Taapero

Vaikka edellinen kirjoitukseni toikin taas haikean mielen, olen silti oikeasti niin onnellinen. Tai ehkä nuo välähdykset ovatkin seurausta tästä onnellisuudesta. Ne pitävät jalat maassa ja muistuttavat elämän realiteeteista.

Vuoden ikäinen, jatkuvassa halipusupulassa kiehnäävä tyttäreni on saavuttanut taaperoiän oppimalla kävelemään. Maailma on nyt avartunut hänelle aivan uudella tavalla, ja voi sitä ihmetyksen määrää. Koti on sekaisin kauha- ja vaatelaatikoiden inventoinnin sekä omatoimisen syömisen tuloksesta, mutta niinhän sen kai kuuluu nyt ollakin!?

Parin viikon kuluttua saan myös viettää ensimmäistä hääpäivääni rakastamani miehen kanssa. Ja työrintamallakin puhaltavat taas uudet tuulet ja saan sanoa hyvästit ilta- ja viikonlopputöille.

Voisin sanoa, että mikäs tässä ollessa.

Vaikka samalla näenkin välähdyksen tämänpäiväisestä visiitistä poikani haudalla. Pakko vain uskoa, että kaikella on tarkoituksensa.

Välähdys

On kulunut melkein kaksi vuotta, ja edelleen se iskee välähdyksinä verkkokalvolle, kouristuksena mahanpohjalla. Muistan valaistuksen sävyn, joka oli lempeän hämärä, vaikka kaikista kirkkaimmat lamput olivat päällä. Lamput, joita käytettiin vain, kun piti oikeasti nähdä jotain - siivousvalo, olen sanonut.

Muistan, missä seisoin. Askeleet, jotka otin siirtyäkseni pois tieltä. Muistan, missä mieheni seisoi, enkä päässyt hänen luokseen. Välissämme oli ahdasta, vaikka hienoa kodissamme olikin iso ja avara eteisaula. Muistan nyrkin iskun seinään. Muistan hiljaisuuden keskeltä särisevän radiopuhelimen.

Muistan ensimmäisen puhelun hiljaisuuden jälkeen. Kuinka kerroin puhelimeen nuo lopulliset sanat. Kuinka mieheni ne kertoi.

Ja muistan, kuinka kannoimme pinnasängyn pois ja laitoimme oven kiinni.

Se välähtää ja kouraisee - ja menee pois. Kuin muistuttaen.