Verhomekko

Verhon uusi tehtävä.

Ompeluhuone

Voi jehna, nyt se sitten tapahtui! Minulla on ompeluhuone! Ompelupöytä, ompelukone, saumuri, kangaskaappi.

Enää ei tarvitse kuluttaa puolia inspiraatiosta pelkkiin valmisteluihin, ja keittiön pöydän ääressä mahtuu taas kahvittelemaan kuusi henkeä kerrallaan. Sain myös käyttööni äitini ikivanhan (no vähintäänkin 10 vuotta sitten hylkäämän, mutta edelleen hyvin palvelevan) saumurin, joten nyt se ura urkenee.

Saumurikokeilunani sitten surrauttelinkin itselleni lepakkohihaisen paidan yön pimeinä tunteina. Ja mikä parasta, kertaakaan en purkanut! Tosin mitkään joustotikkaukset eivät tulleet mieleenikään siinä inspiraatiopuuskassa, joten kestää minkä kestää.

Olen niin innoissani, että minulla vihdoin on oikea harrastus, joka myös näkyy ja tuntuu! Eikä kyllästymisen merkkejä havaittavissa. Mutta olisi tämänkin voinut keksiä (tai uskoa muiden kehoituksia) jo raskausaikana, kun olin kuolla tylsyyteen.

Nyt sitten yritän paniikissa toteuttaa kaikki ajatukseni muutamassa päivässä (ENÄÄ KAKSI) ennen töiden alkamista. Sillä vapaa-aikahan loppuu siihen. Tömps.

Ja voi vietävä, kun tuo parin päivän päästä alkava uusi elämäkin jännittää. Uusi työpaikka uusine tapoineen ja käytäntöineen, enkä tiedä niistä vielä mitään. Uusi rytmi, uudet aikataulut. Uusi yhteistyöverkosto - hoitotädit.

No, minä tyttö se sitten vaan ompelen iltaisin ja turvaudun siihen, että minulla vihdoin on paikka, jossa voin unohtaa maalliset murheet ja muutokset. Ompeluhuone.

Aika kuluu

Niin, mitenhän sitä tosiaan käyttäsi nämä viimeiset lomapäivät ennen töiden ja hoidon alkamista? Tuskin järkevin tapa ainakaan on tämä käyttämäni versio... Nimittäin tämä:

Inspiraatio iski.

Hoitokassi muovipussin kaavalla sekä lisäosana pikkutavaroille pussukka.

Kauppakassi muovikassin kaavalla.

Tyynyn oikea puoli.

Tyynyn nurja puoli ihanaa Ikean kangasta.

Kyllä kai näitä ompeluksia ehtii tehdä vielä myöhemminkin. Vaan kun inspiraatio sattui iskemään. Minkäs sille voi.

Ja sitäpaitsi, ehkä eroahdistus on siedettävämpi, kun ei viimeisinä päivinä vallan takerru toiseen kiinni. Seliseli.

Niin ja todettakoon vielä, ettei näihin ompeluksiin nyt ihan koko päivää sentään kulu. Kyllä päivän aikana on tilaa myös laululle ja leikille, läheisyydelle. Äidin sylille.

Lisää pitsiä

Tänä kesänä pukeudutaan pitsiin...

Juhlamekon alaosa verhoutuu mustaan pitsiin, marketin rintakoru sai alleen pitsiliinan ja kiiltävä rannekoru peittyi pitsinauhaan ja nappeihin.

Lähikuva rannekorusta.

Äitini teki laukun, jonka koristeeksi löytyi yllätys, yllätys mummon pitsiliina.

Neuvolakortin kansiakin on tullut väkerrettyä. Omalle tytölle pöllökuosinen, suvun uudelle tulokkaalle kirahvi mummon pitsiliinan äärellä.

Yhtä sun toista

Tein sen taas. Ylitin itseni. Tein jotain sellaista, mitä olin aina kuvitellut, etten osaisi, enkä jaksaisi edes opetella. Ompelin mekon.

Ei siinä mitään ohjeita tarvittu. Halusin osata kerrasta. Tai oppia kantapään kautta. Juu, se jälkimmäinen. Otin mallia olemassa olevasta mekosta. Kääntelin nurinpäin ja oikeinpäin, kurkin saumojen alle, tutkin ja päättelin. Kangasta, mittanauha, kangaskynä, sakset, neuloja, lankaa, kuminauhaa, silitysrauta. Mittasin, leikkasin, silitin, ompelin. Ja sain aikaiseksi mekon! Lopulta. Ainiin, ratkojaa tarvittiin myös. Aika paljon.

Tästä saavutuksesta on vielä pakko julkaista kuva, mutta en suinkaan aio esitellä täällä jokaista tekelettäni.

Olen viimeaikoina huomannut osaavani yhtä sun toista. Osaan leipoa ja tehdä voileipäkakun. Osaan soittaa koskettimia ja laulaa. Osaan käyttää kuvankäsittely- ja sivuntaitto-ohjelmia. Osaan valokuvata. Osaan ommella. Muunmuassa.

Mutta en osaa tehdä näistä mitään kunnolla. Ammattitasoisesti. Osaan vähän kaikkea, mutta en mitään erityisesti. Riipaisen vähän sieltä täältä.

Kyllä se minulle riittää. Omaksi iloksi. Harrastukseksi. Tylsäähän se olisi, jos osaisi vain yhden asian kunnolla. Kai. Tai nimenomaan ammattimielessä olisi kiva osata jotain ihan kunnolla. Työnantajakin tykkäisi. Siksi kai olenkin alalla, jossa tarvitaan oikeastaan vain päätään. Sitäkin olisi kyllä kiva osata käyttää ihan kunnolla!

Mutta siis, tämä blogi ei ole sitä varten, että esittelisin jokaisen tekeleeni, jonka nyt opettelevana ja kokeilevana ompelijana tai leipurina olen saanut aikaiseksi. Täältä ei haeta ideoita ja malleja tai ihailla loistokasta laatua. Omistan tämä blogin käsityöosuuden teille, jotka epäröitte omien taitojenne suhteen. Tehkää ja kokeilkaa! Tässä teille elävä esimerkki siitä, mihin kaikkee innolla ja motivaatiolla pystyy! Olen yllättynyt itsekin!

***

Itseasiassa yksi asia kyllä kertoo jotain ammattitasoisesta toiminnasta, nimittäin ongelmanratkaisutaito. Olin leipomassa synttärikakkua, josta suunnittelin tekeväni mustavalkoisen rokkikakun. Mutta varmasti jokainen ammattileipuri (tai jopa amatöörileipuri) tietää, ettei kermavaahdosta saa mustaa, vaikka kuinka värjäisi elintarvikevärillä. Tai ehkä juuri ammattileipuri olisi osannutkin jonkin taian. Minä en osannut. Useiden epätoivoisten yritysten jälkeen rokkikakku näytti halloween-kakulta, kalman kosketus oli läpitunkeva. Mutta ammattitason kokeileva kotileipuri ratkaisi ongelman kaapimalla pois epämääräisen harmaan kermavaahdon pinkillä elintarvikeväripisteillä höystettynä (juu niitä epätoivoisia pelastusyrityksiä) ja sekoittamalla koko kaaoksen yhteen, jolloin lopputuloksena oli kaunis violetti sävy. Katastrofilta vältyttiin muuttamalla suunnitelmaa ja tekemällä kaunis prinsessakakku.

Pitsikausi

Nyt voin teille ylpeänä esittää ihan itse ompelemani torkkupeiton! Enkä voi olla ihmettelemättä, miten saatoin onnistua siinä vieläpä niin hyvin! Yleensä ompelukseni (siis kautta aikojen, eli nyt kahden viikon ajalta) vahvistavat sanontaa "moni kakku päältä kaunis" - ei mitään väliä, miten se on tehty, kuinka pahasti kankaat on krympätty ja tikit solmussa, kunhan se päällisin puolin näyttää hyvältä. Tosin kakut kyllä teen periaatteella "maku on tärkein". Mutta nyt tämä peitto on tehty alusta loppuun huolellisesti ja sivutikkauksetkin kulkevat suorassa.

Eli tässä se nyt on: pitsimuistoja. Mummon kutomien pitsiliinojen uusi kausi.

Ja missäs sen mukavampaa muistella, kuin vanhassa mummon ja pappan keinutuolissa.

Nyt siis eletään pitsikautta. Haluan hyödyntää tuota muotoa joka paikassa: sisustuksessa, kuvankäsittelyssä, kakun koristeena, askartelussa, ompelussa. Ja johan tämä kausi onkin kestänyt sen pari viikkoa, kun jo keksin uuden ihastuksen: lintuhäkin! Nyt on saatava ainakin kaksi lintuhäkkiä, isompi ja pienempi, toimittamaan kukkapurkin virkaa. Lisäksi aion käyttää lintuhäkin muotoa aplikoinnissa ja kuvankäsittelyissä.

Parin viikon välein saan jonkin ahaa-elämyksen ja ihmettelen, miksen ole keksinyt sitä aiemmin. Kuinka paljon kauniimpaa, viihtyisämpää, käytännöllisempää olisikaan voinut olla jo paljon aiemmin... Ennen seuraavaa ideaa...