Tiedän kyllä, että jokainen lapsi kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa. Tiedän, ettei pidä verrata. Tiedän senkin, ettei murehtiminen auta. Ja tiedän, ettei hermojen menettämisellä ainakaan saa mitään hyvää aikaiseksi.
Mutta en tiedä, miksi minun lapseni ei kasva tarpeeksi. En tiedä, miksi minun lapseni on pienempi kuin kaikki muut. En tiedä, onko kaikki kunnossa. Enkä tiedä, miten saisin lapseni syömään.
Huoleni tytön pienestä koosta ei ole aivan tuulesta temmattu. Halusin viedä tytön neuvolaan ylimääräiselle punnitukselle, koska huoleni tytön kasvusta on lisääntynyt samaa tahtia kuin tytön ruokahalu on vähentynyt. Neuvolan kasvukäyrällä paino olikin jo aivan alarajoilla.
Olen yrittänyt kaikkeni - oikeat ja väärät tavat. Vaikka juuri siinä se vaikeus piileekin: mikä on oikea tapa ja mikä väärä? Pitääkö tehdä näin vai noin? Ensin tämä vai tuo? Pitkä vai lyhyt väli? Hellyydellä vai rangaistuksilla? Kukaan ei ole kertonut minulle oikeaa vastausta. Kokeile.
Kuten sanoin, tiedän, ettei hermojen menettäminen ainakaan auta. Mutta mutta... Kun mikään ei enää auta ja kattila kiehuu jo yli.
"Älä stressaa", on monen neuvo numero yksi - ja ainoa. Mutta kun minä olen se ainoa ihminen, joka viettää kaiken aikansa tuon lapsen kanssa, ja minä olen se, jonka vastuulla tytön hyvinvointi loppukädessä on. Minun päiväni kuluu vain ruokailuja miettien.
Päättelen, että lapsella on nälkä ja teen ruokaa. Tarjoan ja otan vastaan kiukuttelut. Heitän ruuan roskiin. Ajattelen, että nyt jo pitää olla nälkä. Lämmitän ruuan. Tarjoan ja heitän roskiin. Yritän taas. Roskiin.
Välillä menee kolme lusikallista. Kyllä silläkin määrällä elää, mutta ei kasva.
Tiedän, että tämäkin on ohimenevä vaihe. Mutta se on elettävä.
"Ei pidä verrata muiden lapsiin." Mutta siihenhän kaikki keskustelut pohjautuvat! Jokainen vertailee - superlatiiveja omille lapsilleen tavoitellen. No, minun lapseni onkin pienin.
Oikeasti en taas tiedä, mikä tässäkin asiassa eniten pännii. Huoli tyttären hyvinvoinnista, ruuan haaskuu, lapsessa kiinni oleminen 24/7 vai se, ettei tämä taaskaan vastaa kuvitelmiani normaalista lapsesta. Tässä kohdassa pitäisi nyt julistaa kiitollisuutta siitä, miten olen saanut uuden tilaisuuden olla äiti. Mutta niinpä niin, olen äiti, ihminen. Saan väsyä tavallisiin asioihin.
Mutta huomenna on äidin vapaa vuorokausi. Itämeren laineilla ei purkkisoseita syödä.
perjantai 25. toukokuuta 2012
torstai 24. toukokuuta 2012
Viimeiset hetket
Olen elänyt hetken, jolloin tuntuu kuin veri pakenisi koko kehosta. Olen kokenut, miltä tuntuu, kuin sydän tukehtuisi. Olen kohdannut pelon, hädän ja kuoleman.
Leijonaemojen blogissa kerrotaan kaksi eri tapaa kuolla: turvassa lähimmäisten lähellä tai yksin ja pelokkaana. Meidän tarinamme oli vähällä saada jälkimmäisen päätöksen - juuri tuolla samaisella osastolla K9.
Helteinen elokuun sunnuntai sai dramaattisen käänteen, kun poikamme kiidätettiin yllättäen kriittisessä tilassa osastolta K3 osastolle K9, eli teho-osastolle. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ennalta-arvaamatta. Hetkessä pieni poikamme oli viety luotamme ja meidät vanhemmat jätetty ihmettelemään, mitä juuri tapahtui. Lääkärin viimeiset sanat ennen osaston oven sulkeutumista jättivät jälkeensä vain kolkon kaiun, "tässä ei nyt välttämättä käy hyvin". Veri pakeni, sydän tukahtui. Jalat olivat pettää alta. Oli vain odotettava. Ja pelättävä pahinta. Tietämättä, mitä tapahtuu.
Kului pitkä tovi. Ehkä tunti, tai saattoi se olla puolituntiakin, en enää muista. Ikuisuus joka tapauksessa. Lopulta hoitaja tuli luoksemme ja ohjasi meidät teho-osaston odotustilaan. "Elossa, muuta en voi sanoa, lääkäri kertoo sitten." Ja taas odotimme. Kaksi lääkäriä tuli luoksemme, mutta emme vieläkään päässet poikamme luo. Ensin oli kuunneltava varoitukset elämän päättymisestä. Hetkenä minä hyvänsä.
Saimme olla poikamme luona yhden hetken. Sinä aikana hän ei kuollut. Ehkä seuraavana hetkenä. Osaisiko hän ajoittaa kuolemansa siihen oikeaan hetkeen? Siihen hetkeen, jolloin äiti ja isä saisivat olla läsnä. Vierailuaikana, muiden katsellessa. Lähdimme pois ja tulimme taas takaisin. Pois ja takaisin, monta kertaa, kolme tai neljä kertaa päivässä, tunniksi kerrallaan. Melkein kaksi kuukautta, muistaakseni, ajat unohtuvat jo.
Mutta me olimme onnekkaita. Poikamme ei kuollut yksin, vaan hän sai sen kauneimman lähdön. Iloisen päivän jälkeen, äidin ja isän lähellä. Tästä saan olla ikuisesti kiitollinen. Ja tottakai olen kiitollinen myös siitä, että poikani sai tuolla osastolla niin hyvää hoitoa, ettei hänen tarvinnut kuolla yksin.
Olen siis elänyt ja kokenut, tuntenut ja muistanut. Tiedän, miltä lapsen menetys tuntuu, mutta silti uuden tarinan kuullessani en voi kuvitellakaan, kuinka pahalta lapsen vanhemmista voi tuntua. Olen kuin en tietäisi. Voin vain kuvitella. Ahdistun, vaikka olen itse kokenut saman.
Mietin, miten vanhemmat voivat ikinä päästä kokemastaan yli.
Olenko todellakin jo unohtanut sen tunteen, vai tiedänkö sittenkin paremmin, ettei se ehkä olekaan niin paha tunne kuin voisi kuvitella? Ihminen, joka ei ole kokenut sitä hetkeä, kuvittelee, että se on jotain ylitsepääsemätöntä. Minä, joka olen kokenut sen hetken, tiedän, että siitä pääsee yli.
Mutta enhän voi milloinkaan tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu - juuri siinä tilanteessa, juuri sillä hetkellä.
Helsingin Lastenklinikan tilanpuute on taas otsikoissa. Voin vain toivoa, että jokainen lapsen kuoleman kohtaava vanhempi saisi kokea lähdön hetken samalla tavalla kuin me saimme - perheenä. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. Tässä asiassa tuskin löydetään koskaan täysin kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta toivottavasti asiaa kuitenkin pohditaan kaikista näkökulmista ja päästään edes lähelle miellyttävämpää ratkaisua.
Leijonaemojen blogissa kerrotaan kaksi eri tapaa kuolla: turvassa lähimmäisten lähellä tai yksin ja pelokkaana. Meidän tarinamme oli vähällä saada jälkimmäisen päätöksen - juuri tuolla samaisella osastolla K9.
Helteinen elokuun sunnuntai sai dramaattisen käänteen, kun poikamme kiidätettiin yllättäen kriittisessä tilassa osastolta K3 osastolle K9, eli teho-osastolle. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ennalta-arvaamatta. Hetkessä pieni poikamme oli viety luotamme ja meidät vanhemmat jätetty ihmettelemään, mitä juuri tapahtui. Lääkärin viimeiset sanat ennen osaston oven sulkeutumista jättivät jälkeensä vain kolkon kaiun, "tässä ei nyt välttämättä käy hyvin". Veri pakeni, sydän tukahtui. Jalat olivat pettää alta. Oli vain odotettava. Ja pelättävä pahinta. Tietämättä, mitä tapahtuu.
Kului pitkä tovi. Ehkä tunti, tai saattoi se olla puolituntiakin, en enää muista. Ikuisuus joka tapauksessa. Lopulta hoitaja tuli luoksemme ja ohjasi meidät teho-osaston odotustilaan. "Elossa, muuta en voi sanoa, lääkäri kertoo sitten." Ja taas odotimme. Kaksi lääkäriä tuli luoksemme, mutta emme vieläkään päässet poikamme luo. Ensin oli kuunneltava varoitukset elämän päättymisestä. Hetkenä minä hyvänsä.
Saimme olla poikamme luona yhden hetken. Sinä aikana hän ei kuollut. Ehkä seuraavana hetkenä. Osaisiko hän ajoittaa kuolemansa siihen oikeaan hetkeen? Siihen hetkeen, jolloin äiti ja isä saisivat olla läsnä. Vierailuaikana, muiden katsellessa. Lähdimme pois ja tulimme taas takaisin. Pois ja takaisin, monta kertaa, kolme tai neljä kertaa päivässä, tunniksi kerrallaan. Melkein kaksi kuukautta, muistaakseni, ajat unohtuvat jo.
Mutta me olimme onnekkaita. Poikamme ei kuollut yksin, vaan hän sai sen kauneimman lähdön. Iloisen päivän jälkeen, äidin ja isän lähellä. Tästä saan olla ikuisesti kiitollinen. Ja tottakai olen kiitollinen myös siitä, että poikani sai tuolla osastolla niin hyvää hoitoa, ettei hänen tarvinnut kuolla yksin.
Olen siis elänyt ja kokenut, tuntenut ja muistanut. Tiedän, miltä lapsen menetys tuntuu, mutta silti uuden tarinan kuullessani en voi kuvitellakaan, kuinka pahalta lapsen vanhemmista voi tuntua. Olen kuin en tietäisi. Voin vain kuvitella. Ahdistun, vaikka olen itse kokenut saman.
Mietin, miten vanhemmat voivat ikinä päästä kokemastaan yli.
Olenko todellakin jo unohtanut sen tunteen, vai tiedänkö sittenkin paremmin, ettei se ehkä olekaan niin paha tunne kuin voisi kuvitella? Ihminen, joka ei ole kokenut sitä hetkeä, kuvittelee, että se on jotain ylitsepääsemätöntä. Minä, joka olen kokenut sen hetken, tiedän, että siitä pääsee yli.
Mutta enhän voi milloinkaan tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu - juuri siinä tilanteessa, juuri sillä hetkellä.
Helsingin Lastenklinikan tilanpuute on taas otsikoissa. Voin vain toivoa, että jokainen lapsen kuoleman kohtaava vanhempi saisi kokea lähdön hetken samalla tavalla kuin me saimme - perheenä. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. Tässä asiassa tuskin löydetään koskaan täysin kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta toivottavasti asiaa kuitenkin pohditaan kaikista näkökulmista ja päästään edes lähelle miellyttävämpää ratkaisua.
perjantai 18. toukokuuta 2012
Pieni iso tyttö
 |
| Mieheni vanha sänky, johon hän teki uudet päädyt. |
Iso tyttöni muutti eilen omaan huoneeseensa. Noin vain. Kirsk, kirsk, kirsk, pinnasängyn pyörät kirskuen aulan poikki vaaleanpunaiseen huoneeseen. "Wauuu, täällähän on vaikka mitä kivaa! Kukkia, pupuja, lintuja, lampaita, lampaita, lampaita, 1, 2, 3...zzzzzzzzzz." Niinpä niin, äidin puuttumista hän ei edes huomannut! Uni maistui yhtä hyvin yksin omassa huoneessa.
Äidille tämä muutos oli kovempi paikka. Vasta nyt tajusin, kuinka kohtuuttoman suuri makuuhuoneemme on. Pinnasänky jätti jälkeensä ison tyhjän aukon. Nukkumaan mennessäni olin jo valmis kiikuttamaan pinnasängyn takaisin paikalleen, mutta päätin antaa tytölle tilaisuuden ottaa askeleen kohti itsenäistymistä ja kokeilla järjestelyä yhden yön. Toimi se osittain. Tarkoitus oli siis siirtää tyttö omaan huoneeseensa tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, jolloin hän ei välttämättä edes tajuaisi vielä nukkuvansa yksin ja toisaalta taas hän ei välttämättä heräisi aamulla vielä kuudelta isän herätyskelloon. No, tyttö ei ollut moksiskaan yksin nukkumisesta, mutta sisäinen kello toimi edelleen. Aamutervehdykset alkoivat jälleen kuudelta.
Kokeilu saa vielä jatkua, mutta mitään lopullista ei ole vielä tapahtunut. Pinnasänky palaa heti takaisin, mikäli tyttö ei viihdy huoneessaan tai äidin vieroitusoireet yltyvät sietämättömiksi. Tänä aamuna ensimmäinen näkyni ei ollutkaan pinnasängyn laitojen yli vilkuttavat kädet ja jalat, vaan tyhjä seinä. Onneksi ääni sentään kuului yhtä iloisesti kuin joka aamu.
Oikeastaan en kyllä tiedä, onko tyttö vielä vauva vai oikeasti jo iso tyttö. Syöminen on taas takellellut viikon verran ja siitä on käyty jo ihan kunnon kädenvääntöjä äidin ja tyttären kesken. Tyttö on vasta reilut seitsemän kuukautta ja otin jo käyttöön rangaistuskäytännön. Jos ruoka ei kelpaa, joutuu lattialle makaamaan ilman leluja. Tyttö osoitti loukkaantuneesti mieltään sydäntäraastavalla itkulla ja vilkuili samalla, joko äiti olisi heltynyt. Äidin jääräpäisyys voitti ja lopulta tyttö tyytyi vain näpertelemään sormiaan ja tunnustamaan tappionsa "öy". Uusi yritys - ja taas lattialle. Lopulta tyttö sai tahtonsa läpi ja pääsi nukkumaan vatsa vellistä pullottaen.
Joko vauvani on niin iso, että tietää äidin rakastavan häntä ihan koko ajan, vaikka välillä äiti olisikin ihan tyhmällä päällä? Joko voin kieltää ja komentaa rikkomatta vauvani turvallisuudentunnetta ja luottamusta äitiä kohtaan?
Joko kasvatin vauvani niin isoksi, ettei hän enää syö rintaa ja nukkuu omassa huoneessaan?
***
Tässä vielä makupaloja tekemästäni nimpparikakusta. Täytteenä lime- ja valkosuklaajuustokerrokset erikseen ja päällä kirpeä limehyydyke.
Ja tässä mummin ja mummun äitienpäivälahjat. Voi käyttää vaikka pyyhekoukkuina, tai ihan miten parhaaksi katsoo.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Hämähämähäkki kiipes korvaasi
Kyllä näin on, ei auta muu. Pakko muuttaa pois. Eihän kerrostalossa ole hämähäkkejä? Ei taatusti ainakaan niin isoja, kuin täällä peltojen keskellä. En edes tiennyt Suomessa olevan niin isoja hämähäkkejä - oli se ainakin kolme senttiä, jalkoineen. Kengän alle liiskatessa voi melkein kuulla, kuinka jänteet naksuvat ja keskivartalo lörtsähtää. Tai en minä tiedä, onko hämähäkillä jänteitä. Jänteikäs kuitenkin kuvaa hyvin ulkonäköä. Näin jälkikäteen ajatellen, en olisi uskonut, että olisin edes iljennyt liiskata sitä. Mutta siinä adrenaliinikuohussa ei ehtinyt edes puistatuttamaan, kun hämis oli jo matkalla kohti valoa. Pahoitteluni kaikille hämähäkkien ystäville (jos sellaisia edes on olemassa), mutta tämä tyttö ei hämähäkin kanssa tuttavuutta hiero.
Meillä on näkynyt myös toisenlaisia hämähäkkejä. Tämä ensin mainitsemani oli väriltään ruskea ja omasi useita pyöreitä muotoja. Sitten on mustia, vähän kulmikkaamman oloisia, mutta yhtä jänteviä - ja ne hyppivät. No, tämän diagnoosin perusteella kirjoitin Googlen kuvahakuun sanan "hyppyhämähäkki". Ja siinä menivät sitten ne kauniit unet. Kuullessaan hakutuloksestani mies kyllä nauroi, että olisi voinut kertoa, ettei sillä hakusanalla välttämättä kannata etsiä tuota yksilöä. Juu ei.
Joskus pikkutyttönä heräsin keskellä yötä rapinaan. Olin varma, että huoneessani vilistää hiiri, joten hain kauhuissani isän paikalle kuuntelemaan ja nappaamaan tuon iljetyksen. Isä kuunteli aikansa, mutta missään ei enää rapissut. Oli siis vain painettava pää takaisin tyynyyn ja yritettävä unohtaa kaikenmaailman rapinat. Nostin tyynyn pöyhiäkseni sitä mukavammaksi, kun tyynyn alta paljastuikin rapinan aiheuttaja - koppakuoriainen! Yööök, olin nukkunut koppakuoriainen korvani alla!
Vihaan ötököitä.
Olen jo kauhuissani miettinyt, miten voin nyt kesän tullen antaa tyttäreni maata ulkona nurmikolla. Edes peiton päällä. Näen jo mielessäni, miten hämähäkit, koppakuoriaiset, muurahaiset ja kaikki mahdolliset ötökät aloittavat hyökkäyksensä kohti pahaa aavistamatonta ihmislasta. Taktiikkakin voi olla mikä tahansa - yksitellen salakavalasti tai joukkohyökkäys täysi rähinä päällä. Hyi yök. Ja entäs sitten, kun tämä (anteeksi sanavalintani) tyhmä ihmislapsi päättää harjoitella pinsettiotettaan, nappaa koppakuoriaisen sormiinsa ja pistelee poskeensa! HYI YÖK!
Kyllä maalla on mukavaa.
Meillä on näkynyt myös toisenlaisia hämähäkkejä. Tämä ensin mainitsemani oli väriltään ruskea ja omasi useita pyöreitä muotoja. Sitten on mustia, vähän kulmikkaamman oloisia, mutta yhtä jänteviä - ja ne hyppivät. No, tämän diagnoosin perusteella kirjoitin Googlen kuvahakuun sanan "hyppyhämähäkki". Ja siinä menivät sitten ne kauniit unet. Kuullessaan hakutuloksestani mies kyllä nauroi, että olisi voinut kertoa, ettei sillä hakusanalla välttämättä kannata etsiä tuota yksilöä. Juu ei.
Joskus pikkutyttönä heräsin keskellä yötä rapinaan. Olin varma, että huoneessani vilistää hiiri, joten hain kauhuissani isän paikalle kuuntelemaan ja nappaamaan tuon iljetyksen. Isä kuunteli aikansa, mutta missään ei enää rapissut. Oli siis vain painettava pää takaisin tyynyyn ja yritettävä unohtaa kaikenmaailman rapinat. Nostin tyynyn pöyhiäkseni sitä mukavammaksi, kun tyynyn alta paljastuikin rapinan aiheuttaja - koppakuoriainen! Yööök, olin nukkunut koppakuoriainen korvani alla!
Vihaan ötököitä.
Olen jo kauhuissani miettinyt, miten voin nyt kesän tullen antaa tyttäreni maata ulkona nurmikolla. Edes peiton päällä. Näen jo mielessäni, miten hämähäkit, koppakuoriaiset, muurahaiset ja kaikki mahdolliset ötökät aloittavat hyökkäyksensä kohti pahaa aavistamatonta ihmislasta. Taktiikkakin voi olla mikä tahansa - yksitellen salakavalasti tai joukkohyökkäys täysi rähinä päällä. Hyi yök. Ja entäs sitten, kun tämä (anteeksi sanavalintani) tyhmä ihmislapsi päättää harjoitella pinsettiotettaan, nappaa koppakuoriaisen sormiinsa ja pistelee poskeensa! HYI YÖK!
Kyllä maalla on mukavaa.
Valkovuokkoja ja orvokeita
Blogini saavutti vuoden iän. Onnea siitä! Ja kiitokset kaikille teille, jotka olette kannustaneet minua kirjoittajaurallani ja jakaneet kanssani muistot ja haaveet. Muistelen ja haaveilen jatkossakin. Ja kaikkea siltä väliltä.
Tänään vietin myös kolmatta äitienpäivääni. Mieheni, joka nyt ei varsinaisesti ole mikään kokkikolmonen, leipoi aamutuimaan vaimolleen ja lastensa äidille aamiaiseksi kolmen suklaan mustikkamuffineita ja kinkkunyyttejä. Kerrassaan maistuva aamiainen! Kuka sitä nyt äitienpäiväaamuna tervellisistä elämäntavoista välittämään. (Niinkuin muka normaalisti välittäisin...)
Ensimmäinen äitienpäiväaamuni on jäänyt elävästi mieleeni. Esikoiseni oli tuolloin viiden kuukauden ikäinen ja hän tuli isän sylissä herättämään äitiä valkovuokkokimppu tiukasti pienessä kädessään. Tänä vuonna istutin äitienpäivänä orvokit hänen haudalleen.
Tuolla haudalla tänään kävellessäni hymyilin vastaantuleville ihmisille, vaikken oikeasti tiennyt, olisiko pitänyt nyökätä vakavasti, vai hymyillä ystävällisesti. Päätin hymyillä. En tiennyt, huomasivatko nuo ihmiset, mitä luki hautakivessä, jonka eteen istutin orvokeita. Katselivatko he säälien nuorta äitiä, joka istuttaa orvokeita oman poikansa haudalle äitienpäivänä, vai olivatko he onnellisia puolestani, koska näkivät minun olevan äiti pienelle tytölle. En tiennyt muutenkaan, pitääkö olla surullinen vai onnellinen. Sekä että. Yhtäaikaa.
Tällä viikolla kuuntelin myös pienimuotoista lasten ensiapukoulutusta. Vaikka eipä siinä juurikaan uutta asiaa tullut. Tiedän, miten alle yksivuotiasta lasta elvytetään. Tiedän myös, ettei elvytyskään aina auta, vaikka kouluttajan esimerkkitapauksessa huudettiinkin hurraata, kun lapsi alkoi hengittää. Tuon koulutuksen aikana muistin taas vanhan kotimme seinät, matot, valaistuksen tuoman värisävyn, yön pimeyden, hädän ja hiljaisuuden. Elin uudestaan ne kahdeksan minuuttia, jotka ambulanssin tuloon kesti. Kaksi puhallusta, kolmekymmentä painallusta. Hento puhallus, painelu kahdella sormella.
Olin taas tilanteessa, jossa olisin halunnut ilmoittaa kovaan ääneen, että tämän minä tiedän. Käsi pystyyn, kenellä on kokemusta? MINULLA, MINULLA! Mutta sitä ei kysytty. Eipä tietenkään, kenellä siitä nyt muka olisi kokemusta. Olin hiljaa, hymyilin ja nyökyttelin, olin kuuntelevinani tarkasti ja ottavani opiksi, kiitin ja lähdin pois. Eikä kukaan saisi tietää.
Kolmas tilanne tällä viikolla syntyi, kun olin ostamassa itselleni uutta lompakkoa. Myyjä leperteli tyttärelleni ja lopuksi onnitteli ensimmäisestä äitienpäivästä. Tämän jälkeen hän sanoi, ettei tosin tiedä, onko minulla muita lapsia. Niin, no, ööh... Oli. Kiitos hei! Tilanne päättyi nolosti, koska olin jo hyvää vauhtia kulkemassa pois päin. En halunnut valehdella, mutten myöskään viitsinyt kääntyä takaisinkaan ja ryhtyä selittämään. Todennäköisesti myyjä jäi potemaan huonoa omaatuntoa, kun oli moisen asian ottanutkin puheeksi. Vaikka aivan syyttä, tietysti. Eihän hän voinut tietää.
Näitä tilanteita sattuu yllättävän usein. Toisenkin kerran tällä viikolla, autokaupassa. Myyjä valitteli, kuinka pahalta tuntuu edelleen jättää poika päivähoitoon. Joka aamu poika jää itkemään isän perään, mutta isän on pakko mennä. Niin onkos teillä muita lapsia? Niin, no, ööh... Oli. Jätimme asian taas siihen. Olisihan sitä tietysti voinut kertoa, kuinka tietää, mistä tämä puhuu. Kuinka pahalta tuntui joka ilta jättää poika sairaalan oven taakse itkemään.
Kuulostan ehkä katkeralta. Mutta ei se sitä ole. Tuntuu vain kurjalta, kun ei aina voi itse kertoa omista kokemuksistaan. On aivan turhaa järkyttää viatonta kuulijaa moisella pommilla ja luoda hänelle vaivaantunut olotila. Haluan kertoa, mutten jaksa vakuutella, että olen sinut asian kanssa. Joskus on vain parempi hymyillä kauniisti ja pitää kokemukset itsellään. Mutta sitä en tule siltikään koskaan sivuuttamaan, etteikö minulla olisi muita lapsia.
Kaikesta huolimatta tänään on kuitenkin onnellinen päivä. Minulla on kaksi lasta, joista toinen söi tänään aamupuuroa pöydän päässä, taputti tahtia pöytään ja sylki puurot lattialle.
Tänään vietin myös kolmatta äitienpäivääni. Mieheni, joka nyt ei varsinaisesti ole mikään kokkikolmonen, leipoi aamutuimaan vaimolleen ja lastensa äidille aamiaiseksi kolmen suklaan mustikkamuffineita ja kinkkunyyttejä. Kerrassaan maistuva aamiainen! Kuka sitä nyt äitienpäiväaamuna tervellisistä elämäntavoista välittämään. (Niinkuin muka normaalisti välittäisin...)
Ensimmäinen äitienpäiväaamuni on jäänyt elävästi mieleeni. Esikoiseni oli tuolloin viiden kuukauden ikäinen ja hän tuli isän sylissä herättämään äitiä valkovuokkokimppu tiukasti pienessä kädessään. Tänä vuonna istutin äitienpäivänä orvokit hänen haudalleen.
Tuolla haudalla tänään kävellessäni hymyilin vastaantuleville ihmisille, vaikken oikeasti tiennyt, olisiko pitänyt nyökätä vakavasti, vai hymyillä ystävällisesti. Päätin hymyillä. En tiennyt, huomasivatko nuo ihmiset, mitä luki hautakivessä, jonka eteen istutin orvokeita. Katselivatko he säälien nuorta äitiä, joka istuttaa orvokeita oman poikansa haudalle äitienpäivänä, vai olivatko he onnellisia puolestani, koska näkivät minun olevan äiti pienelle tytölle. En tiennyt muutenkaan, pitääkö olla surullinen vai onnellinen. Sekä että. Yhtäaikaa.
Tällä viikolla kuuntelin myös pienimuotoista lasten ensiapukoulutusta. Vaikka eipä siinä juurikaan uutta asiaa tullut. Tiedän, miten alle yksivuotiasta lasta elvytetään. Tiedän myös, ettei elvytyskään aina auta, vaikka kouluttajan esimerkkitapauksessa huudettiinkin hurraata, kun lapsi alkoi hengittää. Tuon koulutuksen aikana muistin taas vanhan kotimme seinät, matot, valaistuksen tuoman värisävyn, yön pimeyden, hädän ja hiljaisuuden. Elin uudestaan ne kahdeksan minuuttia, jotka ambulanssin tuloon kesti. Kaksi puhallusta, kolmekymmentä painallusta. Hento puhallus, painelu kahdella sormella.
Olin taas tilanteessa, jossa olisin halunnut ilmoittaa kovaan ääneen, että tämän minä tiedän. Käsi pystyyn, kenellä on kokemusta? MINULLA, MINULLA! Mutta sitä ei kysytty. Eipä tietenkään, kenellä siitä nyt muka olisi kokemusta. Olin hiljaa, hymyilin ja nyökyttelin, olin kuuntelevinani tarkasti ja ottavani opiksi, kiitin ja lähdin pois. Eikä kukaan saisi tietää.
Kolmas tilanne tällä viikolla syntyi, kun olin ostamassa itselleni uutta lompakkoa. Myyjä leperteli tyttärelleni ja lopuksi onnitteli ensimmäisestä äitienpäivästä. Tämän jälkeen hän sanoi, ettei tosin tiedä, onko minulla muita lapsia. Niin, no, ööh... Oli. Kiitos hei! Tilanne päättyi nolosti, koska olin jo hyvää vauhtia kulkemassa pois päin. En halunnut valehdella, mutten myöskään viitsinyt kääntyä takaisinkaan ja ryhtyä selittämään. Todennäköisesti myyjä jäi potemaan huonoa omaatuntoa, kun oli moisen asian ottanutkin puheeksi. Vaikka aivan syyttä, tietysti. Eihän hän voinut tietää.
Näitä tilanteita sattuu yllättävän usein. Toisenkin kerran tällä viikolla, autokaupassa. Myyjä valitteli, kuinka pahalta tuntuu edelleen jättää poika päivähoitoon. Joka aamu poika jää itkemään isän perään, mutta isän on pakko mennä. Niin onkos teillä muita lapsia? Niin, no, ööh... Oli. Jätimme asian taas siihen. Olisihan sitä tietysti voinut kertoa, kuinka tietää, mistä tämä puhuu. Kuinka pahalta tuntui joka ilta jättää poika sairaalan oven taakse itkemään.
Kuulostan ehkä katkeralta. Mutta ei se sitä ole. Tuntuu vain kurjalta, kun ei aina voi itse kertoa omista kokemuksistaan. On aivan turhaa järkyttää viatonta kuulijaa moisella pommilla ja luoda hänelle vaivaantunut olotila. Haluan kertoa, mutten jaksa vakuutella, että olen sinut asian kanssa. Joskus on vain parempi hymyillä kauniisti ja pitää kokemukset itsellään. Mutta sitä en tule siltikään koskaan sivuuttamaan, etteikö minulla olisi muita lapsia.
Kaikesta huolimatta tänään on kuitenkin onnellinen päivä. Minulla on kaksi lasta, joista toinen söi tänään aamupuuroa pöydän päässä, taputti tahtia pöytään ja sylki puurot lattialle.
maanantai 7. toukokuuta 2012
Yhtä sun toista
Tein sen taas. Ylitin itseni. Tein jotain sellaista, mitä olin aina kuvitellut, etten osaisi, enkä jaksaisi edes opetella. Ompelin mekon.
Ei siinä mitään ohjeita tarvittu. Halusin osata kerrasta. Tai oppia kantapään kautta. Juu, se jälkimmäinen. Otin mallia olemassa olevasta mekosta. Kääntelin nurinpäin ja oikeinpäin, kurkin saumojen alle, tutkin ja päättelin. Kangasta, mittanauha, kangaskynä, sakset, neuloja, lankaa, kuminauhaa, silitysrauta. Mittasin, leikkasin, silitin, ompelin. Ja sain aikaiseksi mekon! Lopulta. Ainiin, ratkojaa tarvittiin myös. Aika paljon.
Tästä saavutuksesta on vielä pakko julkaista kuva, mutta en suinkaan aio esitellä täällä jokaista tekelettäni.
Olen viimeaikoina huomannut osaavani yhtä sun toista. Osaan leipoa ja tehdä voileipäkakun. Osaan soittaa koskettimia ja laulaa. Osaan käyttää kuvankäsittely- ja sivuntaitto-ohjelmia. Osaan valokuvata. Osaan ommella. Muunmuassa.
Mutta en osaa tehdä näistä mitään kunnolla. Ammattitasoisesti. Osaan vähän kaikkea, mutta en mitään erityisesti. Riipaisen vähän sieltä täältä.
Kyllä se minulle riittää. Omaksi iloksi. Harrastukseksi. Tylsäähän se olisi, jos osaisi vain yhden asian kunnolla. Kai. Tai nimenomaan ammattimielessä olisi kiva osata jotain ihan kunnolla. Työnantajakin tykkäisi. Siksi kai olenkin alalla, jossa tarvitaan oikeastaan vain päätään. Sitäkin olisi kyllä kiva osata käyttää ihan kunnolla!
Mutta siis, tämä blogi ei ole sitä varten, että esittelisin jokaisen tekeleeni, jonka nyt opettelevana ja kokeilevana ompelijana tai leipurina olen saanut aikaiseksi. Täältä ei haeta ideoita ja malleja tai ihailla loistokasta laatua. Omistan tämä blogin käsityöosuuden teille, jotka epäröitte omien taitojenne suhteen. Tehkää ja kokeilkaa! Tässä teille elävä esimerkki siitä, mihin kaikkee innolla ja motivaatiolla pystyy! Olen yllättynyt itsekin!
***
Itseasiassa yksi asia kyllä kertoo jotain ammattitasoisesta toiminnasta, nimittäin ongelmanratkaisutaito. Olin leipomassa synttärikakkua, josta suunnittelin tekeväni mustavalkoisen rokkikakun. Mutta varmasti jokainen ammattileipuri (tai jopa amatöörileipuri) tietää, ettei kermavaahdosta saa mustaa, vaikka kuinka värjäisi elintarvikevärillä. Tai ehkä juuri ammattileipuri olisi osannutkin jonkin taian. Minä en osannut. Useiden epätoivoisten yritysten jälkeen rokkikakku näytti halloween-kakulta, kalman kosketus oli läpitunkeva. Mutta ammattitason kokeileva kotileipuri ratkaisi ongelman kaapimalla pois epämääräisen harmaan kermavaahdon pinkillä elintarvikeväripisteillä höystettynä (juu niitä epätoivoisia pelastusyrityksiä) ja sekoittamalla koko kaaoksen yhteen, jolloin lopputuloksena oli kaunis violetti sävy. Katastrofilta vältyttiin muuttamalla suunnitelmaa ja tekemällä kaunis prinsessakakku.
Ei siinä mitään ohjeita tarvittu. Halusin osata kerrasta. Tai oppia kantapään kautta. Juu, se jälkimmäinen. Otin mallia olemassa olevasta mekosta. Kääntelin nurinpäin ja oikeinpäin, kurkin saumojen alle, tutkin ja päättelin. Kangasta, mittanauha, kangaskynä, sakset, neuloja, lankaa, kuminauhaa, silitysrauta. Mittasin, leikkasin, silitin, ompelin. Ja sain aikaiseksi mekon! Lopulta. Ainiin, ratkojaa tarvittiin myös. Aika paljon.
Tästä saavutuksesta on vielä pakko julkaista kuva, mutta en suinkaan aio esitellä täällä jokaista tekelettäni.
Olen viimeaikoina huomannut osaavani yhtä sun toista. Osaan leipoa ja tehdä voileipäkakun. Osaan soittaa koskettimia ja laulaa. Osaan käyttää kuvankäsittely- ja sivuntaitto-ohjelmia. Osaan valokuvata. Osaan ommella. Muunmuassa.
Mutta en osaa tehdä näistä mitään kunnolla. Ammattitasoisesti. Osaan vähän kaikkea, mutta en mitään erityisesti. Riipaisen vähän sieltä täältä.
Kyllä se minulle riittää. Omaksi iloksi. Harrastukseksi. Tylsäähän se olisi, jos osaisi vain yhden asian kunnolla. Kai. Tai nimenomaan ammattimielessä olisi kiva osata jotain ihan kunnolla. Työnantajakin tykkäisi. Siksi kai olenkin alalla, jossa tarvitaan oikeastaan vain päätään. Sitäkin olisi kyllä kiva osata käyttää ihan kunnolla!
Mutta siis, tämä blogi ei ole sitä varten, että esittelisin jokaisen tekeleeni, jonka nyt opettelevana ja kokeilevana ompelijana tai leipurina olen saanut aikaiseksi. Täältä ei haeta ideoita ja malleja tai ihailla loistokasta laatua. Omistan tämä blogin käsityöosuuden teille, jotka epäröitte omien taitojenne suhteen. Tehkää ja kokeilkaa! Tässä teille elävä esimerkki siitä, mihin kaikkee innolla ja motivaatiolla pystyy! Olen yllättynyt itsekin!
***
Itseasiassa yksi asia kyllä kertoo jotain ammattitasoisesta toiminnasta, nimittäin ongelmanratkaisutaito. Olin leipomassa synttärikakkua, josta suunnittelin tekeväni mustavalkoisen rokkikakun. Mutta varmasti jokainen ammattileipuri (tai jopa amatöörileipuri) tietää, ettei kermavaahdosta saa mustaa, vaikka kuinka värjäisi elintarvikevärillä. Tai ehkä juuri ammattileipuri olisi osannutkin jonkin taian. Minä en osannut. Useiden epätoivoisten yritysten jälkeen rokkikakku näytti halloween-kakulta, kalman kosketus oli läpitunkeva. Mutta ammattitason kokeileva kotileipuri ratkaisi ongelman kaapimalla pois epämääräisen harmaan kermavaahdon pinkillä elintarvikeväripisteillä höystettynä (juu niitä epätoivoisia pelastusyrityksiä) ja sekoittamalla koko kaaoksen yhteen, jolloin lopputuloksena oli kaunis violetti sävy. Katastrofilta vältyttiin muuttamalla suunnitelmaa ja tekemällä kaunis prinsessakakku.
keskiviikko 2. toukokuuta 2012
Paradoksaalista
Ei ole lapsellakaan helppoa, kun ympäristöstä satelee aivan ristiriitaista palautetta.
Hyvä tyttö, hieno pieru, päästä oikein kunnolla vaan, niin kyllä se sitten helpottaa. / Tsot, tsot, ei noin saa paukutella julkisella paikalla ja kaikkien kuullen.
Oooiiii, tyttö on oppinut päristelemään suullaan, suloista! Heh, niin kovin päristelet, että ihan ruuatkin lentävät. / Ja nyt loppui tuo ruualla leikkiminen! Ruoka suussa ei päristellä!
Ryömi vaan, kyllä se onnistuu, anna mennä vaan. / Ei, pois sieltä, ei sinne saa mennä, kukkapurkki kaatuu!
Hymyile vähän äidille, naura oikein ääneen. / No nyt ei kyllä naurata, ei ollut kiva temppu kaataa puurolautasta lattialle.
Nukkuisit nyt vielä vähän aikaa, äiti ei jaksa nousta ihan vielä. / Herätys! Myöhästyt koulusta!
Lapsi raukka, teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Hyvä tyttö, hieno pieru, päästä oikein kunnolla vaan, niin kyllä se sitten helpottaa. / Tsot, tsot, ei noin saa paukutella julkisella paikalla ja kaikkien kuullen.
Oooiiii, tyttö on oppinut päristelemään suullaan, suloista! Heh, niin kovin päristelet, että ihan ruuatkin lentävät. / Ja nyt loppui tuo ruualla leikkiminen! Ruoka suussa ei päristellä!
Ryömi vaan, kyllä se onnistuu, anna mennä vaan. / Ei, pois sieltä, ei sinne saa mennä, kukkapurkki kaatuu!
Hymyile vähän äidille, naura oikein ääneen. / No nyt ei kyllä naurata, ei ollut kiva temppu kaataa puurolautasta lattialle.
Nukkuisit nyt vielä vähän aikaa, äiti ei jaksa nousta ihan vielä. / Herätys! Myöhästyt koulusta!
Lapsi raukka, teet niin tai näin, aina väärinpäin.
Pitsikausi
Nyt voin teille ylpeänä esittää ihan itse ompelemani torkkupeiton! Enkä voi olla ihmettelemättä, miten saatoin onnistua siinä vieläpä niin hyvin! Yleensä ompelukseni (siis kautta aikojen, eli nyt kahden viikon ajalta) vahvistavat sanontaa "moni kakku päältä kaunis" - ei mitään väliä, miten se on tehty, kuinka pahasti kankaat on krympätty ja tikit solmussa, kunhan se päällisin puolin näyttää hyvältä. Tosin kakut kyllä teen periaatteella "maku on tärkein". Mutta nyt tämä peitto on tehty alusta loppuun huolellisesti ja sivutikkauksetkin kulkevat suorassa.
Eli tässä se nyt on: pitsimuistoja. Mummon kutomien pitsiliinojen uusi kausi.
Ja missäs sen mukavampaa muistella, kuin vanhassa mummon ja pappan keinutuolissa.
Nyt siis eletään pitsikautta. Haluan hyödyntää tuota muotoa joka paikassa: sisustuksessa, kuvankäsittelyssä, kakun koristeena, askartelussa, ompelussa. Ja johan tämä kausi onkin kestänyt sen pari viikkoa, kun jo keksin uuden ihastuksen: lintuhäkin! Nyt on saatava ainakin kaksi lintuhäkkiä, isompi ja pienempi, toimittamaan kukkapurkin virkaa. Lisäksi aion käyttää lintuhäkin muotoa aplikoinnissa ja kuvankäsittelyissä.
Parin viikon välein saan jonkin ahaa-elämyksen ja ihmettelen, miksen ole keksinyt sitä aiemmin. Kuinka paljon kauniimpaa, viihtyisämpää, käytännöllisempää olisikaan voinut olla jo paljon aiemmin... Ennen seuraavaa ideaa...
Eli tässä se nyt on: pitsimuistoja. Mummon kutomien pitsiliinojen uusi kausi.
Ja missäs sen mukavampaa muistella, kuin vanhassa mummon ja pappan keinutuolissa.
Nyt siis eletään pitsikautta. Haluan hyödyntää tuota muotoa joka paikassa: sisustuksessa, kuvankäsittelyssä, kakun koristeena, askartelussa, ompelussa. Ja johan tämä kausi onkin kestänyt sen pari viikkoa, kun jo keksin uuden ihastuksen: lintuhäkin! Nyt on saatava ainakin kaksi lintuhäkkiä, isompi ja pienempi, toimittamaan kukkapurkin virkaa. Lisäksi aion käyttää lintuhäkin muotoa aplikoinnissa ja kuvankäsittelyissä.
Parin viikon välein saan jonkin ahaa-elämyksen ja ihmettelen, miksen ole keksinyt sitä aiemmin. Kuinka paljon kauniimpaa, viihtyisämpää, käytännöllisempää olisikaan voinut olla jo paljon aiemmin... Ennen seuraavaa ideaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)