Epilogi

Taitaa olla tämä blogi tiensä päässä. Se kesti aikansa, täytti tehtävänsä. Oli tuki ja lohdutus, ilon ja onnen jakaja.

Elän nyt uutta aikaa, eikä kirjoittaminen ole enää niin merkityksellistä. Olen vihdoin saanut haasteellisen työn, jota olen tavoitellut, ja jonka ohella voin opetella uutta harrastustani, käsitöitä. Olen vihdoin se tavallinen äiti, joka käy töissä, harrastaa - ja nauttii perheestään. Epätavallisella menneisyydellä höystettynä.

Ihana tyttäreni on vuoden ja melkein kaksi kuukautta päälle. Nyt jo melkein juoksuksi yltyneet askeleet hän oppi heti yksivuotispäivänsä jälkeen. Sanojenkin tapailua opetellaan, mutta toistaiseksi kaikki esineet ovat tiikereitä, "tikr". Sisustusta muutellaan monta kertaa päivässä, ja toisinaan äidille tehdään jäyniä piilottamalla talvikenkä kauhalaatikkoon ja vispilä vaatelaatikkoon. Nyt on hukassa kännykkäpussi ja kahdesta hansikasparista toiset kappaleet. Toivottavasti tyttö oppii pian edes sanat "kuumenee" ja "kylmenee", jotta olisi edes toivoa löytää kadonneet tavarat.

Fransin kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Kaipaan, ikävöin ja muistelen, itkenkin joskus, mutta nykyään harvemmin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin niin onnellinen, että minulla oli tuo poika - esikoispoika. Tuo poika kasvatti minusta äidin. Teki minusta sen ihmisen, joka olen nyt.

Tämä blogi jää elämään, vaikka kirjoituksia tuskin enää tuleekaan. Mutta toivottavasti tarinoistani voi joskus olla apua jollekin, joka joutuu kohtaamaan sen peloista pahimman. Jokaisella on oma tapansa selvitä elämän koettelemuksista. Minulle se oli tämä.

Taapero

Vaikka edellinen kirjoitukseni toikin taas haikean mielen, olen silti oikeasti niin onnellinen. Tai ehkä nuo välähdykset ovatkin seurausta tästä onnellisuudesta. Ne pitävät jalat maassa ja muistuttavat elämän realiteeteista.

Vuoden ikäinen, jatkuvassa halipusupulassa kiehnäävä tyttäreni on saavuttanut taaperoiän oppimalla kävelemään. Maailma on nyt avartunut hänelle aivan uudella tavalla, ja voi sitä ihmetyksen määrää. Koti on sekaisin kauha- ja vaatelaatikoiden inventoinnin sekä omatoimisen syömisen tuloksesta, mutta niinhän sen kai kuuluu nyt ollakin!?

Parin viikon kuluttua saan myös viettää ensimmäistä hääpäivääni rakastamani miehen kanssa. Ja työrintamallakin puhaltavat taas uudet tuulet ja saan sanoa hyvästit ilta- ja viikonlopputöille.

Voisin sanoa, että mikäs tässä ollessa.

Vaikka samalla näenkin välähdyksen tämänpäiväisestä visiitistä poikani haudalla. Pakko vain uskoa, että kaikella on tarkoituksensa.

Välähdys

On kulunut melkein kaksi vuotta, ja edelleen se iskee välähdyksinä verkkokalvolle, kouristuksena mahanpohjalla. Muistan valaistuksen sävyn, joka oli lempeän hämärä, vaikka kaikista kirkkaimmat lamput olivat päällä. Lamput, joita käytettiin vain, kun piti oikeasti nähdä jotain - siivousvalo, olen sanonut.

Muistan, missä seisoin. Askeleet, jotka otin siirtyäkseni pois tieltä. Muistan, missä mieheni seisoi, enkä päässyt hänen luokseen. Välissämme oli ahdasta, vaikka hienoa kodissamme olikin iso ja avara eteisaula. Muistan nyrkin iskun seinään. Muistan hiljaisuuden keskeltä särisevän radiopuhelimen.

Muistan ensimmäisen puhelun hiljaisuuden jälkeen. Kuinka kerroin puhelimeen nuo lopulliset sanat. Kuinka mieheni ne kertoi.

Ja muistan, kuinka kannoimme pinnasängyn pois ja laitoimme oven kiinni.

Se välähtää ja kouraisee - ja menee pois. Kuin muistuttaen.

Yksivuotias

Tyttäreni vietti tänään ensimmäisen syntymäpäivänsä. Yksivuotias. Ihana yksivuotias!

Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään sytytän kynttilän pojalleni.

Vitriinin päälle, kastelahjaksi saatuun kynttilänjalkaan. Kuvien viereen.

Mutta hautakumpu on pimeä ja hiljainen. Liian kaukana. Liian kaukana? 80 kilometriä. En lähde ajamaan 80 kilometriä ainoana vapaapäivänäni, kesken siivousinnon. En lähde edes muutaman kilometrin päähän läheiselle hautausmaalle. Sataa vettä. Tekosyitä vai järjenkäyttöä? Entä aikoisinko ylipäätään sytyttää kynttilän juuri tänään juuri poikani vuoksi, vai ehkä sittenkin niiden muiden, jotka tänään hautausmaalla kulkiessaan ihmettelevät, miksei äiti ole käynyt sytyttämässä kynttilää poikansa haudalle juuri tänään?

Ja juuri nyt en kestä ajatusta tuosta pimeästä ja hiljaisesta hautakummusta. Mutta on jo liian myöhäistä, nukkumaanmenoaika.

Äiti tulee kyllä, toisena päivänä. Kynttilän loiston näet tulevan täältäkin. Tänäänkin. Tiedän sen.

Liian pitkä hiljaisuus

Olen pohtinut tätä useasti, täälläkin. Ei ole olemassa oikeaa vastausta. On vain pohdintoja. Jossittelua, arvailuja. Vääriä sanoja - kuitenkin.

Kohtele toisia niin kuin tahdot itseäsi kohdeltavan. Eli sano niitä sanoja, joita tahtoisit itsekin kuulla. Mutta jos en tiedä itsekään, mitä haluan kuulla? Ehkä toinen ei haluakaan kuulla samoja sanoja, kuin minä. Osaanko päästää sanat ilmoille samassa järjestyksessä, kuin ne järkevästi ajatuksissani asettelin?

Vihjailin, halusin kuulla kysymyksiä. Kysyinkin itse - suoraan. Halusiko hän vastata? En antanut vaihtoehtoja. Tai halusinko sittenkään kuulla vastausta? Halusin erilaisen vastauksen. Halusin samanlaisen vastauksen, kuin itsekin olisin antanut. Vaikka eihän vastauksessa mitään vikaa ollut - sain vastauksen kysymykseeni. Vääränlainen vastaus syntyi jo tarinan alkulähteillä. En voinut tietää.

Jäädyin.

Kelasin päässäni oikeanlaista vastavastausta. Ohi - ohi - ohi. Hep, aika meni jo. Kiusallinen hiljaisuus.

Olisin halunnut sanoa, että tiedän mistä puhut. Tiedän tunteen. Mutta en tiennytkään. Sanomalla tietäväni, olisin teeskennellyt.

Voiko kuolemaa verrata? Voiko pelkkä kuolema olla yhdistävä tekijä?

Revinkö kysymykselläni rikki vielä punoittavat haavat? Vai olisiko hän odottanutkin jatkokysymystä? Olisiko hän halunnut kertoa. Minä olisin.

Verhomekko

Verhon uusi tehtävä.

Niiskuneidit

Tämä viikko meillä on mennyt sairastellessa. Ensin makasi mies kotona huonon olon kourissa ja seuraavana päivänä minut käskettiin kesken työpäivän hakemaan kipeä tyttö pois hoidosta. Nyt sitten niiskutamme kotona tytön kanssa kilpaa.

Olihan tämä odotettavissa. Tietysti hoidon aloitus laittaa myös pöpöt liikkeelle.

Tiedän, etten ole työpaikallani korvaamaton, mutta tottakai urakeskeinen äiti pohtii päivät pitkät, miten töissä pärjätään ja mistä itse jää paitsi. Mitä työnantajakin ajattelee, kun työntekijä jää jo heti ensimmäisen kuukauden aikana sairaslomalle? Tai entä jos vain laitan tytön buranan avulla hoitoon ja pakkaan itselleni taskut täyteen nenäliinoja ja menen töihin vaikka väkisin. Huono äiti, joka tulee töihin tartuttamaan loputkin työntekijät. Ja ahnekin vielä, kun rahankiilto silmissä riskeeraa sekä tyttärensä että työkavereiden terveyden.

Onko tässä taaskaan hyviä vaihtoehtoja?

Olen koko ajan toitottanut, kuinka kiitollinen olen siitä, että minulla on nyt terve tyttö ja kuinka ihanaa on viettää normaalia vauva-arkea. Nyt olen kuitenkin huomannut, kuinka ristiriidassa nämä asiat ovat keskenään. Olen siis kiitollinen siitä, että saan viettää sairaslomapäivää vain tytön nuhakuumeen takia, mutta samaan aikaan elän sitä normaalia arkea, jossa valitan siitä, kuinka meillä nyt sairastetaan ja joudun olemaan pois töistä. Kokemusteni jälkeen minun pitäisi vain olla kiitollinen pienistä asioista, mutta kyllä se vain niin on, että arki on tässä ja nyt.

***

Tyttö on kyllä ollut kiitettävän omatoiminen flunssan parantamisen kanssa. Eilisen liian pitkä hiljainen hetki paljasti nenänniistoyrityksen. Tosin sentin kokoisiin nenäliinanpalasiin niistäminen osoittautui ehkä liian haastavaksi. Tänään taas hiljaisen hetken aikana neiti yritti testata tuhkan parantavia vaikutuksia.

Paranemista odotellen.

No onhan se

Kiipeää, kapuaa, hyppii ja heiluu. Muksahtaa, tömähtää, itkee ja kiljuu. Uudestaan ylös ja mennään taas. Nauretaan välillä ja riemuitaan.

Oikeastaan ei edes harmita illan pinnasängyssä suoritettavat temppuharjoitukset. Tai jatkuva perässä juokseminen. Eikä edes ruualla leikkiminen.

Kotikin on yksi iso kaaos. Niin pieni ihminen, mutta niin suuri sekasorto jäljessään. Mutta onhan se nyt suloista, kun pieni höpöttäjä istuu dvd-korin vieressä ja lajittelee koteloita oikealle, vasemmalle, eteen ja taakse.

Kaikista vähiten harmittaa se, että toisinaan vain äidin syli kelpaa. Oikeasti myhäilen salaa tyytyväisyyttäni - olen tärkeä. Tyttö muistaa äitinsä vielä hoitopäivän jälkeenkin ja kaipaa äidin syliin. Vain äiti voi poistaa maailman murheet.

Joskus on vain nähtävä asiat vähän kauempaa. Työ- ja hoitopäivät tekevät hyvää.

Haaveet kuin Riki Sorsalla

Mistä sen tietää, onko haave tavoittelemisen arvoinen? Jospa tähtään tavoitteeseen, joka osoittautuukin virhearvioksi. Jospa ei olekaan enää mahdollisuutta peruuttaa. Mistä sen tietää?

Onko tavoitteeni realistinen? Vai olenko sittenkin laskenut tavoitteen jo liian alas? Tyytynyt vähempään. Tavoittelen tyydyttävää.

Tai entä jos haave jääkin toteutumatta? En saakaan tietää, olisiko haave ollut sen arvoinen; joudun vain arvailemaan ja harmittelemaan tavoittamatonta. Ja tyytymään olemassaolevaan.

Vai olisinko onnellinen nyt ja tässä? No, onnellinen kyllä; tyytyväinen, en tiedä. Vielä. Ehkä aika näyttää.

Uutta ja tavallista

Kaksi päivää uutta elämää takana. Ja kaikki hyvin.

Tämä on nyt sitä, mistä haaveilin - ainakin osittain. Koti, työ, hoitopaikka. Normaalia elämää, arkea.

Mutta jos tämä nyt on sitä, onko minulla oikeutta pelätä tätä? Niin monta muutosta lyhyessä ajassa. Ne nimenomaiset uudet tavat ja aikataulut. Kyllä se ottaa aikansa.

Mitä jos nukun aamulla pommiin? Myöhästyn töistä, kun lapsi ei suostu aamulla yhteistyöhön. Entä jos joudun jäämään ylitöihin? Työpaikka vaatii, hoitopaikka vastustaa. Pystynkö olemaan työpaikalla se joustava työntekijä, joka olin ennen ja joka lupauduin olemaan? Olenko enää työntekijä, vai onko minusta vain tullut työtä tekevä äiti? Ja entä jos joku ilta istummekin mieheni kanssa kaksin kotona ihmetellen mihinköhän se tyttö on jäänyt... "Eikös sinun.. vai minunko... eikun..."

Olen menettänyt kontrollin. En enää tiedä tarkasti, paljonko tyttö on päivän aikana syönyt ja juonut, nukkunut ja pissannut. On vain luotettava sanoihin ja tehtävä omat johtopäätökset. Mitä jos päivän aikana sattuu jotain? Äiti ei olekaan lohduttamassa. Tai jos päädytään ensiapuun asti, eikä äiti ole sielläkään. Tai entä jos... tai entä jos en edes miettisi pidemmälle.

Tuo viimeinen ajatus tuli mieleeni taas kovin helposti parin päivän takaisen tapahtuman vuoksi. Saunareissu keskeytyi sängystä kantautuvaan itkuun, mikä sängyn luokse päästyäni palauttikin mieleeni järkyttävän näyn: aivan kuin esikoisen viimeiset hetket. Tyttö oli oksentanut niin, että oksennusta oli kasvot täynnä silmiä myöten. Sydämeni takoi miljoonaa, kun kelasin muistikuvia mielessäni. Tyttöressu itki hätääntynyttä itkua, kun äiti ei heti ollut paikalla. Onneksi tästä tapauksesta selvittiin kuitenkin normaalin terveen lapsen tapaan.

Parin viikon päästä tyttö täyttää kymmenen kuukautta. Se on se hetki, jolloin hän ohittaa isoveljensä. Se on se hetki, jolloin viimeistään alkaa minulle tuntematon alue. Uusi ikä.

Ompeluhuone

Voi jehna, nyt se sitten tapahtui! Minulla on ompeluhuone! Ompelupöytä, ompelukone, saumuri, kangaskaappi.

Enää ei tarvitse kuluttaa puolia inspiraatiosta pelkkiin valmisteluihin, ja keittiön pöydän ääressä mahtuu taas kahvittelemaan kuusi henkeä kerrallaan. Sain myös käyttööni äitini ikivanhan (no vähintäänkin 10 vuotta sitten hylkäämän, mutta edelleen hyvin palvelevan) saumurin, joten nyt se ura urkenee.

Saumurikokeilunani sitten surrauttelinkin itselleni lepakkohihaisen paidan yön pimeinä tunteina. Ja mikä parasta, kertaakaan en purkanut! Tosin mitkään joustotikkaukset eivät tulleet mieleenikään siinä inspiraatiopuuskassa, joten kestää minkä kestää.

Olen niin innoissani, että minulla vihdoin on oikea harrastus, joka myös näkyy ja tuntuu! Eikä kyllästymisen merkkejä havaittavissa. Mutta olisi tämänkin voinut keksiä (tai uskoa muiden kehoituksia) jo raskausaikana, kun olin kuolla tylsyyteen.

Nyt sitten yritän paniikissa toteuttaa kaikki ajatukseni muutamassa päivässä (ENÄÄ KAKSI) ennen töiden alkamista. Sillä vapaa-aikahan loppuu siihen. Tömps.

Ja voi vietävä, kun tuo parin päivän päästä alkava uusi elämäkin jännittää. Uusi työpaikka uusine tapoineen ja käytäntöineen, enkä tiedä niistä vielä mitään. Uusi rytmi, uudet aikataulut. Uusi yhteistyöverkosto - hoitotädit.

No, minä tyttö se sitten vaan ompelen iltaisin ja turvaudun siihen, että minulla vihdoin on paikka, jossa voin unohtaa maalliset murheet ja muutokset. Ompeluhuone.

Aika kuluu

Niin, mitenhän sitä tosiaan käyttäsi nämä viimeiset lomapäivät ennen töiden ja hoidon alkamista? Tuskin järkevin tapa ainakaan on tämä käyttämäni versio... Nimittäin tämä:

Inspiraatio iski.

Hoitokassi muovipussin kaavalla sekä lisäosana pikkutavaroille pussukka.

Kauppakassi muovikassin kaavalla.

Tyynyn oikea puoli.

Tyynyn nurja puoli ihanaa Ikean kangasta.

Kyllä kai näitä ompeluksia ehtii tehdä vielä myöhemminkin. Vaan kun inspiraatio sattui iskemään. Minkäs sille voi.

Ja sitäpaitsi, ehkä eroahdistus on siedettävämpi, kun ei viimeisinä päivinä vallan takerru toiseen kiinni. Seliseli.

Niin ja todettakoon vielä, ettei näihin ompeluksiin nyt ihan koko päivää sentään kulu. Kyllä päivän aikana on tilaa myös laululle ja leikille, läheisyydelle. Äidin sylille.

Jälki ihossa

Jäljellä vain muistot, jotka kulkevat matkassani läpi elämän kohti uusia haaveita - 

luoden niihin myös oman jälkensä.

Pieni pääskyseni on jo päässyt kotiin.

Paniikkinappula

Niin se vain tämäkin äitiysloma päättyi arjen vastaiskuun. Aika on armoton - se ei himmaile. Kuukausien lorvailu (vai mitä sanaa eräs kansanedustaja käyttikään) päättyi ja nyt on aika aloittaa työt.

Käytinkö tuon ajan oikein? Teinkö kaiken, mitä piti - vai pitikö olla tekemättä mitään?

Äitiyslomani aikana menin naimisiin ja muutin unelmieni kotiin. Sain työpaikan ja tein töitä. Etsin lisää töitä ja sain uuden paikan. Stressasin ja hermoilin muuton ja työkuvioiden kanssa. Löysin uuden harrastuksen: ompelun.

Niin ja kai minä hoidin vauvaakin. Hyvinkö? En tiedä. Olisi sen kai voinut paremminkin tehdä. Käydä vauvauinnissa, vauvajumpassa ja muskarissa. Laulaa ja leikkiä päivät pitkät.

Mutta minä pakkasin, järjestelin, siivosin, kirjoitin hakemuksia, puhuin puhelimessa, kävin töissä. Ainakin leivoin tai ompelin. Eihän paikkakunnallamme ollut vauvajumppaa tai ilmaista muskaria. Vauvauintiinkin ilmoittautuminen meni jo. Kotonakin toki olisi voinut leikkiä laululeikkejä. Mutta vauva oli vielä niin pieni, ettei jaksanut keskittyä moiseen; kokeillaan taas vaikka ensi viikolla, tai ensi kuussa.

Näinkö se siis meni? Tuo vauva-aika, joka kesti vain sen hetken.

Ensi viikolla jätän lapseni vieraiden ihmisten hoiviin. He laulavat ja leikkivät, näkevät kehityksen ensi askeleet. Vaikka toisaalta, onko todellakin niin, että ensi viikosta alkaen joku muu tappelee ruokailut puolestani? Joku muu opettaa tyttäreni syömään kiukuttelematta? Vai entäpä jos lapseni joutuukin näkemään nälkää? Entä jos se joku muu ei olekaan yhtä pitkäpinnainen, vaan tarjoaa kerran ja lopettaa siihen? Näkeekö lapseni sitten nälkää ja laihtuu entisestään?

Ja kun minullakin on se uusi työ. Uudet pomot, uudet työkaverit. Onko siellä yhtä kivaa, kuin edellisessä työpaikassani? Entä jos joudun lähtemään kesken työpäivän hakemaan kipeää lasta pois hoidosta, miten se järjestyy? Tai miten ylipäätään hoidamme järjestelyt, kun itselläni on vuorotyö ja isällä epäsäännöllinen ja hektinenkin työaika? Kuka vie ja hakee milloinkin ja mihin aikaan ja kenen autossa turvaistuinkin taas on?

Voinko vielä perua kaiken, palata äitiyslomalle, laulaa ja leikkiä ja tulla toimeen pienellä kotihoidontuella!?

Voi niitä aikoja...

... kun viikon kohokohta oli viikonlopun juhlinta. Koko viikonlopun juhlinta. Kavereita, naurua, siideriä, hölmöjä valokuvia. Tai kun vain ajeltiin autolla. Morjesteltiin vastaantulijoille, pysähdyttiin parkkiin vaihtamaan kuulumisia, laulettiin täysillä. Joskus vain yhdestä päähänpistosta lähdettiin keskellä yötä ajamaan yli tunnin ajomatka kohti merenrantaa katsomaan tuulimyllyjä ja auringonnousua. Ja tultiin takaisin.

Valvottiin aamukuuteen ja nukuttiin pitkälle päivään. Päätä jyskytti, takaisin nukkumaan. Toisinaan unentarve taas oli yliarvostettua - lyhyet unet, pitkä ilo.

Vaan niin se on aika tehnyt minusta äidin.

Enää ei ole koko viikonlopun kestävää juhlintaa, ei hetken mielijohteesta tapahtuvia tempauksia. Valokuviin tallentuu vain hampaattomia hymyjä ja auton takapenkin vakiomatkustajana kulkee turvaistuin. Kuulumiset vaihdetaan vaipanvaihtojen välillä - kakkavaipoista tietenkin. Unentarvekin on saanut pääroolin - lyhyet unet, kiukkuinen äiti ja vaimo.

Voi niitä aikoja, kun pystyi vaihtamaan vapaalle ja olemaan ei-niin-järkevä. Enää en pysty. Vapaa ilta ei vain jätä rauhaan aivojen kotiasiat-lohkoa, vaan takoo taukoamatta hokemaa "huominen päivä, huominen päivä". Huominen päivä arjen rutiineineen tulee aina, eikä tytär tai tiskikone ymmärrä, miksi äiti on vähän väsynyt.

Mutta voi tätä aikaa, kun sen yhden ainoan vapaaillan aikana on niin vietävän kova ikävä sitä pientä tyttöä, joka kotona odottaa äitiään.

***

Joo, kaunis loppu tarinalle, mutta ihan oikeasti olisi kovin mukavaa, jos tuo huomisen päivän hokema voisi joskus tauota. Jos yhden illan ajan voisi olla vähän vähemmän järkevä, aikataulutettu kotiäiti.

Juhannusyö

Juhannusillan viimeinen saunavuoro.
Saunan pesän rätisevät puut.
Tulen loimu pesässä, kynttilöissä ja myrskylyhdyssä.
Koivunlehdet löylykiulussa.
Hunajaa iholla.
Ryyppy tervasnapsista.
Koivushampoo hiuksissa.

Parhautta.

Olen täysin vakuuttunut, sauna oli paljon parempi hankinta kuin uusi sänky.

Sielun lepoa

Heti alkuun pahoittelut kaikille teille, jotka häälahjananne uskoitte avustavanne meitä uuden aviovuoteen hankinnassa. Olemme pettäneet teidät. Uusi natisematon ja selkäkipuja aiheuttamaton sänky jäi vielä haaveeksi, kun nuo rahat päätyivätkin toisenlaiseen rentoutusta ja nautintoa tuovaan ratkaisuun. Sänky kestää vielä, eikä selkäkään sentään ihan joka aamu niin kipeä ole.

Mutta kohta meillä mieli lepää ja lihakset rentoutuvat kotasaunan hämyisissä löylyissä... Eikä se niin sanottua ole, vaikka siellä joskus joku yönsä nukkuisikin. Syystä tai toisesta.

Tästä se lähtee kohoamaan. Perustukset on jo valettu ja muisto hää/ristiäislahjasta ikuistettu.

Kiitokset asianosaisille!

Ilta-auringon valaisemat vastarannan puut entisen kotimme maisemassa olivat kovin kauniita, mutta ei tässäkään maisemassa valittamista ole.

Lisää pitsiä

Tänä kesänä pukeudutaan pitsiin...

Juhlamekon alaosa verhoutuu mustaan pitsiin, marketin rintakoru sai alleen pitsiliinan ja kiiltävä rannekoru peittyi pitsinauhaan ja nappeihin.

Lähikuva rannekorusta.

Äitini teki laukun, jonka koristeeksi löytyi yllätys, yllätys mummon pitsiliina.

Neuvolakortin kansiakin on tullut väkerrettyä. Omalle tytölle pöllökuosinen, suvun uudelle tulokkaalle kirahvi mummon pitsiliinan äärellä.

Helppo lapsi, kuitenkin ja tällä hetkellä

No onhan se nyt ihan hölmöä. Ajattelematonta ja itsekeskeistä. Antaa nyt yhden epäkohdan nousta ylitse kaikkien täysosumien. Olen antanut sen ainoan epätäydellisyyden sokaista minut. Nyt on herätyksen paikka.

Tosiaan, tyttärestäni tuli yks kaks yllättäen huono syömään. Hätäännyin. Mikä tyttöä vaivaa, miksei hän ole normaali?! Kolmen viikon ajan olen murehtinut, turhaantunut, ärsyyntynyt. Kaikkea näitä ennenkaikkea siksi, että olen itse viimeinen ihminen, jolla on pokkaa käskyttää toista syömään. "Nytpähän tiedät." Niin tiedänkin ja tiedän myös, että huonollakin ruokavaliolla ihminen pärjää vallan mainiosti ja elää jopa hyvin terveenä. Mutta siitäkään huolimatta en halua, että tyttärestäni tulee äitinsä kaltainen.

No, tyttö ei siis edelleenkään syö kovin hyvin. Vähän paremmin taas, mutta ei hyvin. Mutta kyllähän minunkin pitää yksi epäkohta kestää. On tässä kestetty pahempiakin juttuja. Muissa lajeissa tyttäreni kuitenkin voittaa helpon lapsen tittelin.

Tytön kanssa en ole valvonut vielä tähän mennessä yhtäkään yötä. Muistan ehkä yksi tai kaksi yötä, jolloin olen ollut hänen kanssaan hereillä tunnin. Yösyötöillä otin tytön rinnalle, nukuin itsekin syötön ajan, ja lopulta sain nostaa kylläisen tytön takaisin omaan sänkyynsä jatkamaan uniaan. Kolmen kuukauden iästä lähtien tyttö on nukkunut yönsä tyytyväisesti illasta aamuun. Ja omaan huoneeseenkin hän jäi nukkumaan jo seitsemän kuukauden ikäisenä.

Tyttö ei ole ollut kertaakaan sen enempää kipeänä, mitä nyt joskus on ollut vähän yskää ja nenä vuotanut, muttei häiritsevästi.

Imetyksestä vieroittaminen sujui hienosti - oikeastaan mitään vieroitusta ei edes ollut, tyttö vain itse vähensi ja lopetti. Tutti ei ole koskaan kelvannut sen paremmin, joten siitäkään ei tarvitse vieroittaa.

Päivärytmi on melko täsmällinen ja leikit sujuu tytöltä toisinaan itsekseenkin, jotta äitikin saa touhuta omia juttujaan.

Ja onhan tuo tyttölapsi niin vietävän suloinen ja ihana - täydellinen! Vielä kun sen muistaisi silläkin hetkellä, kun hermot taas menee...

Laineilla kohta kelluu pieni äiti vain

Tiedän kyllä, että jokainen lapsi kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa. Tiedän, ettei pidä verrata. Tiedän senkin, ettei murehtiminen auta. Ja tiedän, ettei hermojen menettämisellä ainakaan saa mitään hyvää aikaiseksi.

Mutta en tiedä, miksi minun lapseni ei kasva tarpeeksi. En tiedä, miksi minun lapseni on pienempi kuin kaikki muut. En tiedä, onko kaikki kunnossa. Enkä tiedä, miten saisin lapseni syömään.

Huoleni tytön pienestä koosta ei ole aivan tuulesta temmattu. Halusin viedä tytön neuvolaan ylimääräiselle punnitukselle, koska huoleni tytön kasvusta on lisääntynyt samaa tahtia kuin tytön ruokahalu on vähentynyt. Neuvolan kasvukäyrällä paino olikin jo aivan alarajoilla.

Olen yrittänyt kaikkeni - oikeat ja väärät tavat. Vaikka juuri siinä se vaikeus piileekin: mikä on oikea tapa ja mikä väärä? Pitääkö tehdä näin vai noin? Ensin tämä vai tuo? Pitkä vai lyhyt väli? Hellyydellä vai rangaistuksilla? Kukaan ei ole kertonut minulle oikeaa vastausta. Kokeile.

Kuten sanoin, tiedän, ettei hermojen menettäminen ainakaan auta. Mutta mutta... Kun mikään ei enää auta ja kattila kiehuu jo yli.

"Älä stressaa", on monen neuvo numero yksi - ja ainoa. Mutta kun minä olen se ainoa ihminen, joka viettää kaiken aikansa tuon lapsen kanssa, ja minä olen se, jonka vastuulla tytön hyvinvointi loppukädessä on. Minun päiväni kuluu vain ruokailuja miettien.

Päättelen, että lapsella on nälkä ja teen ruokaa. Tarjoan ja otan vastaan kiukuttelut. Heitän ruuan roskiin. Ajattelen, että nyt jo pitää olla nälkä. Lämmitän ruuan. Tarjoan ja heitän roskiin. Yritän taas. Roskiin.

Välillä menee kolme lusikallista. Kyllä silläkin määrällä elää, mutta ei kasva.

Tiedän, että tämäkin on ohimenevä vaihe. Mutta se on elettävä.

"Ei pidä verrata muiden lapsiin." Mutta siihenhän kaikki keskustelut pohjautuvat! Jokainen vertailee - superlatiiveja omille lapsilleen tavoitellen. No, minun lapseni onkin pienin.

Oikeasti en taas tiedä, mikä tässäkin asiassa eniten pännii. Huoli tyttären hyvinvoinnista, ruuan haaskuu, lapsessa kiinni oleminen 24/7 vai se, ettei tämä taaskaan vastaa kuvitelmiani normaalista lapsesta. Tässä kohdassa pitäisi nyt julistaa kiitollisuutta siitä, miten olen saanut uuden tilaisuuden olla äiti. Mutta niinpä niin, olen äiti, ihminen. Saan väsyä tavallisiin asioihin.

Mutta huomenna on äidin vapaa vuorokausi. Itämeren laineilla ei purkkisoseita syödä.

Viimeiset hetket

Olen elänyt hetken, jolloin tuntuu kuin veri pakenisi koko kehosta. Olen kokenut, miltä tuntuu, kuin sydän tukehtuisi. Olen kohdannut pelon, hädän ja kuoleman.

Leijonaemojen blogissa kerrotaan kaksi eri tapaa kuolla: turvassa lähimmäisten lähellä tai yksin ja pelokkaana. Meidän tarinamme oli vähällä saada jälkimmäisen päätöksen - juuri tuolla samaisella osastolla K9.

Helteinen elokuun sunnuntai sai dramaattisen käänteen, kun poikamme kiidätettiin yllättäen kriittisessä tilassa osastolta K3 osastolle K9, eli teho-osastolle. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ennalta-arvaamatta. Hetkessä pieni poikamme oli viety luotamme ja meidät vanhemmat jätetty ihmettelemään, mitä juuri tapahtui. Lääkärin viimeiset sanat ennen osaston oven sulkeutumista jättivät jälkeensä vain kolkon kaiun, "tässä ei nyt välttämättä käy hyvin". Veri pakeni, sydän tukahtui. Jalat olivat pettää alta. Oli vain odotettava. Ja pelättävä pahinta. Tietämättä, mitä tapahtuu.

Kului pitkä tovi. Ehkä tunti, tai saattoi se olla puolituntiakin, en enää muista. Ikuisuus joka tapauksessa. Lopulta hoitaja tuli luoksemme ja ohjasi meidät teho-osaston odotustilaan. "Elossa, muuta en voi sanoa, lääkäri kertoo sitten." Ja taas odotimme. Kaksi lääkäriä tuli luoksemme, mutta emme vieläkään päässet poikamme luo. Ensin oli kuunneltava varoitukset elämän päättymisestä. Hetkenä minä hyvänsä.

Saimme olla poikamme luona yhden hetken. Sinä aikana hän ei kuollut. Ehkä seuraavana hetkenä. Osaisiko hän ajoittaa kuolemansa siihen oikeaan hetkeen? Siihen hetkeen, jolloin äiti ja isä saisivat olla läsnä. Vierailuaikana, muiden katsellessa. Lähdimme pois ja tulimme taas takaisin. Pois ja takaisin, monta kertaa, kolme tai neljä kertaa päivässä, tunniksi kerrallaan. Melkein kaksi kuukautta, muistaakseni, ajat unohtuvat jo.

Mutta me olimme onnekkaita. Poikamme ei kuollut yksin, vaan hän sai sen kauneimman lähdön. Iloisen päivän jälkeen, äidin ja isän lähellä. Tästä saan olla ikuisesti kiitollinen. Ja tottakai olen kiitollinen myös siitä, että poikani sai tuolla osastolla niin hyvää hoitoa, ettei hänen tarvinnut kuolla yksin.

Olen siis elänyt ja kokenut, tuntenut ja muistanut. Tiedän, miltä lapsen menetys tuntuu, mutta silti uuden tarinan kuullessani en voi kuvitellakaan, kuinka pahalta lapsen vanhemmista voi tuntua. Olen kuin en tietäisi. Voin vain kuvitella. Ahdistun, vaikka olen itse kokenut saman.

Mietin, miten vanhemmat voivat ikinä päästä kokemastaan yli.

Olenko todellakin jo unohtanut sen tunteen, vai tiedänkö sittenkin paremmin, ettei se ehkä olekaan niin paha tunne kuin voisi kuvitella? Ihminen, joka ei ole kokenut sitä hetkeä, kuvittelee, että se on jotain ylitsepääsemätöntä. Minä, joka olen kokenut sen hetken, tiedän, että siitä pääsee yli.

Mutta enhän voi milloinkaan tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu - juuri siinä tilanteessa, juuri sillä hetkellä.

Helsingin Lastenklinikan tilanpuute on taas otsikoissa. Voin vain toivoa, että jokainen lapsen kuoleman kohtaava vanhempi saisi kokea lähdön hetken samalla tavalla kuin me saimme - perheenä. Mutta asioilla on aina kaksi puolta. Tässä asiassa tuskin löydetään koskaan täysin kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua, mutta toivottavasti asiaa kuitenkin pohditaan kaikista näkökulmista ja päästään edes lähelle miellyttävämpää ratkaisua.

Pieni iso tyttö

Mieheni vanha sänky, johon hän teki uudet päädyt.

Iso tyttöni muutti eilen omaan huoneeseensa. Noin vain. Kirsk, kirsk, kirsk, pinnasängyn pyörät kirskuen aulan poikki vaaleanpunaiseen huoneeseen. "Wauuu, täällähän on vaikka mitä kivaa! Kukkia, pupuja, lintuja, lampaita, lampaita, lampaita, 1, 2, 3...zzzzzzzzzz." Niinpä niin, äidin puuttumista hän ei edes huomannut! Uni maistui yhtä hyvin yksin omassa huoneessa.

Äidille tämä muutos oli kovempi paikka. Vasta nyt tajusin, kuinka kohtuuttoman suuri makuuhuoneemme on. Pinnasänky jätti jälkeensä ison tyhjän aukon. Nukkumaan mennessäni olin jo valmis kiikuttamaan pinnasängyn takaisin paikalleen, mutta päätin antaa tytölle tilaisuuden ottaa askeleen kohti itsenäistymistä ja kokeilla järjestelyä yhden yön. Toimi se osittain. Tarkoitus oli siis siirtää tyttö omaan huoneeseensa tarpeeksi varhaisessa vaiheessa, jolloin hän ei välttämättä edes tajuaisi vielä nukkuvansa yksin ja toisaalta taas hän ei välttämättä heräisi aamulla vielä kuudelta isän herätyskelloon. No, tyttö ei ollut moksiskaan yksin nukkumisesta, mutta sisäinen kello toimi edelleen. Aamutervehdykset alkoivat jälleen kuudelta.

Kokeilu saa vielä jatkua, mutta mitään lopullista ei ole vielä tapahtunut. Pinnasänky palaa heti takaisin, mikäli tyttö ei viihdy huoneessaan tai äidin vieroitusoireet yltyvät sietämättömiksi. Tänä aamuna ensimmäinen näkyni ei ollutkaan pinnasängyn laitojen yli vilkuttavat kädet ja jalat, vaan tyhjä seinä. Onneksi ääni sentään kuului yhtä iloisesti kuin joka aamu.

Oikeastaan en kyllä tiedä, onko tyttö vielä vauva vai oikeasti jo iso tyttö. Syöminen on taas takellellut viikon verran ja siitä on käyty jo ihan kunnon kädenvääntöjä äidin ja tyttären kesken. Tyttö on vasta reilut seitsemän kuukautta ja otin jo käyttöön rangaistuskäytännön. Jos ruoka ei kelpaa, joutuu lattialle makaamaan ilman leluja. Tyttö osoitti loukkaantuneesti mieltään sydäntäraastavalla itkulla ja vilkuili samalla, joko äiti olisi heltynyt. Äidin jääräpäisyys voitti ja lopulta tyttö tyytyi vain näpertelemään sormiaan ja tunnustamaan tappionsa "öy". Uusi yritys - ja taas lattialle. Lopulta tyttö sai tahtonsa läpi ja pääsi nukkumaan vatsa vellistä pullottaen.

Joko vauvani on niin iso, että tietää äidin rakastavan häntä ihan koko ajan, vaikka välillä äiti olisikin ihan tyhmällä päällä? Joko voin kieltää ja komentaa rikkomatta vauvani turvallisuudentunnetta ja luottamusta äitiä kohtaan?

Joko kasvatin vauvani niin isoksi, ettei hän enää syö rintaa ja nukkuu omassa huoneessaan?

***


Tässä vielä makupaloja tekemästäni nimpparikakusta. Täytteenä lime- ja valkosuklaajuustokerrokset erikseen ja päällä kirpeä limehyydyke.

Ja tässä mummin ja mummun äitienpäivälahjat. Voi käyttää vaikka pyyhekoukkuina, tai ihan miten parhaaksi katsoo.

Hämähämähäkki kiipes korvaasi

Kyllä näin on, ei auta muu. Pakko muuttaa pois. Eihän kerrostalossa ole hämähäkkejä? Ei taatusti ainakaan niin isoja, kuin täällä peltojen keskellä. En edes tiennyt Suomessa olevan niin isoja hämähäkkejä - oli se ainakin kolme senttiä, jalkoineen. Kengän alle liiskatessa voi melkein kuulla, kuinka jänteet naksuvat ja keskivartalo lörtsähtää. Tai en minä tiedä, onko hämähäkillä jänteitä. Jänteikäs kuitenkin kuvaa hyvin ulkonäköä. Näin jälkikäteen ajatellen, en olisi uskonut, että olisin edes iljennyt liiskata sitä. Mutta siinä adrenaliinikuohussa ei ehtinyt edes puistatuttamaan, kun hämis oli jo matkalla kohti valoa. Pahoitteluni kaikille hämähäkkien ystäville (jos sellaisia edes on olemassa), mutta tämä tyttö ei hämähäkin kanssa tuttavuutta hiero.

Meillä on näkynyt myös toisenlaisia hämähäkkejä. Tämä ensin mainitsemani oli väriltään ruskea ja omasi useita pyöreitä muotoja. Sitten on mustia, vähän kulmikkaamman oloisia, mutta yhtä jänteviä - ja ne hyppivät. No, tämän diagnoosin perusteella kirjoitin Googlen kuvahakuun sanan "hyppyhämähäkki". Ja siinä menivät sitten ne kauniit unet. Kuullessaan hakutuloksestani mies kyllä nauroi, että olisi voinut kertoa, ettei sillä hakusanalla välttämättä kannata etsiä tuota yksilöä. Juu ei.

Joskus pikkutyttönä heräsin keskellä yötä rapinaan. Olin varma, että huoneessani vilistää hiiri, joten hain kauhuissani isän paikalle kuuntelemaan ja nappaamaan tuon iljetyksen. Isä kuunteli aikansa, mutta missään ei enää rapissut. Oli siis vain painettava pää takaisin tyynyyn ja yritettävä unohtaa kaikenmaailman rapinat. Nostin tyynyn pöyhiäkseni sitä mukavammaksi, kun tyynyn alta paljastuikin rapinan aiheuttaja - koppakuoriainen! Yööök, olin nukkunut koppakuoriainen korvani alla!

Vihaan ötököitä.

Olen jo kauhuissani miettinyt, miten voin nyt kesän tullen antaa tyttäreni maata ulkona nurmikolla. Edes peiton päällä. Näen jo mielessäni, miten hämähäkit, koppakuoriaiset, muurahaiset ja kaikki mahdolliset ötökät aloittavat hyökkäyksensä kohti pahaa aavistamatonta ihmislasta. Taktiikkakin voi olla mikä tahansa - yksitellen salakavalasti tai joukkohyökkäys täysi rähinä päällä. Hyi yök. Ja entäs sitten, kun tämä (anteeksi sanavalintani) tyhmä ihmislapsi päättää harjoitella pinsettiotettaan, nappaa koppakuoriaisen sormiinsa ja pistelee poskeensa! HYI YÖK!

Kyllä maalla on mukavaa.

Valkovuokkoja ja orvokeita

Blogini saavutti vuoden iän. Onnea siitä! Ja kiitokset kaikille teille, jotka olette kannustaneet minua kirjoittajaurallani ja jakaneet kanssani muistot ja haaveet. Muistelen ja haaveilen jatkossakin. Ja kaikkea siltä väliltä.

Tänään vietin myös kolmatta äitienpäivääni. Mieheni, joka nyt ei varsinaisesti ole mikään kokkikolmonen, leipoi aamutuimaan vaimolleen ja lastensa äidille aamiaiseksi kolmen suklaan mustikkamuffineita ja kinkkunyyttejä. Kerrassaan maistuva aamiainen! Kuka sitä nyt äitienpäiväaamuna tervellisistä elämäntavoista välittämään. (Niinkuin muka normaalisti välittäisin...)

Ensimmäinen äitienpäiväaamuni on jäänyt elävästi mieleeni. Esikoiseni oli tuolloin viiden kuukauden ikäinen ja hän tuli isän sylissä herättämään äitiä valkovuokkokimppu tiukasti pienessä kädessään. Tänä vuonna istutin äitienpäivänä orvokit hänen haudalleen.

Tuolla haudalla tänään kävellessäni  hymyilin vastaantuleville ihmisille, vaikken oikeasti tiennyt, olisiko pitänyt nyökätä vakavasti, vai hymyillä ystävällisesti. Päätin hymyillä. En tiennyt, huomasivatko nuo ihmiset, mitä luki hautakivessä, jonka eteen istutin orvokeita. Katselivatko he säälien nuorta äitiä, joka istuttaa orvokeita oman poikansa haudalle äitienpäivänä, vai olivatko he onnellisia puolestani, koska näkivät minun olevan äiti pienelle tytölle. En tiennyt muutenkaan, pitääkö olla surullinen vai onnellinen. Sekä että. Yhtäaikaa.

Tällä viikolla kuuntelin myös pienimuotoista lasten ensiapukoulutusta. Vaikka eipä siinä juurikaan uutta asiaa tullut. Tiedän, miten alle yksivuotiasta lasta elvytetään. Tiedän myös, ettei elvytyskään aina auta, vaikka kouluttajan esimerkkitapauksessa huudettiinkin hurraata, kun lapsi alkoi hengittää. Tuon koulutuksen aikana muistin taas vanhan kotimme seinät, matot, valaistuksen tuoman värisävyn, yön pimeyden, hädän ja hiljaisuuden. Elin uudestaan ne kahdeksan minuuttia, jotka ambulanssin tuloon kesti. Kaksi puhallusta, kolmekymmentä painallusta. Hento puhallus, painelu kahdella sormella.

Olin taas tilanteessa, jossa olisin halunnut ilmoittaa kovaan ääneen, että tämän minä tiedän. Käsi pystyyn, kenellä on kokemusta? MINULLA, MINULLA! Mutta sitä ei kysytty. Eipä tietenkään, kenellä siitä nyt muka olisi kokemusta. Olin hiljaa, hymyilin ja nyökyttelin, olin kuuntelevinani tarkasti ja ottavani opiksi, kiitin ja lähdin pois. Eikä kukaan saisi tietää.

Kolmas tilanne tällä viikolla syntyi, kun olin ostamassa itselleni uutta lompakkoa. Myyjä leperteli tyttärelleni ja lopuksi onnitteli ensimmäisestä äitienpäivästä. Tämän jälkeen hän sanoi, ettei tosin tiedä, onko minulla muita lapsia. Niin, no, ööh... Oli. Kiitos hei! Tilanne päättyi nolosti, koska olin jo hyvää vauhtia kulkemassa pois päin. En halunnut valehdella, mutten myöskään viitsinyt kääntyä takaisinkaan ja ryhtyä selittämään. Todennäköisesti myyjä jäi potemaan huonoa omaatuntoa, kun oli moisen asian ottanutkin puheeksi. Vaikka aivan syyttä, tietysti. Eihän hän voinut tietää.

Näitä tilanteita sattuu yllättävän usein. Toisenkin kerran tällä viikolla, autokaupassa. Myyjä valitteli, kuinka pahalta tuntuu edelleen jättää poika päivähoitoon. Joka aamu poika jää itkemään isän perään, mutta isän on pakko mennä. Niin onkos teillä muita lapsia? Niin, no, ööh... Oli. Jätimme asian taas siihen. Olisihan sitä tietysti voinut kertoa, kuinka tietää, mistä tämä puhuu. Kuinka pahalta tuntui joka ilta jättää poika sairaalan oven taakse itkemään.

Kuulostan ehkä katkeralta. Mutta ei se sitä ole. Tuntuu vain kurjalta, kun ei aina voi itse kertoa omista kokemuksistaan. On aivan turhaa järkyttää viatonta kuulijaa moisella pommilla ja luoda hänelle vaivaantunut olotila. Haluan kertoa, mutten jaksa vakuutella, että olen sinut asian kanssa. Joskus on vain parempi hymyillä kauniisti ja pitää kokemukset itsellään. Mutta sitä en tule siltikään koskaan sivuuttamaan, etteikö minulla olisi muita lapsia.

Kaikesta huolimatta tänään on kuitenkin onnellinen päivä. Minulla on kaksi lasta, joista toinen söi tänään aamupuuroa pöydän päässä, taputti tahtia pöytään ja sylki puurot lattialle.

Yhtä sun toista

Tein sen taas. Ylitin itseni. Tein jotain sellaista, mitä olin aina kuvitellut, etten osaisi, enkä jaksaisi edes opetella. Ompelin mekon.

Ei siinä mitään ohjeita tarvittu. Halusin osata kerrasta. Tai oppia kantapään kautta. Juu, se jälkimmäinen. Otin mallia olemassa olevasta mekosta. Kääntelin nurinpäin ja oikeinpäin, kurkin saumojen alle, tutkin ja päättelin. Kangasta, mittanauha, kangaskynä, sakset, neuloja, lankaa, kuminauhaa, silitysrauta. Mittasin, leikkasin, silitin, ompelin. Ja sain aikaiseksi mekon! Lopulta. Ainiin, ratkojaa tarvittiin myös. Aika paljon.

Tästä saavutuksesta on vielä pakko julkaista kuva, mutta en suinkaan aio esitellä täällä jokaista tekelettäni.

Olen viimeaikoina huomannut osaavani yhtä sun toista. Osaan leipoa ja tehdä voileipäkakun. Osaan soittaa koskettimia ja laulaa. Osaan käyttää kuvankäsittely- ja sivuntaitto-ohjelmia. Osaan valokuvata. Osaan ommella. Muunmuassa.

Mutta en osaa tehdä näistä mitään kunnolla. Ammattitasoisesti. Osaan vähän kaikkea, mutta en mitään erityisesti. Riipaisen vähän sieltä täältä.

Kyllä se minulle riittää. Omaksi iloksi. Harrastukseksi. Tylsäähän se olisi, jos osaisi vain yhden asian kunnolla. Kai. Tai nimenomaan ammattimielessä olisi kiva osata jotain ihan kunnolla. Työnantajakin tykkäisi. Siksi kai olenkin alalla, jossa tarvitaan oikeastaan vain päätään. Sitäkin olisi kyllä kiva osata käyttää ihan kunnolla!

Mutta siis, tämä blogi ei ole sitä varten, että esittelisin jokaisen tekeleeni, jonka nyt opettelevana ja kokeilevana ompelijana tai leipurina olen saanut aikaiseksi. Täältä ei haeta ideoita ja malleja tai ihailla loistokasta laatua. Omistan tämä blogin käsityöosuuden teille, jotka epäröitte omien taitojenne suhteen. Tehkää ja kokeilkaa! Tässä teille elävä esimerkki siitä, mihin kaikkee innolla ja motivaatiolla pystyy! Olen yllättynyt itsekin!

***

Itseasiassa yksi asia kyllä kertoo jotain ammattitasoisesta toiminnasta, nimittäin ongelmanratkaisutaito. Olin leipomassa synttärikakkua, josta suunnittelin tekeväni mustavalkoisen rokkikakun. Mutta varmasti jokainen ammattileipuri (tai jopa amatöörileipuri) tietää, ettei kermavaahdosta saa mustaa, vaikka kuinka värjäisi elintarvikevärillä. Tai ehkä juuri ammattileipuri olisi osannutkin jonkin taian. Minä en osannut. Useiden epätoivoisten yritysten jälkeen rokkikakku näytti halloween-kakulta, kalman kosketus oli läpitunkeva. Mutta ammattitason kokeileva kotileipuri ratkaisi ongelman kaapimalla pois epämääräisen harmaan kermavaahdon pinkillä elintarvikeväripisteillä höystettynä (juu niitä epätoivoisia pelastusyrityksiä) ja sekoittamalla koko kaaoksen yhteen, jolloin lopputuloksena oli kaunis violetti sävy. Katastrofilta vältyttiin muuttamalla suunnitelmaa ja tekemällä kaunis prinsessakakku.

Paradoksaalista

Ei ole lapsellakaan helppoa, kun ympäristöstä satelee aivan ristiriitaista palautetta.

Hyvä tyttö, hieno pieru, päästä oikein kunnolla vaan, niin kyllä se sitten helpottaa. / Tsot, tsot, ei noin saa paukutella julkisella paikalla ja kaikkien kuullen.

Oooiiii, tyttö on oppinut päristelemään suullaan, suloista! Heh, niin kovin päristelet, että ihan ruuatkin lentävät. / Ja nyt loppui tuo ruualla leikkiminen! Ruoka suussa ei päristellä!

Ryömi vaan, kyllä se onnistuu, anna mennä vaan. / Ei, pois sieltä, ei sinne saa mennä, kukkapurkki kaatuu!

Hymyile vähän äidille, naura oikein ääneen. / No nyt ei kyllä naurata, ei ollut kiva temppu kaataa puurolautasta lattialle.

Nukkuisit nyt vielä vähän aikaa, äiti ei jaksa nousta ihan vielä. / Herätys! Myöhästyt koulusta!

Lapsi raukka, teet niin tai näin, aina väärinpäin.

Pitsikausi

Nyt voin teille ylpeänä esittää ihan itse ompelemani torkkupeiton! Enkä voi olla ihmettelemättä, miten saatoin onnistua siinä vieläpä niin hyvin! Yleensä ompelukseni (siis kautta aikojen, eli nyt kahden viikon ajalta) vahvistavat sanontaa "moni kakku päältä kaunis" - ei mitään väliä, miten se on tehty, kuinka pahasti kankaat on krympätty ja tikit solmussa, kunhan se päällisin puolin näyttää hyvältä. Tosin kakut kyllä teen periaatteella "maku on tärkein". Mutta nyt tämä peitto on tehty alusta loppuun huolellisesti ja sivutikkauksetkin kulkevat suorassa.

Eli tässä se nyt on: pitsimuistoja. Mummon kutomien pitsiliinojen uusi kausi.

Ja missäs sen mukavampaa muistella, kuin vanhassa mummon ja pappan keinutuolissa.

Nyt siis eletään pitsikautta. Haluan hyödyntää tuota muotoa joka paikassa: sisustuksessa, kuvankäsittelyssä, kakun koristeena, askartelussa, ompelussa. Ja johan tämä kausi onkin kestänyt sen pari viikkoa, kun jo keksin uuden ihastuksen: lintuhäkin! Nyt on saatava ainakin kaksi lintuhäkkiä, isompi ja pienempi, toimittamaan kukkapurkin virkaa. Lisäksi aion käyttää lintuhäkin muotoa aplikoinnissa ja kuvankäsittelyissä.

Parin viikon välein saan jonkin ahaa-elämyksen ja ihmettelen, miksen ole keksinyt sitä aiemmin. Kuinka paljon kauniimpaa, viihtyisämpää, käytännöllisempää olisikaan voinut olla jo paljon aiemmin... Ennen seuraavaa ideaa...

Luovuuden tuska

Voi tätä luovuuden tuskaa. Niin paljon olisi juttuja, mitä haluaisin tehdä ja saada, mutta kun esteenä on sekä ajan että osaamisen puute. Tai ehkä kuitenkin vain ajanpuute. Olen viimeaikoina alkanut tosissani uskoa siihen, että mitä vain osaa tehdä, kunhan vähän harjoittelee. Joo, eihän siihen mennyt kuin 26 vuotta, että tuonkin pystyin myöntämään! Ehkä vielä jonain päivänä voin sanoa, että kaikkea oppii syömään, kunhan tarpeeksi monta kertaa maistaa. Mutta vielä ei ole sen aika, yksi asia kerrallaan.

Olen aina väittänyt, etten osaa tehdä käsilläni mitään. Korkeintaan leipoa, mutta en silläkään saralla osaa koristella kakkuja. Olen kyllä aina tiennyt, mitä haluan ja antanut muille ohjeet ideoideni toteuttamiseen.

Kunnes sitten eräänä päivänä syntyi se pieni kipinä, joka halusi kokeilla. Ostin kaupasta puikot ja lankaa ja katsoin netistä ohjeen, kuinka silmukka luodaan. Ja voelaa, tilkkupeitto oli syntynyt (puolen vuoden pääästä)! Ihan ite tein!

Nyt kipinä vasta onkin roihahtanut. Eikä tilannetta yhtään helpota äidin askartelu- ja kangaskaupallinen materiaaleja, mies puutyötaitoineen, naapurin rouva ideoineen ja tekeleineen *) ja tietysti ideoiden ja inspiraatioiden lähde: tyttäreni. Kyllä minustakin tässä seurassa vielä kädentaitaja tehdään!

Mutta tosiaan, tuskaista tämä luovuus totisesti on. On niin paljon toinen toistaan ihanampia kankaita, nappeja, nauhoja, pitsejä, malleja ja ohjeita, ettei enää tiedä, mitä tekisi, ja varsinkaan, missä välissä. Käsityöblogien selaamisesta tulee vain huonolle tuulelle ja pää pyörälle. Kuinka ihania juttuja, mutta kun omat taidot eivät vielä ihan riitä.

Hiljaa hyvä tulee. Minä opettelen.

Sama juttu soittamisen kanssa. Taito on tosiaan päässyt pahasti ruostumaan, mutta vielä minä palautan sen taidon mieleeni ja hankin sen pianon.

Miksi ihmeessä en voinut keksiä näitä harrastuksia ennen lapsia? Silloin, kun minulla olisi ollut aikaa niiden ylläpitämiseen. Vaikka onhan se niinkin, että lapsi todellakin on se paras inspiraation lähde ja äitiyden myötä ajankäyttö on aivan toisenlaista. Ehkä nyt saankin enemmän aikaiseksi, kun on pakko tehdä siinä pienessä välissä, kun pystyy ja ehtii.

Luovuus on synnynnäistä, niin se taitaa olla. Ja harjoitus tekee mestarin.

***

Seuraavaksi pitää kyllä tehdä aikuisten ruokalappu! Siis oikeasti, miksi ruokalaput ovat vain lapsille? Tai ne muovimekot? Minä ainakin tarvitsen kokohaalarin lapsen ruokailun ajaksi. Ja samalla pitää kehitellä suojat myös pöydänjaloille. Lattialle nyt ilman muuta.

Tämän päivän keksintö oli ruokailun ja mopolla ajon yhdistäminen. Istutaan syöttötuolissa kädet eteenpäin suoristettuina ja sormet nyrkissä, odotetaan, että polttoaine on tankissa (suussa), ja sitten mennään! PRRRRR PRRRRRRRR!

***



*) Voi kamala, nyt vasta tajusin kuinka huonon sanavalinnan olin tehnyt. Sivistyssanakirja sanoo seuraavaa:


tekele - taitamattomasti tai kiireisesti tehty esine, valmiste tm. aikaansaannos


Pahoittelut naapurin rouvalle, aivan väärä sanavalinta! Ymmärrät varmaan, mitä tarkoitin :)

Kohtalon ratkaisu?

Kyllä kohtalo osaa tehdä ihan fiksujakin päätöksiä, vaikka muutama tosi kurjakin ratkaisu on elämäni varrelle mahtunut. Tai ehkä kohtalo on vain rutkasti minua viisaampi ja näkee pidemmälle.

Kuten kerroin, palasin töihin kesken äitiysloman, tyttäreni ollessa vain kolmen kuukauden ikäinen. Tosin töitä oli ihan vain päivä tai kaksi viikossa. Työtarjous nyt vain sattui tulemaan juuri tuohon saumaan, joten pakko siihen oli tarttua.

Mutta ilmeisesti kohtalo vihelsi pelin poikki ja palautti minut nauttimaan tästä naiselle suodusta mahdollisuudesta - äitiydestä. Alkuperäinen suunnitelma ja järjestely ei enää toiminut, töitä olisi pitänyt tehdä enemmänkin eikä lastenhoitaja ollut enää käytettävissä. Oli pakko palata kotiin. Sain palata kotiin.

Ensimmäinen äitiyslomani meni miten meni. Olin haaveillut aivan toisenlaisesta ajasta, kuin mihin olin joutunut.

Nyt toisen äitiyslomani aikana minulle annettiin täydet puitteet viettää ansaitsemani äitiysloma seuraten tyttäreni kasvua ja kehitystä. Mutta huolestuinkin taloudellisista asioista ja jätin tyttäreni edun toiselle sijalle. Tai ehkä kuvittelin ajattelevani hänen etuaan - uusia vaatteita ja hienoja leluja.

Ja ehkä ajattelin ihan vain itseänikin - omaa aikaa. Kahdeksan tuntia poissa kotoa ilman kiukuttelua syömisestä ja nukkumisesta.

Vaan mitä olinkaan tekemässä? Olin hylkäämässä tilaisuuteni työhistoriani ainoaan pitkään palkalliseen lomaan. Tai toivottavasti yksi sellainen jakso tulee vielä.

Kuten sanottu, kohtalo teki nyt fiksun päätöksen ja antoi minulle vielä tilaisuuden nauttia tästä edusta. Vaikka ihan oikeasti en voi nyt väittää, että tuo muutaman päivän työtahti olisi kovin paljon rokottanut vauva-arkeani tai heikentänyt lapsen kiintymyssuhdetta. Lähinnä tässä nyt mietin tätä ajatus- ja tunnetasolla. Kuinka tylsää olisi vuosien päästä miettiä, kuinka ensimmäinen äitiysloma meni sairaalassa, toinen töissä.

Mutta kyllä nyt on ihanaa olla oikeasti ihan vain kotona ja nauttia tästä parhaasta vauva-ajasta. Reilu puolivuotias tyttöni ei vielä napansa ympäri pyörimällä pääse karkaamaan kovin kauas, vaikka silmäni ei ihan joka hetki häntä seuraisikaan. Vaikka sormet kyllä ehtivät yllättävän nopeasti pistorasiaan tuollakin matovauhdilla. Ryömimisen oppiminen on enää päivistä kiinni ja haluan olla paikalla, kun se oivallus tapahtuu. Tyttö myös osaa jo istua, mikä tuo taas uusia ulottuvuuksia leikkeihin ja syöminenkin onnistuu syöttötuolissa.

Nyt nautin kesästä ja äitiyslomasta niin kuin kuuluu ja palaan töihin taas kesän jälkeen.

Vaikka kyllä kai äitiysloman voi hukata kovin monella tavalla - tekemällä tai tekemättömyydellä. Ehkä harmittelen myöhemmin sitä, etten käyttänyt lomaani paremmin hyödyksi, tai sitten harmittelen sitä, etten oikeasti vain lomaillut. Pitää kai vain luottaa kohtaloon, vaikka äskeisen leffan perusteella siihenkään ei ole enää luottaminen (Adjustment bureau).

Pitsiä ja puuvillaa

Enpä olisi ihan heti uskonut tämänkään päivän koittavan. Puhdistin ompelukoneeni päältä pölyt ja aloin huristella. Suoraa ja siksakkia.

Osittain tämä oli vähän pakon sanelemaa, osittain taas ihan puhdas innostus. Niitä ideoita kun alkoi kertyä jo niin pitkäksi jonoksi, ettei toteuttajat enää pysyneet perässä, niin pakkohan asialle oli jotain tehtävä. Ja kivaahan se olikin!

Nyt on valmistunut jo tyynynpäällinen, pieni pöytäliina, maustepurkkien kannet, pari patalappua ja pikkuinen pussukka. Mies kyllä epäili, että jos tätä tahtia jatkan, niin kone on loppuviikkoon mennessä takaisin varastossa. Hyvin mahdollista, mutta olenpahan nyt ainakin tehnyt tuttavuutta tuon ennen niin pelottavalta kapistukselta näyttäneen ompelukoneen kanssa. Ihan hyvin tulimme juttuun.

Vettä myllyyn lisäsivät perintöpitsiliinat! Sain eilen niin ison kasan mummon virkkaamia pitsiliinoja ja pitsinauhoja, että näin koko viime yön unta pitseistä. Aivan mahtava juttu, että saan tuoda oman suvun käsintehdyt pitsiliinat uuteen kukoistukseen tuunaamalla ne tähän päivään. Vanhat esineet, huonekalut ja tekstiilit ansaitsevat arvostusta, mutta mikään ei estä muokkaamasta niitä tämän päivän trendeihin sopivaksi - tietysti hyvällä maulla. Parempi, että ne ovat jotenkin esillä, kuin piilossa ja hylättyinä varastoissa.

Hihii, kohta täällä on pitsiä siellä, pitsiä tuolla...

Ensitöikseni kiinnitin yhden pitsiliinan olemassa olevaan sohvatyynyyni ja koristelin vielä muutamalla "blingbling"-napilla. Näitä tyynyjä tulee vielä lisää.

Seuraavaksi ikuistan yhden ison liinan ja pari pienempää torkkupeittoon. Ja myös vähän blingblingiä.

Harmi vain, että nämäkin liinat loppuvat jossain vaiheessa. Eli ei pidä heti tuhlata kaikkia ideoitaan, vaan on säästettävä muutama liina tuleviinkin oivalluksiin. Ja siinä vaiheessa kun huomaan, ettei toteutus vastaa mielikuvaani, innostukseni todennäköisesti lopahtaa. Olisi vain muistettava, että harjoitus tekee mestarin. Eikä sitä edes tarvitse olla mestari, kun itselleen tekee ja on tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaiseksi ihan itse.

Ehkä en ihan toivoton tapaus olekaan...

Aina se on mielessä

Ei kai siitä ajatuksesta tule koskaan pääsemään eroon. Onko kaikki ihan varmasti hyvin? Mitä jos kuitenkin on jotain, mitä ei ole huomattu?

Tyttäreni on kovin pienikokoinen. Tyttömäisen siro, olen puolustautunut. Neuvolan käyrillä kyllä kuljetaan tasaisesti eteenpäin, mutta alimmaisella viivalla. Myöhemmin syntyneet menevät kovaa vauhtia painossa ohi.

Joka kerta neuvolan punnitukseen mennessä olen uskonut, että kyllä nyt ainakin on painoa tullut reippaasti. Ja joka kerta olen saanut pettyä, tai pelästyä. Punnitukseen meno alkaa jo olla pelottavaa, vaikka joka kerta toivo paremmasta painonnoususta jyskyttää takaraivossa.

Vaikka ei kai tässä mitään epänormaalia ole, eteenpäin mennään kuitenkin. Mutta jotenkin vain käsitys puolivuotiaasta on ollut aivan toisenlainen. Tuhdimpi.

Sovitin tyttöä vaunujen ratasistuimeen. Kyllähän pian alkaa jo olla aika, kun voidaan ottaa ratasosa käyttöön. Mutta ehei, ei vielä moneen kuukauteen! Pikkuinen tyttöni hukkui suuriin rattaisiin. Millaisille mammuteille rattaiden turvavaljaatkin on tehty?

Onko tyttö kärsinyt nälkää? Vai onko äidinmaitoni ollut kevytversiota? Kuvittelin, ettei tällä kertaa tarvitsisi miettiä pakkosyöttämistä ja kalorimääriä.

Eikä kai tarvitsekaan, kun vain luottaa siihen, että kaikki on kunnossa. Katselin omaa neuvolakorttiani ja koin pienen helpotuksen; olen itse ollut puolivuotiaana jopa parisataa grammaa pienempi kuin mitä tyttäreni nyt on. Ja ihan tarpeeksi iso minustakin kasvoi.

Ehkä tyttäreni siis on vain sirorakenteinen ja kaikki on ihan hyvin.

Kriisi

Blogini on kohdannut kriisin. En enää tiedä, mihin se on menossa - mikä on sen funktio.

Alkuperäinen tarkoitus on täytetty. Sain kirjoittamisesta voimaa vaikeaan tilanteeseen ja purettua ajatuksia sanoiksi.

Mutta en voi loputtomiin kirjoittaa surusta. En voi kirjoittaa asiasta, josta ei ole enää sanottavaa.

Vai oliko sittenkään tarkoitus kirjoittaa nimenomaan surusta? Ei, vaan muistoista. Muistoni ja kokemukseni tulevat vaikuttamaan koko loppuelämääni. Jollakin tasolla ne tulevat aina vaikuttamaan haaveisiini.

Ei tämä ollutkaan tarina surusta. Tämä on tarina selviytymisestä. Tämä on tarina elämän jatkumisesta.

Tämä on tarina minun elämästäni. Ilosta ja surusta, enkelipojasta, äidistä ja tyttärestä, ja vähän isästäkin, leipomisesta, sisustamisesta ja arjen pienistä hetkistä.

Jälleen kerran kirjoittaminen selvensi ajatuksiani luomalla järkevän päättelyketjun. Kyllähän minä voin blogissani esitellä leipomuksiani ja uusia sisustusjuttuja yhtälailla kuin kirjoittaa haikeita sanojakin. Muistojen ja haaveiden välille mahtuu koko elämä.

Piano

Olen ihminen, joka idean saatuaan haluaa toteuttaa sen heti, samantien. Innostun, ideoin, suunnittelen, toteutan. Innostun ideoistani niin täysillä, etten voi ajatellakaan muuta ennen kuin olen saanut suunnitelman toteutettua.  Tai usein käy myös niin, että kun asiaa tarpeeksi pohtii, toteaakin idean olevan täysin toteuttamiskelvoton. Yllättävän usein sitä huomaa, että olisi kannattanut vielä hetken verran enemmän miettiä ja suunnitella.

Yhtenä päivänä keksin, että päällystän ikean maustepurkkien kannet jotenkin nätisti. Ideaan oli pakko tarttua heti, vaikkei minulla ollut sopivaa materiaalia. Jostain kaapin perältä löysin paperia, joka saisi kelvata paremman puutteessa. Askartelin aikani, kunnes totesin, että teen joka tapauksessa uudet, kunhan hankin ensin kunnon materiaalit. Mutta pakko oli saada luovuudenpuuska laannutettua. Nyt ne purkit odottavat keskeneräisinä uutta innostusta.

Silmälasit pitää myös saada uudet. Selasin yhden aamupäivän netin kehysvalikoimia ja jo iltapäivällä oli pakko käydä paikallisissa silmälasiliikkeissä sovittelemassa pokia. Sillä tavalla sain taas alkuinnostuksen tyynnytettyä ja nyt voi rauhassa odottaa sopivaa päivää lähteä naapurikaupunkiin katselemaan valikoimaa. Mikäli nyt edes ihan oikeasti tarvitsen uusia laseja.

Edellispäivänä keksin haluta pianon. Selasin innoissani netin myydään-palstoja ja tein vertailuja. Olen nuorempana soittanut koskettimia useamman vuoden, mutta nyt taito on pahasti ruosteessa. Minulla on vanha kosketinsoitin, jonka vanhempani ostivat minulle muinoin siinä uskossa, että harrastukseni olisi vakavampaakin laatua. Soitin oli ammattitasoa, ja sain myös mixerin ja kaiuttimet. Kävin esiintymässä jokaisessa koulun ja kylän juhlassa. Olin kai ihan hyvä. Jopa pieneen kyläkouluumme ostettiin vanhan harmonin tilalle sähköurut, kun oli joku, joka sitä osasi soittaa.

Mutta kuten miltei jokainen harrastus, myös tämäkin jäi teini-iän saavutettuani. Nuo koskettimet ovat kyllä edelleen säilyttäneet paikkansa aina oman kotini sisustuksessa käyttövalmiudessa. Vaan harvemmin niitä on kuitenkaan tullut soiteltua. Vaikka olikin silloin kymmenen vuotta sitten ammattitason soitin, ei äänenlaatu vastaa enää nykypäivää, eikä jokainen säätönappula enää aivan täysin toimikaan.

Oikeastaan harmittaa, etten silloin pikkutyttönä lähtenyt opettelemaan pianon soittoa, vaan valitsin sähköurut. Ero piilee vasemmassa kädessä. Koskettimilla soitetaan vain sointuja, kun taas pianolla vasen käsi elää ihan omaa elämäänsä. Kosketinsoittajan pitäisi olla ihan pro ja hyödyntää soittimen taustamusiikkiominaisuuksia tehden itse oikeanlaiset taustat. Minä en ole niin pro, vaikka soitin tämän kaiken mahdollistaisikin. Jokaisen biisin soittaminen saman valmiin taustarytmin avulla alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Pianon soittaminen kuulostaa kauniimmalta.

Vielä jonain päivänä ostan pianon, menen pianotunneille ja soitan iltaisin kauniita sävelmiä. Ja laulan, kun olen yksin.

Mutta oikeastaan tässäkin haaveessa on koira haudattuna. En oikein tiedä haluanko ostaa pianon itselleni vai tyttärelleni. Toivoisin, että tyttö perisi äitinsä musikaalisuuden, ja toivoisin, että hän kiinnostuisi pianonsoitosta, jotta äitikin saisi siinä samalla opetella. Vaan riskinsä on tässäkin. Voikin olla, että tyttö ei kiinnostu koko pianosta yhtään, kun on saanut tarpeekseen äidin pimputtelusta. Ja varsinkin, jos äiti jopa vähän yrittää ohjata soittoharrastuksen suuntaan. Ehkä juuri tästä syystä en koskaan ole oppinut ompelemaan. Äitini kun ompeli meille aina kaikki vaatteet, enkä koskaan saanut samanlaisia ostovaatteita kuin kaverit käyttivät - aitoja nappiverkkareita. Ja sitten kun tarvitsin ompeluapua, annoin äitini tehdä sen. Minun ei ole koskaan tarvinnut itse opetella. (Äiti, saat kyllä edelleen tehdä ne sohvatyynyt - ja kaikki tulevatkin jutut.)

Nyt haluaisin osata ommella ja tehdä kaikkia ihania juttuja. Vaan eipä sitä kiinnostusta ole vieläkään niin tarpeeksi, että jaksaisin opetella. Ehkä tyttäreni voisi opetella senkin...

Tässä pianoinnostuksessa kävi nyt oikeastaan niinkin, että alkuinnostuksen huumassa en tajunnut heti mitata pianon tarvitsemaa tilaa. Näin jo mielessäni, kuinka hienosti piano sopisi olohuoneen sisustukseen, viisihaarainen kynttelikkö ja pari valokuvakehystä päällään. Mutta eihän se sitten mahdukaan siihen, mihin sitä olin jo kovasti sisustamassa. Eikä sille oikein ole muutakaan paikkaa. ELLEI sitten osta uutta tv-tasoa - ja sohvia...

Tai ehkä vain käynnistän sähköurkuni, soitan pari kipaletta ja laannutan soittotarpeeni.

Ja sitä paitsi, tyttärestäni tulee todennäköisimmin rumpali. Miehelläni on tapana rummuttaa käsillään musiikin tahtiin reisiinsä, pöytään, mikä nyt sattuu olemaan lähinnä. Auton ratti on kulunut rummutuskohdasta. Rytmitajua hänellä ei ole, eikä mitään käsitystä sävelistä, mutta musiikin tahtiin hän rummuttaa kuin ammattilainen. Tyttäressäni on myös havaittavissa tämä ominaisuus. Hän nakuttaa jaloillaan lattiaan aivan taukoamatta. Nap-nap-napnap-nap. Varpaat tai kantapää, asennosta riippuen. Nap-nap.

Tikus.. seipäästä asiaa

Sainpas luvan julkaista kuvia mieheni tuotannosta! Tässä siis seuraavaksi näyttämöllä heinäseivästuotannon jakkara ja ilmoitustaulu.

Näissä esineissä ei ole käytetty ainuttakaan ruuvia tai naulaa, vaan ne on koottu liimalla ja puutapeilla. Myöskään sähkötyökaluja ei ole liiemmin käytetty, vaan heinäseipäiden koloukset on kaikki tehty käsin taltan avulla.

 

 

 

Nämä ovat näitä blogini toteutuneet haaveet -osion juttuja. Ja lisää haaveita on tulossa!

Oikea kohtaus oikeaan tilanteeseen

Leffoissa shokkitilanteeseen joutunut ihminen menee paniikkiin, hätiköi, ei ajattele selkeästi, kirkuu ja itkee. Ei se oikeasti niin mene - ainakaan minun kokemuksellani. Mutta siinä tilanteessa olen kyllä ehtinyt miettimään, muistaisinko jonkin leffan, jossa olisi vastaavanlainen tilanne, ja kuinka henkilöt siinä kohtauksessa näyttelivät. Miten minun siis kuuluisi toimia.

Ajoin kerran autolla ojaan. Tai no oikeasti se oli jo toinen kertani. Kun tajusin menettäneeni autoni hallinnan mustan jään peitossa olevalle mutkalle, ajattelin vain materian perään - autoni! Aineet vakavampaankin onnettomuuteen olivat kaikki olemassa, mutta hyvää tuuria tai enkeleitä oli matkassa. Kömpiessäni ulos katollaan makaavasta autosta olin aivan rauhallinen. Yritin etsiä kännykkääni, mutten löytänyt. Joku on kai joskus sanonut, ettei puhelinta saisi pitää autossa "vapaana", juuri tämän takia. Pian paikalle kuitenkin saapui auto. Nuori mies ja nainen tulivat kysymään, tarvitsenko ambulanssia ja antoivat minulle puhelimen, jolla soitin miehelleni. En tarvinnut ambulanssia, olinhan jo ojaanajon konkari ja osasin jännittää niskani niin, ettei se päässyt heilahtamaan. En saanut edes ruhjeita. Siinä sitten miestäni odotellessamme ajattelin, että pitäähän tässä nyt jotenkin mukamas olla järkyttynyt tilanteesta. Niinhän ne leffoissa tekevät; huutavat kirosanoja ja potkivat kiviä. Yritin olla järkyttynyt. Kyykistyin maahan ja mutisin kirosanoja. Oikeasti olisin voinut vain jutustella mukavia näiden auttamaan tulleiden ihmisten kanssa ja nauraa koko tilanteelle. Mutta eihän se olisi sopinut.

Tai entä sitten se kerta, kun yritimme elvyttää poikaamme. Mieheni elvyttää elotonta poikaa samalla kun minä pidän linjaa auki hälytyskeskukseen, jolla ei ollut antaa muita neuvoja kuin jatkaa elvytystä niin kauan, kunnes ambulanssi tulee. Oli aivan hiljaista, koska minullakaan ei juuri ollut asiaa. Siinä oli taas hetki, jolloin jälleen ajattelin, että pitäähän minun nyt sentään tässä tilanteessa olla järkyttynyt. Yritin kuulostaa hätääntyneeltä ja toistelin poikani nimeä. Vaikka oikeasti olisin vain halunnut olla hiljaa.

Uskon siihen, että ihminen pystyy hätätilanteessa ylittämään kaikki fyysiset voimansa. Henkisetkin. Jotenkin sitä vain siinä tilanteessa tietää, miten pitää toimia. Ja tietää, ettei hätääntyminen, huutaminen, kirkuminen, itkeminen tai potkiminen auta. Paitsi tietysti, jos joku käy kiinni. Se on vähän kuin synnyttäminen; ei sitä voi etukäteen harjoitella, on vain toimittava tilanteen vaatimalla tavalla.

Pari päivää sitten olimme ajaa peurakolarin. En ainakaan muista olleeni ennen niin läheltä piti -tilanteessa. Olimme pakettiautolla liikkeellä koko perhe, kun tien vasemmalta pientareelta pilkisti ensin kaksi kiiltävää silmää ja samassa peura olikin jo tiellä - toinenkin. Mieheni sai väistettyä peurat tien oikealta pientareelta, mutta varmasti etumainen peura sai auton kyljestä kuonoonsa muistutuksen varovaisuudesta. Olisin voinut kuvitella kiljahtavani jotain tyyliin "iiiiiiiiik", mutta en sanonut mitään. Taisin vain tokaista "jaahas". Ehkä tilanne ei kuitenkaan tuntunut niin uhkaavalta pakettiauton hytistä katsottuna ja vastapelurina oli vain peura. Ja tietysti luotto mieheni tilannetajuun.

Kovin huvittavaa, että tv:ssä näytettävillä ohjelmilla voi oikeasti olla niin paljon valtaa käyttäytymismallien antajana. En käyttäydy normaalisti, eikä kukaan voi tietää minun olevan järkyttynyt, jollen näytä tunteitani voimakkaasti. Shokkireaktio sekin.

Ideasta toteutukseen

Tässä teille lisää toteutettuja ideoita!

Annoin miehelleni kasan vanhoja puisia lankarullia sekä ohjeen, että eteiseen pitäisi saada uusi naulakko. Tällainen siitä sitten tuli!

 
Tyttären huoneeseen tein taulukollaasin seuraavanlaisilla teksteillä:

Sormeni ovat ehkä pienet, mutta voin aina kietoa isäni niiden ympärille.

"Ei kuulosta kovin järkevältä", sanoi Kani. "Ei", sanoi Puh nöyrästi. "Ei kuulostakaan nyt kun sen sanoo ääneen. Sitä ennen se kuulosti aivan järkevältä."

Minä en halua semmoisia ystäviä, jotka ovat kilttejä, mutta jotka eivät yhtään välitä toisista, enkä semmoisia, jotka ovat sen takia kilttejä ettei heidän tarvitsisi tuntea itseään epämiellyttäviksi. Enkä semmoisia, jotka pelkäävät. Minä haluan jonkun, joka ei ikinä pelkää, ja joka välittää toisista, minä haluan äidin.

Tyttö tuskin leikkii omassa huoneessaan vielä pitkään aikaan, ja hyvä niin. Saapahan äiti rauhassa toteuttaa omia prinsessaunelmiaan ja sisustaa huonetta mieleisekseen - kunnes pikkuprinsessa keksii, että äidin laittamat nätit jutut on vielä nätempiä hieman tuunattuna. Vielä pitäisi kunnostaa tytölle vanhan ajan sänky huoneen rekvisiitaksi (käyttöön sitten, kun sen aika koittaa) ja ommella uudet verhot.

Wc:n seinälle tein taulun, jossa on teksti: "Rakkaus on kaikki mitä tarvitset, mutta hieman vessapaperia silloin tällöin ei liene haitaksi."

Tänää tuli myös kokeiltua omaa reseptiä kääretortun täytteeksi. Philadelphia-tuorejuustoa, tomusokeria, sulatettua suklaata, appelsiinin kuori ja appelsiinin mehua sekä sisäpinnalle omenasosetta. Toimii!

 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...