Muistoissani elää pieni poika. Muistan hänen hymynsä, irvistyksensä, peikkokorvansa ja ensimmäisen itsenäisen käännähtämisen selältä mahalleen. Muistan hänen syntymänsä - ja kuolemansa. Muistojeni kautta elän tätä hetkeä nauttien uudesta mahdollisuudestani olla äiti, kahden tyttölapsen äiti. Elämä kulkee muistoista haaveisiin.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Haaveet kuin Riki Sorsalla

Mistä sen tietää, onko haave tavoittelemisen arvoinen? Jospa tähtään tavoitteeseen, joka osoittautuukin virhearvioksi. Jospa ei olekaan enää mahdollisuutta peruuttaa. Mistä sen tietää?

Onko tavoitteeni realistinen? Vai olenko sittenkin laskenut tavoitteen jo liian alas? Tyytynyt vähempään. Tavoittelen tyydyttävää.

Tai entä jos haave jääkin toteutumatta? En saakaan tietää, olisiko haave ollut sen arvoinen; joudun vain arvailemaan ja harmittelemaan tavoittamatonta. Ja tyytymään olemassaolevaan.

Vai olisinko onnellinen nyt ja tässä? No, onnellinen kyllä; tyytyväinen, en tiedä. Vielä. Ehkä aika näyttää.



perjantai 20. heinäkuuta 2012

Uutta ja tavallista

Kaksi päivää uutta elämää takana. Ja kaikki hyvin.

Tämä on nyt sitä, mistä haaveilin - ainakin osittain. Koti, työ, hoitopaikka. Normaalia elämää, arkea.

Mutta jos tämä nyt on sitä, onko minulla oikeutta pelätä tätä? Niin monta muutosta lyhyessä ajassa. Ne nimenomaiset uudet tavat ja aikataulut. Kyllä se ottaa aikansa.

Mitä jos nukun aamulla pommiin? Myöhästyn töistä, kun lapsi ei suostu aamulla yhteistyöhön. Entä jos joudun jäämään ylitöihin? Työpaikka vaatii, hoitopaikka vastustaa. Pystynkö olemaan työpaikalla se joustava työntekijä, joka olin ennen ja joka lupauduin olemaan? Olenko enää työntekijä, vai onko minusta vain tullut työtä tekevä äiti? Ja entä jos joku ilta istummekin mieheni kanssa kaksin kotona ihmetellen mihinköhän se tyttö on jäänyt... "Eikös sinun.. vai minunko... eikun..."

Olen menettänyt kontrollin. En enää tiedä tarkasti, paljonko tyttö on päivän aikana syönyt ja juonut, nukkunut ja pissannut. On vain luotettava sanoihin ja tehtävä omat johtopäätökset. Mitä jos päivän aikana sattuu jotain? Äiti ei olekaan lohduttamassa. Tai jos päädytään ensiapuun asti, eikä äiti ole sielläkään. Tai entä jos... tai entä jos en edes miettisi pidemmälle.

Tuo viimeinen ajatus tuli mieleeni taas kovin helposti parin päivän takaisen tapahtuman vuoksi. Saunareissu keskeytyi sängystä kantautuvaan itkuun, mikä sängyn luokse päästyäni palauttikin mieleeni järkyttävän näyn: aivan kuin esikoisen viimeiset hetket. Tyttö oli oksentanut niin, että oksennusta oli kasvot täynnä silmiä myöten. Sydämeni takoi miljoonaa, kun kelasin muistikuvia mielessäni. Tyttöressu itki hätääntynyttä itkua, kun äiti ei heti ollut paikalla. Onneksi tästä tapauksesta selvittiin kuitenkin normaalin terveen lapsen tapaan.

Parin viikon päästä tyttö täyttää kymmenen kuukautta. Se on se hetki, jolloin hän ohittaa isoveljensä. Se on se hetki, jolloin viimeistään alkaa minulle tuntematon alue. Uusi ikä.


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Ompeluhuone

Voi jehna, nyt se sitten tapahtui! Minulla on ompeluhuone! Ompelupöytä, ompelukone, saumuri, kangaskaappi.


Enää ei tarvitse kuluttaa puolia inspiraatiosta pelkkiin valmisteluihin, ja keittiön pöydän ääressä mahtuu taas kahvittelemaan kuusi henkeä kerrallaan. Sain myös käyttööni äitini ikivanhan (no vähintäänkin 10 vuotta sitten hylkäämän, mutta edelleen hyvin palvelevan) saumurin, joten nyt se ura urkenee.

Saumurikokeilunani sitten surrauttelinkin itselleni lepakkohihaisen paidan yön pimeinä tunteina. Ja mikä parasta, kertaakaan en purkanut! Tosin mitkään joustotikkaukset eivät tulleet mieleenikään siinä inspiraatiopuuskassa, joten kestää minkä kestää.



Olen niin innoissani, että minulla vihdoin on oikea harrastus, joka myös näkyy ja tuntuu! Eikä kyllästymisen merkkejä havaittavissa. Mutta olisi tämänkin voinut keksiä (tai uskoa muiden kehoituksia) jo raskausaikana, kun olin kuolla tylsyyteen.

Nyt sitten yritän paniikissa toteuttaa kaikki ajatukseni muutamassa päivässä (ENÄÄ KAKSI) ennen töiden alkamista. Sillä vapaa-aikahan loppuu siihen. Tömps.

Ja voi vietävä, kun tuo parin päivän päästä alkava uusi elämäkin jännittää. Uusi työpaikka uusine tapoineen ja käytäntöineen, enkä tiedä niistä vielä mitään. Uusi rytmi, uudet aikataulut. Uusi yhteistyöverkosto - hoitotädit.

No, minä tyttö se sitten vaan ompelen iltaisin ja turvaudun siihen, että minulla vihdoin on paikka, jossa voin unohtaa maalliset murheet ja muutokset. Ompeluhuone.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Aika kuluu

Niin, mitenhän sitä tosiaan käyttäsi nämä viimeiset lomapäivät ennen töiden ja hoidon alkamista? Tuskin järkevin tapa ainakaan on tämä käyttämäni versio... Nimittäin tämä:

Inspiraatio iski.

Hoitokassi muovipussin kaavalla sekä lisäosana pikkutavaroille pussukka.

Kauppakassi muovikassin kaavalla.

Tyynyn oikea puoli.

Tyynyn nurja puoli ihanaa Ikean kangasta.

Kyllä kai näitä ompeluksia ehtii tehdä vielä myöhemminkin. Vaan kun inspiraatio sattui iskemään. Minkäs sille voi.

Ja sitäpaitsi, ehkä eroahdistus on siedettävämpi, kun ei viimeisinä päivinä vallan takerru toiseen kiinni. Seliseli.

Niin ja todettakoon vielä, ettei näihin ompeluksiin nyt ihan koko päivää sentään kulu. Kyllä päivän aikana on tilaa myös laululle ja leikille, läheisyydelle. Äidin sylille.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Jälki ihossa


Jäljellä vain muistot, jotka kulkevat matkassani läpi elämän kohti uusia haaveita - 
luoden niihin myös oman jälkensä.

Pieni pääskyseni on jo päässyt kotiin.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Paniikkinappula

Niin se vain tämäkin äitiysloma päättyi arjen vastaiskuun. Aika on armoton - se ei himmaile. Kuukausien lorvailu (vai mitä sanaa eräs kansanedustaja käyttikään) päättyi ja nyt on aika aloittaa työt.

Käytinkö tuon ajan oikein? Teinkö kaiken, mitä piti - vai pitikö olla tekemättä mitään?

Äitiyslomani aikana menin naimisiin ja muutin unelmieni kotiin. Sain työpaikan ja tein töitä. Etsin lisää töitä ja sain uuden paikan. Stressasin ja hermoilin muuton ja työkuvioiden kanssa. Löysin uuden harrastuksen: ompelun.

Niin ja kai minä hoidin vauvaakin. Hyvinkö? En tiedä. Olisi sen kai voinut paremminkin tehdä. Käydä vauvauinnissa, vauvajumpassa ja muskarissa. Laulaa ja leikkiä päivät pitkät.

Mutta minä pakkasin, järjestelin, siivosin, kirjoitin hakemuksia, puhuin puhelimessa, kävin töissä. Ainakin leivoin tai ompelin. Eihän paikkakunnallamme ollut vauvajumppaa tai ilmaista muskaria. Vauvauintiinkin ilmoittautuminen meni jo. Kotonakin toki olisi voinut leikkiä laululeikkejä. Mutta vauva oli vielä niin pieni, ettei jaksanut keskittyä moiseen; kokeillaan taas vaikka ensi viikolla, tai ensi kuussa.

Näinkö se siis meni? Tuo vauva-aika, joka kesti vain sen hetken.

Ensi viikolla jätän lapseni vieraiden ihmisten hoiviin. He laulavat ja leikkivät, näkevät kehityksen ensi askeleet. Vaikka toisaalta, onko todellakin niin, että ensi viikosta alkaen joku muu tappelee ruokailut puolestani? Joku muu opettaa tyttäreni syömään kiukuttelematta? Vai entäpä jos lapseni joutuukin näkemään nälkää? Entä jos se joku muu ei olekaan yhtä pitkäpinnainen, vaan tarjoaa kerran ja lopettaa siihen? Näkeekö lapseni sitten nälkää ja laihtuu entisestään?

Ja kun minullakin on se uusi työ. Uudet pomot, uudet työkaverit. Onko siellä yhtä kivaa, kuin edellisessä työpaikassani? Entä jos joudun lähtemään kesken työpäivän hakemaan kipeää lasta pois hoidosta, miten se järjestyy? Tai miten ylipäätään hoidamme järjestelyt, kun itselläni on vuorotyö ja isällä epäsäännöllinen ja hektinenkin työaika? Kuka vie ja hakee milloinkin ja mihin aikaan ja kenen autossa turvaistuinkin taas on?

Voinko vielä perua kaiken, palata äitiyslomalle, laulaa ja leikkiä ja tulla toimeen pienellä kotihoidontuella!?