Voihan leipä ja kakku

Olen innostunut tekemään voileipäkakkuja. Itse en niitä syö, mutta mielelläni kyllä teen. Ja ilmeisen hyviä niistä tulee maistamattakin!

Viime kesänä tein ihka ensimmäisen voileipäkakkuni ylioppilasjuhliin. Nyt olen tehnyt pari kakkua 1-vuotisjuhliin:

Kummipojalle tein texmex-kakun, jonka junaidea tosin oli ajatuksissani vähän näyttävämpi, kuin mitä lopputuloksesta tuli. Totesin myös, ettei cheddar-juustoa kannata käyttää koristeena, sillä se sulaa kakun pinnalle ja menettää muotonsa.

Toiselle 1-vuotiaalle tein perinteisen kakun. Vahingosta viisastuneena juustokoristeet on nyt tehty goudasta.

Vielä tämä harrastus on hyvin pitkälti oppimisen ja harjoittelun asteella. Vasta kokeilemalla löytää oikean kostutuksen, käytännöllisimmän aluspaperin, kauneimman tavan koristella. Se ensimmäinen kakkuni sekä tämä texmex-kakku jäivät koristelun osalta liian paljaaksi (tosin kuvassa näyttää todellisuutta paljaammalta). Vasta viimeisimpään kakkuun tajusin tilkitä aukkoja ja koristella runsaalla kädellä. Vielä harjoitus tekee mestarin! Tosin sen verran suuritöinen (ja kallis) tuo voileipäkakku on, ettei niitä viitsi ihan joka viikonloppu harjoitella.

Ja kuten tuossa viime kesänä julkaistussa kirjoituksessani lupasin, niin tässä kuva myös valmiista vauvanpeitosta:

 

Ihan mukavaa puuhaa tuo kutominenkin oli, mutta ehkä tässä taas tovi vierähtää, ennen kuin on jälleen aikaa ja innostusta aloittaa uutta työtä.

Maantietörpölle

Hei sinä maantietörppö, joka olet niin onnekas, että omistat etuajo-oikeuden aina siellä, missä kuljet, onko mielessäsi koskaan käynyt ajatusta, että vastapelurin auton takapenkillä saattaa istua pieni lapsi?

Kyllä, sinä olit oikeassa, sinulla oli etuajo-oikeus. Ja kyllä, minä tein väärin, kun käännyin autollani edestäsi vasemmalle. Mutta minä sentään käytin pelisilmääni sillä välin kun sinä suljit omasi ja kolkkasit tilannetajusi. En halunnut jumittaa koko vilkasta risteystä arkailemalla vasemmalle kääntymisen kanssa. Kun sitten näin vasemmalta tulevan taksin kääntyvän puoleeni, koin tilaisuuteni tulleen ja pääsin puikahtamaan tämän taksin edestä kadulle ja vasemmalle. Mutta niin, sinulla oli etuajo-oikeus. Osuu jos osuu, sinulla on etuajo-oikeus ja minä maksan viulut. Siinä missä pelisilmällä varustettu autoilija olisi höllännyt kaasusta tai edes pitänyt sen hiljaisen nopeuden, minkä edestä pois kääntyvä auto automaattisesti aiheutti, sinä lisäsit kaasua ja otit tähtäimeesi minun autoni vasemman takakulman.

Juuri sen kulman, jossa tyttäreni, pieni vauvani, istui turvaistuimessaan! Ja ei, sana 'turva'istuin ei tarkoita sitä, että kallein aarteeni olisi turvassa kaltaisiltasi törpöiltä.

Tällä kertaa ehdin pois alta. Ehkä tilanne oli sinullakin hallussa koko ajan - halusit vain pelotella, ärsyttää. Halusit aiheuttaa minulle muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin, jotta en toiste tulisi hidastamaan matkantekoasi puolella sekunnilla.

Toivon todella, ettei viimeinen näkysi ennen rysähdystä, ole viattomat lapsen silmät tuijottamassa pelokkaina auton takaikkunasta samalla, kun tajuat, ettet saakaan ajoneuvoasi enää pysäytettyä...

Pikkukakkosunet

Olen kehuskellut, kuinka hienosti tyttäreni nukkuu yöt, iltakahdeksasta aamukahdeksaan. No, uusi rytmi on taas täällä. Nyt tyttö herättää aamukuuden herätyksiin tottumattoman äidin tuohon kukonlaulun aikaan.

Ei siinä mitään, jos olisi aamulla lähdettävä johonkin, mutta kun tiedät olevasi koko pitkän päivän kotona, tuntuu tuo aikainen aamuherätys turhalta. Eikä siinä sittenkään mitään, jos tietäisit saavasi ottaa pienet päikkärit päivän aikana, mutta kun sepäs ei käykään niin yksinkertaisesti.

Tyttö meni aamupäikkäreille yhdeksän jälkeen, jolloin pakkasin hänet vaunuihin ja menin itse ulos lumitöihin. Ja niitä töitä olisi kyllä riittänytkin, mutta puolen tunnin hikisen urakan jälkeen tyttö päätti, että se siitä. No, eipä tarvinnut keksiä puolisolle muita tekosyitä, miksi 15 senttiä paksun märän lumikerroksen kolaaminen ei innostanut.

Puolenpäivän aikaan koin tilaisuuteni tulleen, pakkasin taas tytön vaunuihin, työnsin terassille ja uppouduin sohvan pehmusteisiin. Äh, radio liian kovalla, pakko käydä sammuttamassa - ja takaisin peiton alle. Hmmmmm... uni tulee, uni tulee... *piip,piip* Tekstari! Vaivauduin lukemaan viestin, mutta päätin jättää vastaamisen myöhemmäksi. Uusi tilaisuus unelle. *plim* Messenger-viesti tietokoneella! (Kyllä, käytän vielä meseä yhden henkilön kanssa jutusteluun.) Sitä en vaivautunut katsomaan, odottakoot. Josko nyt voisin vihdoin nukkua rauhassa! No enpä tietenkään, itkuhälytin välitti kiukkuisen viestin. Kyllähän tässä ehtikin jo olla 20 minuuttia tehokasta aikaa nukkua päikkäreitä!

Hain tytön sisälle ja yritin vielä saada kiukkuisesta tytöstä unikaveria. Puolituntia siinä meni nukun-ennuku -kiukuttelua, kunnes turvauduin tissikikkaan. Tyttö sohvalle viereen makoilemaan ja tissi tämän suuhun. Vihdoinkin erävoitto! Syödään ja nukutaan yhtäaikaa, kätevää. Aina siihen saakka, kunnes puhelin soi. Tähän siis meni peräti viisi minuuttia. Päätin luovuttaa, eihän oikeastaan enää edes nukuttanut.

Tytöllä on selvästi taktiikka: kun minä en nuku, ei nuku muutkaan, ja kun minä nukun, muut ei nuku silloinkaan! Heti, kun nousin ylös vastatakseni puhelimeen, tyttö jäi kiltisti sohvalle nukkumaan ja nukkuikin lopulta melkein pari tuntia.

Seuraava tilaisuus tuli jälleen viideltä. Nyt ymmärrän, miksi äitini on aina puhunut pikkukakkosunista. Asetetaan lapsi mukavasti telkkarin eteen, laitetaan kanava kakkoselle, ja hiivitään itse sohvalle kylkiasentoon. Tässä on jopa tunnin mahdollisuus nukkua päikkärit! Tosin se ehkä toimisi paremmin, mikäli lapsi olisi siinä iässä, että ymmärtäisi edes murto-osan näkemästään. Näin pienillä keskittymiskyky päättömiin ja hännättömiin loruihin sekä kaneiksi pukeutuneisiin täteihin on vielä melko rajallinen. Ja lisäisi myös huomattavasti mahdollisuuksiani, mikäli olisin muistanut laittaa puhelimen äänettömälle...

Äiti tarvitsee oman kyltin:

***

Onneksi on sentään kevät tulossa. Eihän näin kauniita aurinkoisia päiviä voi hukata nukkumalla. On paljon kivempaa katsella auringonvalokiilassa loikoilevia villakoiria ja välioven ikkunaruutujen pesemättömiä nurkkia. Kyllä ne oli vielä tallessa pimeän talven jäljiltä!

Tie minuuteen

Aloitin tammikuussa uuden harrastuksen, joogan. Tarjonta myöhäisempään ilta-aikaan sijoittuvasta "urheilusta" oli melko olematonta eikä talous antanut periksi liittyä yksityisten liikuntakeskusten listoille. Niinpä päätin kokeilla, löydänkö sisäisen rauhan kautta tien vetreisiin niveliin.

Mielikuvani joogasta oli lootusasennossa istuva buddha hokemassa omnomia tai sitten tyynen meren rannalla kallion kielekkeellä pitkä ja hoikka nainen keikkumassa yhdellä jalalla taivuttaen toisen jalkansa selän takaa pään taakse, selkä nätisti notkolla ja kädet ottamassa kiinni taivutetun jalan varpaista. Puuh.. Siitä on rauha ja kauneus kaukana, kun tämä rautakanki yrittää löytää varpaansa edes etukautta.

No eipä tämä maalaiskylän jooga ihan näitä mielikuviani vastannut. Puolitoistatuntia venyttelyä ja rentoutumista peläten, koska kanssajoogailijat saavat tökätä minut hereille ja käskevät lopettaa kuorsauksen.

Mutta hyvää tuo viikoittainen venyttely on tehnyt. Viikon lopulla kroppa jo selvästi kaipaa seuraavaa kertaa. Tietysti sitä voisi venytellä kotonakin ihan ilmaiseksi, mutta... Ei vain tunnu olevan aikaa. Tuntuu paljon tärkeämmältä istua hartiat lytyssä tietokoneen edessä. Vaan eipä tuo omatoimisen venyttelyn ajanpuute ole se koko jutun juoni - kerran viikossa saan olla puolitoistatuntia pois kotoa tekemättä ja ajattelematta yhtään mitään. Tuona aikana mies kylvettää tytön, antaa iltavellin ja laittaa nukkumaan.

Äitiys on kuin työntövoimalla kulkeva juna. Vaunut kulkevat aina edellä ja takaa voi vain yrittää huudella ohjeita toivoen, että ne kuuluvat eteen asti. Äitiydessä sanat "minä itse" siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Et ole enää yksi itsenäinen ihminen, vaan äiti. Kaikessa tekemisessäsi on ajateltava ensin lapsiasi.

Tähän äitiyden osioon, oman itsensä kadottamiseen minulla on vielä totuttelemista. En voi tarttua tilaisuuksiin, ennen kuin olen järjestänyt lapsen asiat kuntoon, eikä ne aina mene niin kuin haluaisi. Pysäkit lipuvat ohitse samalla kun vaunut peittävät näkyvyyttä eikä varaveturia ole saatavilla.

Kerran viikossa yritän löytää kadonneen minäni, omat ajatukseni, oman aikani. Kaunis ajatus, vai mitä?

Kyllä maistuu!

Esikoisen aikaan meillä yritettiin syödä näin:

Kuopuksen ensituntuma soseisiin sujui näin:

Kuvista voi siis päätellä, että soseiden syöminen kuopuksen kanssa sujuu jonkin verran paremmin kuin esikoisen kanssa. Erityisesti siistimmin. Esikoinen ei koskaan oppinut syömään soseita. Ei, vaikka äiti yritti kaikki kiristämisen ja lahjonnan taiat. Tuttia dippaamalla sai ehkä huijattua edes jonkinmoista makua suuhun, mutta lusikan nähdessään huulet liimautuivat kiinni.

Tyttölapsemme kanssa ajattelin aloittaa soseisiin totuttautumisen hitaasti, ilman kiirettä. Ilman äidin stressiä. Sillä varjolla annoinkin tytön ensi kertaa maistaa jo ennen kuin edes neljä kuukautta oli vielä täynnä. Siinähän menisi vielä pitkä aika, ennen kuin soseita syötäisiin nälän voittamisen tarkoitukseen. Mutta kuinka ollakaan, tyttö piti tästä uudesta kokemuksesta niin paljon, että olisi varmasti kerralla syönyt koko purkillisen, mikäli äiti olisi antanut! Ainakaan siis toistaiseksi tyttö ei ole perinyt äitinsä ruokailutottumuksia - onneksi!

Tämä on taas niitä arjen pieniä asioita, jotka saavat hyvälle tuulelle. Lapsenkasvatus voi toisinaan olla jopa helppoa! Onnistumisten ja hyvien kausien aikana tosin vain pelottaa, koska taas on vaikeiden kausien aika. Nyt nukutaan koko yö ja syödään hyvin. Entä huomenna? Olen täälläkin monta kertaa todennut ja lohduttautunut vaikeiden hetkien aikana ajatuksella, ettei mikään vaihe kestä ikuisesti. Harmi vain, että vaihe se on hyväkin vaihe...

Vapaa aamu

Yhtenä aamuna sain taas kokea jotain uutta. Tai vanhaa. Vanha tapa uudella aikakaudella. Sain herätä yksin ja nauttia kirpeästä pakkasaamusta ihan omaan rauhalliseen tahtiini.

Tyttö lähti aamulla isän matkaan ja jätti äidin jatkamaan uniaan. Sain koko aamun vain itselleni ja omaa aikaa ennen töihin lähtöä. Niin ja työtkin alkoivat vasta puoliltapäivin. Mitähän sitä oikein tekisi?

Nousin ylös ja kurkkasin tyhjään pinnasänkyyn. Juu ei, ei sieltä paistanut joka aamun aurinkoisinta hymyä. Oli tyydyttävä lämpimän punaisena kajastavaan oikeaan aurinkoon, joka oli aloittamassa taistelua tuota hyytävää pakkasta vastaan. -26,4 astetta. Keitin kahvin ja avasin tietokoneen. Aivan samoin, kuin joka aamu. Vain sillä erolla, että työhuoneen lattialla olevan leikkimaton päällä ei köllötellyt tyttöä, joka tapittaisi äitiä suurilla silmillään ja odottaisi, koska äiti taas irrottaa katseensa tietokoneen ruudusta, jotta tälle voisi väläyttää sen kauneimman hymynsä. Ei ollut ketään, kelle leperrellä eikä ketään jokeltelemassa takaisin. Vaikka olisin yksin kotona, eikä kukaan kuulisi minua, en silti osaa puhua yksikseni ääneen. Laulaa kyllä, mutta en puhua. Jännää, että siinäkin on vissi ero.

Ja niin kello näyttikin jo töihin lähdön aikaan. Tästäkö ajasta nyt piti nauttia? Siitä, ettei ollut mitää, mikä olisi saanut hymyilemään. Ei mitään, mikä olisi aloittanut aamun vilpittömän ihanilla asioilla. Sain viettää aamun aivan kuten joka aamu, mutta ilman ihanan tyttöni seuraa.

Onneksi tänä aamuna tyttö taas hymyilee ja yrittää kovasti auttaa tämän tekstin kirjoittamisessa istuen sylissäni ja hamuten näppäimiä pienillä sormillaan. Juuri tästä nautin.