Kaikesta huolimatta

Ihan vaan sellaista kevyttä raskausajan lukemista: Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa. Ja varsinkin loppuraskauden lukemistoa parhaimmillaan, kun muutenkin lähestyvä synnytys pyörii mielessä.

Kirjassa päähenkilö oli raskaana Afganistanissa Talibanien vallan aikana ja synnytyksen koittaessa sairaalat oli tarkoitettu vain miehille. Naisten sairaalat sijaitsivat syrjässä, olivat likaisia ja rapakuntoisia eikä siellä ollut asianmukaisia välineitä saati lääkkeitä. Eli ei muuta kuin synnyttämään. Vauva oli perätilassa, eikä siksi olisi mahtunut syntymään normaalisti alakautta, joten sektio oli ainoa vaihtoehto. Ja koska lääkkeitä ei ollut, sektio suoritettiin siltä istumalta ilman nukutusta tai puudutusta - hampaat irvessä veitsi ihon läpi. Huuhteli lääkäri sentään hansikkaansa leikkauksen jälkeen ja asetteli ne nätisti kuivumaan pesualtaan päälle, odottamaan uutta toimenpidettä.

Kyllä tuon lukukokemuksen jälkeen osaa taas arvostaa sanontaa: "On lottovoitto syntyä Suomeen". Ei vain millään voi oma järki käsittää, miten eri tavalla ja huonosti asiat voivat edelleen olla tietyissä maissa. Miten ihmisarvolla ei ole mitään merkitystä, saati naisen arvolla. Mies saa tehdä kotonaan mitä huvittaa, piestä vaimonsa ja lapsensa ja teljetä heidät lukkojen taakse ilman ruokaa ja juomaa moneksi päiväksi. 9-vuotiaat tytöt naitetaan heitä 30-40 vuotta vanhemmille miehille, jotka raiskaavat heidät uudestaan ja uudestaan.

Viime joulukuussa lomailimme kaksi viikkoa Egyptissä ja näin tuota kulttuuria melko läheltä. Oli siis helppo kuvitella kirjan kuvaukset mielessäni. Varsinkin lomakohteessamme Hurghadassa naisia ei liiemmin kaduilla näkynyt. Kairossa heitä näkyi, mutta miltei jokaisella oli koko naisen peittävä burga päällään. Mieskauppiaat kehuskelivat vaimojensa lukumäärällä ja samalla viheltelivät jokaisen naisturistin perään.

Ajoimme bussilla läpi pienien maalaiskylien, joissa ihmiset asuivat pienissä savimajoissaan, joissa ei ollut edes kattoa. Roskia ja ulosteita oli joka puolella. Linja-auton nähdessään lapset yrittivät kiinnittää varakkaiden turistien huomion ja osoittivat sormillaan vuoroin mahaansa, vuoroin suuhunsa. Se oli hyvin ahdistavaa - kun itse söi bussissa Pringlesejä ihan vain mielitekoonsa.

Vaikka meillä on monesti asiat kovin huonosti, kun netti pätkii, kaupasta ei saa lempijuustoa eikä ole varaa ostaa sitä varsinaista unelmien taloa, niin silti, ihan kaikesta huolimatta, olen tyytyväinen elämääni.

P.s. Suosittelen tuota kirjaa.