lisääntyneen askiteksen vuoksi tehovalvontaosastolla ja lopulta tarpeeksi resursseja Fransin hoitoon oli jälleen infektio-osastolla. Sinänsä meille oli ihan sama, millä osastolla oltiin, mutta toisaalta tuntui raivostuttavalta, kun tieto eri osastojen välillä ei kulkenut tarpeeksi hyvin, hoitajia alkoi olla kymmeniä ja aina sai selittää asiat uudelle hoitajalle. Tosiaan tuota askitestakin kertyi välillä niin paljon, että kun Fransin pituus oli 64cm, myös mahan ympärys oli 64cm. Lopulta Turussa sanottiin, että siirtyisimme Helsinkiin, jossa Fransille tehtäisi ruokatorvitähystys (kuuluu sairauteen), ja olisi jo järkevintä jäädäkin Helsinkiin. Se sopi meille. Saimme taas järjestymään huoneen Mäkki-talosta.
Helsingissä kuitenkin sanottiin, että tulimme vain käymään, koska edelleenkään heillä ei ole resursseja pitää näin hyväkuntoista lasta siellä. Että otti pattiin, kun juuri olin järjestänyt jälleen kerran elämämme Helsinkiin.
Mutta sitten olikin jo aika kolmannelle pommille. Vielä ollessamme Helsingissä sunnuntai-iltapäivällä Fransin saturaatio alkoi laskea eikä kohta edes lisähappi auttanut. Aikaisemmin päivällä Frans oli oksentanut ja hoitajat epäilivät, että ehkä oksennusta oli mennyt myös keuhkoihin. Paikalle hälytettiin anestesiapäivystäjä, joka järjestikin Fransille samantien tehopaikan. Lääkäri sanoi heti, että nyt ei välttämättä käy hyvin. Frans saattaa kuolla. Piinallisten minuuttien, ehkä tunnin kuluttua pääsimme teholle, jossa lääkärit sanoivat, että Fransin tila on erittäin kriittinen. Teholle tullessaan poika oli mennyt elottomaksi ja jouduttu elvyttämään. Elottomuus oli kestänyt alle 5 minuuttia, jolloin ei pitäisi olla aivoille vaaraa. Se sunnuntaipäivä oli ilmastoltaan erittäin painostava ja hiostava. Illalla ollessamme teholla tuli kesän pahin ukkoskuuro. Aamulla menimme taas teholle, jossa lääkärit eivät antaneet juurikaan toivoa. Ilma oli synkkä ja sateinen.
Koko päivän vain odotimme soittoa sairaalasta, että Frans on kuollut. Tähän asti olimme odottaneet aivan toisenlaista puhelua, elinsiirtopuhelua. Mietin jo, mikä kuva valittaisiin muistokynttilän viereen, miten palaisin töihin. Asia oli pakko käsitellä konkreettisten asioiden avulla. Puhelua ei kuitenkaan tullut. Iltapäivän vierailulla toivon kipinä alkoi taas nousta. Keuhkojen tilanne näytti jo hivenen paremmalta. Silti edessä oli vielä suuri kysymys - ehtisikö uusi maksa ajoissa? Vaikka keuhkot alkoivatkin parantua pikku hiljaa, maksan tilanne meni vauhdilla huonompaan. En jaksanut enää uskoa, että maksa ehtisi tulla. Toivoa kuitenkin oli.
Viimein se päivä tuli. Lauantaina puhelimeni soi ja naisääni ilmoitti, että Fransille on löytynyt mahdollinen luovuttaja. Mikään ei kuitenkaan ollut vielä varmaa. Siirto voitaisi peruttaa vielä viime hetkellä leikkaussalissa, mikäli huomattaisiin, että siirtomaksa ei ole sopiva. Maksansiirto tehdään aina yöllä, jolloin siihen on irroittaa tarpeeksi tekijöitä. Illalla seitsemän aikaan maksa olisi irrotettu luovuttajasta. Kymmeneltä Frans vietäisi saliin ja puolen yön aikaan alkaisi siirto. Kyllä siinä sai koko päivän jännittää, kestääkö Frans iltaan asti. Frans alkoi olla todella väsynyt. Viimeisissä kuvissa poika näyttää niin pelokkaalta. Mutta ilta tuli ja poika kesti. Yllättävän hyvin pystyimme nukkumaan sen yön. Kahdelta heräsin ja mietin, että nyt on Fransin maksa irrotettu. Kolmen jälkeen heräsin taas ja pelkäsin, että jos nyt puhelin soi, se ei tiedä hyvää. Seuraavaksi heräsin viiden jälkeen. Nyt saisi puhelin soida, siirron pitäisi olla ohi. Mutta puhelua ei kuulunut. Seitsemään asti kituutin, jolloin soitin teholle. "Kyllä Frans tuli teholle jo puoli kuuden aikaan, eikö kirurgi soittanut?" No eipä soittanu ei, "taisi unohtaa". Mutta pääasia, että leikkaus oli onnistunut!
Frans sai siirron aivan viime tipassa. Vanha maksa oli jo kuiva rusina. Siirre oli aikuisen maksa, joka oli leikelty niin pieneksi kuin se oli mahdollista. Sopivan kokoisia maksoja näin pienille on harvoin saatavilla. Maksa on kuitenkin siitä kiitollinen siirtoelin, että sitä voidaan pilkkoa ja se sopeutuu kehoon niin hyvin, kuin se olisi ollut siellä aina. Siirron jälkeinen kolme kuukautta on kuitenkin riskialtista aikaa, ja lääkärit varoittelivatkin, että siirron jälkeen on vielä hyvin raskasta. En uskonut. Miten muka voi olla raskasta, kun siinä vaiheessa sairaalassa ollaan enää toipumassa. Tähän asti sairaalassa odotettiin tuomiota.
Olin nähnyt kuvia muista potilaista, joilla siirron jälkeen oli maha jätetty turvotuksen vuoksi auki ja peitetty maha kalvolla. Kaunis näky se ei ollut. Mutta nyt kun siinä makasi oma poika, joka oli saanut uuden mahdollisuuden uudella maksalla, ei näyn ollut mitään väliä.
Vietimme teholla siirron jälkeen miltei neljä viikkoa. Normaalisti aika on vain noin viikon. Frans oli kuitenkin ennen siirtoa niin huonossa kunnossa, eikä keuhkot olleet vielä täysin kunnossa, joten toipuminen otti aikaa. Viikko siirrosta, huomattiin että maksan viereen oli kertynyt sappinestelammikko, joka oli tulehtunut. Se piti poistaa leikkauksella. Kaksi päivää tästä huomattiin, että suolessa oli reikä. Taas oli edessä reissu leikkaussaliin. Suolessa oli vielä tämänkin jälkeen pieni reikä, mutta sen uskottiin korjaantuvan itsestään. Hengityskonetta yritettiin irrottaa muistaakseni kolme kertaa, mutta aina siihen jouduttiin takaisin, kun hapetusarvot huononivat. Lopulta Frans pärjäsi c-pap-laitteessa (ylipainehappiviikset) ja pääsi osastolle.
Siirrosta oli kulunut jo kuukausi, ja normaalitapauksessa tässä vaiheessa olisi voinut haaveilla jo kotiinpääsystä. Tosin olimme kyllä varautuneet olemaan kolmekin kuukautta, sillä pienillä toipuminen vei vähän kauemmin aikaa. Siirron jälkeen tulehdusarvo seilasi edestakaisin ja nousi nousemistaan. Syytä ei meinattu keksiä vaikka yritettiin mitä. Syöminen ei myöskään onnistunut vieläkään. Olin elänyt ruusunpunaisissa kuvitelmissa, joissa nenämahaletkusta päästäisi heti siirron jälkeen eroon, sillä syöminen alkaisi heti sujumaan hienosti, eikä enää olisi pakko syödä niin paljoa. Tässä kohdin sitten vähän turhauduinkin, sillä syöminen ei todellakaan lähtenyt näin käyntiin. Yrityksistä huolimatta Frans ei vain edistynyt syömisessä. Fyysisestikin Frans kehittyi toivomaani hitaammin. Uskoin kuitenkin, että edistys olisi huimaa kun pääsisimme kotiin.
Kahden kuukauden kohdalla kävimme jo kotiinlähtökeskusteluita. Mutta ongelmat vain jatkuivat. Frans sai siirron jälkeen EBV-viruksen. Kyseessä on sama virus, jonka jokainen sairastaa pusutautina. Virukseen ei ole kunnollista lääkettä vaan se vain sairastetaan pois. Tai näin se menee terveillä ihmisillä. Fransin kehon puolustusmekanismi oli ajettu alas hylkimisenestolääkkeillä. Ainoa keino olisi vähentää lääkkeitä, mutta aina kun lääkkeitä vähennettiin, Fransin keho alkoi hylkiä maksaa. Tämän vuoksi piti taas antaa iso kortisonipaukku, joka tietysti antoi taas uutta puhtia virukselle. Oltiin oravanpyörässä.
Jossain vaiheessa lääkäri sanoi, että EBV-virus voi jossain harvoissa tapauksissa aiheuttaa lymfoomaa, eli imusolmukesyöpää. Toinen lääkäri kuitenkin rauhoitteli, että kyseessä on vain teoreettinen mahdollisuus. 20 vuoden aikana lasten elinsiirtoja on tehty yli 400, näistä 7 on saanut lymfooman ja valitettavasti näistä 3 on menehtynyt. No eipä mennyt montaakaan päivää, kun Fransilla epäiltiin imusolmukesyöpää. Taas oli edessä mahan avaus, jolloin imusolmukkesta otettiin koepala. Tulos oli pahanlaatuinen. Toivoa kuitenkin oli, sillä 2000-luvun puolella oli kehitetty uusi lääke, jonka pitäisi tuhota nuo kyseiset b-solut. Lääkettä annettaisiin neljä kertaa viikon välein. Kolmen annoksen jälkeen näytti paremmalta. Ultran mukaan alue oli pienentynyt. Isommat tutkimukset tehtäisiin kuitenkin seuraavalla viikolla, neljännen annoksen jälkeen. Sitten päätettäisiin jatkosta ja annettaisiin ehkä vielä pieni annos kunnon solunsalpaajia.
Meillä oli toivoa päästä jouluksi kotiin. 16.11. pääsimmekin yllättäen kotilomalle. Olimme aivan innoissamme! Ja kuinka innoissaan olikaan Frans, kun pääsi ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen kotiin! Aivan kuin hän olisi vielä muistanut, että tämä oli hänen kotinsa, täällä hänen kuului olla, eikä sairaalassa. Poika voi aivan loistavasti. Pieni limaisuus, joka oli vaivannut sairaalassa, oli nyt poissa. Frans oli niin iloinen. Tähän asti olin ollut vähän taikauskoinen Fransin huoneen kunnostamisen kanssa. Viikko sitten olin kuitenkin käynyt tyhjentämässä huoneen kaapit ja täyttämässä ne Fransin vaatteilla ja tavaroilla. Kaikki oli valmista pojan kotiinpaluulle.
Heti samana iltana, kun pääsimme kotiin, Fransia kävivät katsomassa isovanhemmat, Fransin täti ja eno tyttöystävänsä kanssa. Seuraavana päivänä kävi vielä Fransin setä tyttöystävänsä kanssa ja taas täti uudestaan poikaystävänsä kanssa. Olin jo pitkään miettinyt minkälaisen kakun teen sitten, kun pääsemme kotiin - ja sellaisen tein. Kävimme myös päiväkävelyllä naapurissa katsomassa Fransin tulevaa parasta kaveria, sekä juttelimme toisen naapurin kanssa, jonka kanssa emme juurikaan ole edes tekemisissä. Keskiviikkona otimme Fransista joulukorttikuvia - ja niistä tuli täydellisiä! Tein myös Fransille perunamuusia, ja olin niin ylpeä, kun poika suostui ottamaan lusikan suuhunsa. Olimme myös jo pitkään haaveilleet, kuinka viemme Fransin saunaan sitten kun hän pääsee kotiin. Ja Frans pääsi saunaan. Saunan ja kylvyn jälkeen isä antoi Fransille hyvänyön suukon, ja minä menin Fransin kanssa lukemaan iltasatua. Sen jälkeen laitoin Fransin sänkyyn, annoin suukon otsalle ja laitoin makuuhuoneen oven kiinni. Frans jäi hymyilemään Herra Hakkaraisen soittaessa tuutulaulua.
Tippui viimeinen pommi. Kului vain muutama minuutti, kun Frans alkoi itkeä. Itku ei ollut kipuitkua, eikä hätääntynyttä, vaan lähinnä hän oli tyytymätön ratkaisuun, että jäi yksin pimeään huoneeseen. En mennyt heti. Voi, miksi en mennyt... Mennessäni huoneeseen kuulin jo kuinka Frans ikäänkuin kurlasi. Hänen päänsä oli täysin oksennuksessa. Nostin pojan ylös ja katsoin kuinka hän oli aivan kalpea. Juoksin Frans sylissä alakertaan, jossa isä oli juuri tulossa saunasta. Frans oli edelleen kalpea ja poissaoleva. Hengitys kuitenkin kulki. Soitin Helsinkiin osastolle, jossa hoitaja sanoi, ettei olisi hätää, mikäli poika ei ole sininen ja hengitys kulkee eikä krohise. Ei ollut mitään näistä. Tuntui, että värikin alkoi palata poskille. Suihkutimme Fransin puhtaaksi ja käärimme lämpimän peiton sisään. Frans tuntui rauhoittuvan, vaikkakin oli edelleen väsynyt ja ehkä poissaoleva. Ehkä tässä oli jo niin tottunut näkemään Frans huonossakin kunnossa, ettei tajunnut, miten paha tilanne todellisuudessa oli. Frans oli sylissäni, kun tuntui, että taas tulee oksennus. Isä otti hänet syliinsä ja eipä aikaakaan, kun hän käski soittaa ambulanssin. Frans ei hengittänyt kunnolla. Isä aloitti elvytyksen. Hän ehti elvyttää noin 8 minuuttia ennen kuin ambulanssi tuli. Itseasiassa pihassamme oli tuolloin puoli 11 tietämissä kaksi ambulanssia ja yksi ensivasteyksikön auto. Yhden hoitajan tullessa sisälle hän kysyi muilta, jotka olivat jo työn touhussa, oliko toivoa. Kukaan ei vastannut. Pieni taistelijapoikamme makasi keskellä eteisen mattoamme pelkässä vaipassaan - elottomana. Hoitajat yrittivät elvyttää puoli tuntia - tuloksetta. Lopulta kaikki hiljeni. Hoitajat eteisessä siivosivat jälkensä, paitsi mattoon jäänyttä veritahraa. Frans makasi keskellä lattiaa valkoisen pyyhkeen alla. Odotimme vielä poliiseja paikalle, koska heidän on tultava aina, kun potilas kuolee kotona ja antavat luvan ambulanssihenkilökunnalle siirtää vainaja autoon. Isä teki viimeisen raskaan työn nostaessaan kuolleen poikansa ambulanssiin ja lähdimme viemään Fransia keskussairaalaan.
Illan jälkeen oli paljon kysymyksiä. Mitä tapahtui?! Hetki sitten kaikki oli hyvin. Olisko tätä tapahtunut, jos olisimme olleet sairaalassa? Teimmekö jotain väärin? Miksi jätin vauvan nukkumaan selälleen ja annoin hänen tukehtua oksennukseen. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan tuntunut järkevältä, sillä poika ei tuntunut siltä, kuin olisi tukehtunut oksenunkseen.
Perjantaina kävimme Helsingissä hakemassa Fransin tavarat ja tyhjentämässä Mäkki-talon. Samalla saimme myös kuulla ruumiinavauksen tuloksen. Se oli helpotus. Kuolinsyyksi todettiin vuoto suolessa. Mitään ei siis ollut tehtävissä, ei sairaalassa, ei kotona. Oksennus oli vain koko tapahtuman loppuhuipennus. Avauksessa huomattiin myös maksan pinnalla olevan valkoisen kumimaisen mötin - syöpää. Vasta nyt tajuttiin (tai ainakin kerrottiin meille), kuinka huono tilanne kuitenkin oli. Takeita selviytymisestä ei olisi ollut.
Poikamme oli oikea taistelija. Hän tarvitsi kaiken tämän, ennen kuin menetti henkensä. Taistelu alkoikin olla jo luonnotonta luonnonvoimia vastaan tappelemista. Uskon, että näin oli tarkoitettu, ja vaikka tästäkin vielä olisi selvitty, niin koska olisi kuitenkin tullut taas seuraava koitos? Parempi, että kaikki tapahtui äkkiä ja ennalta-arvaamatta. Tottakai olisimme selvinneet sairaan lapsen kanssa, mutta toisaalta elämä olisi tullut kyllä hyvin raskaaksi lääkkeineen ja rajoituksineen ja ainaisine pelkoineen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Olisi myös ollut niin väärin, että ihmiselle sanellaan jo heti ensimmäisen elinvuotensa aikana, millainen hänen loppuelämästään tulee.
Frans jätti meille mitä kauneimmat jäähyväiset. Hän pääsi kotiin, saimme tehdä kaikki ne asiat, joita suunnittelimme. Koko kahden päivän ajan tunnelma oli niin iloinen ja rakas. Kukaan ei kiukutellut. Ja vielä viimeiseksi saimme antaa Fransille hyvänyönsuukot. Aika oli niin mystinen. Ehkä Frans tiesi... Aamulla maahan satoi lumi. Kaikki oli puhdasta ja rauhallista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)