Neuvolakäynnit ovat oikeasti aika pelottavia. Ja siis kun lapsi ei osaa vielä pelätä, niin se jää äidin tehtäväksi. Onko lapsi saanut tarpeeksi ruokaa, jotta kasvukäyrä näyttää hyvältä? Onko napaa puhdistettu tarpeeksi? Voi ei, nivuset punoittavat ja korvissakin taisi vilahtaa vaikkupaakku! Mitähän neuvolatäti siitäkin sanoo...
En ole vieläkään tottunut ajatukseen, että lapseni on terve, normaali. Hän ihan oikeasti kasvaa ja kehittyy - normaalisti. Mutta kun itse sitä kasvua ei niin vain näe, kun katsoo tyttöä päivittäin. Toki vaatteet tuntuvat joskus vähän ahtaammilta, mutta ilmeisesti body on vain kutistunut pyykissä. Ihmiset, jotka näkevät tyttöä harvemmin osaavat ehkä paremmin arvioida tytön kasvua. Mutta entä kun jälleennäkemisen riemu alkaa sanoilla "voi kun se on vielä pieni!". Mitä, eikö lapseni olekaan kasvanut?! Ainiin, sehän on vauva, sen kuuluukin olla suuren ihmisen näkövinkkelistä pieni. Rauhoitu!
Tämänpäiväistä neuvolakäyntiä olin jännittänyt jo neljä viikkoa etukäteen, eli edellisestä käynnistä asti. Joulusulun vuoksi jouduimme taas käymään eri neuvolassa, eri neuvolatädillä. Juurihan olimme käyneet ensimmäisen kerran uuden kotipaikkakuntamme neuvolassa, ja sitä ennen vanhan kotipaikkakuntamme neuvolassa kahdella eri tädillä. Aina eri ihminen, aina eri mittapöytä, aina eri mittaustapa. Ja kasvukäyrät ompelevat siksakkia. Kasvaa, ei kasva.
Mutta jälleen kerran huoleni oli aivan turha - tyttö oli kasvanut hienosti! Tämänkertainen mittauspöytä tai mittaaja, tai näiden yhdistelmä oli armollinen. Tyttöni on reipas, jäntevä, touhukas ja seurallinen. Vierastaminenkin kertoo vain henkisestä kehityksestä!
Olen nyt selättänyt kolme ensimmäistä kuukautta, jotka itse koen lastenhoidossa vaikeimmiksi, ehkä jopa turhauttaviksi. Ensimmäiset kolme kuukautta ovat opettelua ja tutustumista, ilman vastakaikua. Tästä eteenpäin minulla on jo toiveita ymmärtää paremmin lapseni tarpeita ja saada hyvästä huolenpidosta palkinnoksi vilpitöntä ja näkyvää rakkautta. Vaikka eipä se lastenhoito/kasvatus ikinä helpoksi muutu!
Ai niin, tuttimonsterin vierailusta selvittiin säikähdyksellä! Ja ilmeisesti tarina hiirestä, joka vie tutit mennessään toimi meillä hyvinkin tehokkaasti (ja konkreettisesti) ja jo varhaisessa vaiheessa, sillä tutti ei juurikaan neidille enää kelpaa.
perjantai 30. joulukuuta 2011
torstai 29. joulukuuta 2011
Tule tule hyvä vuosi, älä tule paha vuosi
"Pakkohan tämän vuoden on olla hyvä..." Olihan se!
Ristiriitaisin tuntein uuteen vuoteen - voiko se olla yhtä hyvä? Vai onko vuosilla jokin sykli. Yksi hyvä, kaksi pahaa vai kaksi hyvää, yksi paha jne... Se nyt vain kuuluu elämän kiertokulkuun, että välillä on nousukausia ja välillä taas lasketellaan. Ja muuten, miksi ylämäki on hyvä ja alamäki paha? Eikö ylämäkeä ole raskaampi nousta ja alamäkeä taas helppo rullata alaspäin? Eihän korkojen nousukäyräkään ole hyvä asia... Eli toisinsanoen, elämän kiertokulkuun kuuluu välillä raskaat ylämäet ja välillä taas rullataan kevyesti alamäkeä.
Tänä vuonna tapahtui niin paljon hyviä asioita, että kieltämättä vähän hirvittää. Eihän kevyt alamäki voi loputtomiin jatkua, välillä on pakko tulla mäki vastaan. Mutta kyllä pieni möykky tiessä riittäisi ja sitten voisi vaikka ihan kävellä tasaisella maalla. Ja loppujen lopuksi jokainen määrittää omien mäkiensä korkeuden ihan itse. Jos asustelee vain alavalla maalla, jokainen möykky ja nyppylä näkyy ja tuntuu.
Ylämäkikävely kyllä kehittää kuntoa ja kestävyyttä, mutta ensi vuonna ajattelin parantaa lihaskuntoa ja hapenottokykyä ihan tavallisella jumpalla ja kuntosalilla. Siinä siis uudenvuodenlupaukseni.
Kiitos tästä vuodesta - sain taas olla onnellinen. Nyt luottavaisin mielin kohti uusia haasteita. Mukavia haasteita.
Niin ja sitä maailmanloppua odotellessa... 21.12.2012.
Ristiriitaisin tuntein uuteen vuoteen - voiko se olla yhtä hyvä? Vai onko vuosilla jokin sykli. Yksi hyvä, kaksi pahaa vai kaksi hyvää, yksi paha jne... Se nyt vain kuuluu elämän kiertokulkuun, että välillä on nousukausia ja välillä taas lasketellaan. Ja muuten, miksi ylämäki on hyvä ja alamäki paha? Eikö ylämäkeä ole raskaampi nousta ja alamäkeä taas helppo rullata alaspäin? Eihän korkojen nousukäyräkään ole hyvä asia... Eli toisinsanoen, elämän kiertokulkuun kuuluu välillä raskaat ylämäet ja välillä taas rullataan kevyesti alamäkeä.
Tänä vuonna tapahtui niin paljon hyviä asioita, että kieltämättä vähän hirvittää. Eihän kevyt alamäki voi loputtomiin jatkua, välillä on pakko tulla mäki vastaan. Mutta kyllä pieni möykky tiessä riittäisi ja sitten voisi vaikka ihan kävellä tasaisella maalla. Ja loppujen lopuksi jokainen määrittää omien mäkiensä korkeuden ihan itse. Jos asustelee vain alavalla maalla, jokainen möykky ja nyppylä näkyy ja tuntuu.
Ylämäkikävely kyllä kehittää kuntoa ja kestävyyttä, mutta ensi vuonna ajattelin parantaa lihaskuntoa ja hapenottokykyä ihan tavallisella jumpalla ja kuntosalilla. Siinä siis uudenvuodenlupaukseni.
Kiitos tästä vuodesta - sain taas olla onnellinen. Nyt luottavaisin mielin kohti uusia haasteita. Mukavia haasteita.
Niin ja sitä maailmanloppua odotellessa... 21.12.2012.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Pakotettu kiireettömyys
Pidän luonnonilmiöistä, kuten salamoiden räiskeestä ja ukkosen paukkeesta, sekä nurkissa viheltävästä tuulesta - kunhan sitä saa katsella ja kuunnella turvallisen etäisyyden päästä. Eilinen Tapaninpäivän myrsky tuli jo vähän liian lähelle.
Mutta kyllä jäi tytön ensimmäinen joulu mieleen, kun Tapaninpäivän aamuna könyttiin polvet tutisten alakertaan talon turvallisimpaan nurkkaan. Aamulla puoli kahdeksalta myrskytuuli alkoi olla voimakkaimmillaan ja samalla katkesivat myös sähköt. Pilkkopimeässä tuntui kuin koko talo olisi saattanut lähteä lentoon hetkenä minä hyvänsä! Pimeässä kaikki tuntui niin paljon pelottavammalta, kun jostain pimeän seasta kuului jo kaukaa lähestyvä ja hetki hetkeltä voimistuva puhuri, peltien pauketta ja outoja rasahduksia.
Nyt testattiin toden teolla, mihin olimme rahamme sijoittaneet.
Ja ilmeisen hyvän sijoituksen teimmekin - myrsky ei saanut juuri mitään tuhoa aikaiseksi. Hieman katon räystäspellit repsottivat aiheuttaen paljon, paljon suurempaa melua, kuin mitä tuhon laajuuteen nähden voisi kuvitella. Myös suhteellisen aukealla sijaitseva tonttimme on saanut aikaan kommentteja jatkuvasta tuulesta, mutta hah, kuinkas ollakaan, nyt puumme kestivätkin tottuneesti hieman voimakkaammankin puhurin!
Sähköt olivat poissa 25 tuntia, eikä kännykätkään tahtoneet juuri toimia. Mutta mikäs hätä meillä täällä ollessa. Kynttilät valaisivat pimeää ja takka lämmitti sekä talon että ruuat. Ja mikä helpotus, että tyttö on rintaruokinnalla - hänellä ei ainakaan ollut hätäpäivää! Ilmeisesti hän vain nautti aattoillan hälinän jälkeisestä hiljaisuudesta.
Joulun viimeinen päivä kului siis rauhallisesti oman perheen parissa kynttilän valossa Alfapettiä pelaten ja suklaata mutustellen. Juuri niin sen pitikin mennä, vaikka ilman tuota sähkökatkosta olisin todennäköisesti imuroinut ja pessyt pyykkiä harmitellen, kuinka yhteinen aikamme on niin kortilla.
Mutta kyllä jäi tytön ensimmäinen joulu mieleen, kun Tapaninpäivän aamuna könyttiin polvet tutisten alakertaan talon turvallisimpaan nurkkaan. Aamulla puoli kahdeksalta myrskytuuli alkoi olla voimakkaimmillaan ja samalla katkesivat myös sähköt. Pilkkopimeässä tuntui kuin koko talo olisi saattanut lähteä lentoon hetkenä minä hyvänsä! Pimeässä kaikki tuntui niin paljon pelottavammalta, kun jostain pimeän seasta kuului jo kaukaa lähestyvä ja hetki hetkeltä voimistuva puhuri, peltien pauketta ja outoja rasahduksia.
Nyt testattiin toden teolla, mihin olimme rahamme sijoittaneet.
Ja ilmeisen hyvän sijoituksen teimmekin - myrsky ei saanut juuri mitään tuhoa aikaiseksi. Hieman katon räystäspellit repsottivat aiheuttaen paljon, paljon suurempaa melua, kuin mitä tuhon laajuuteen nähden voisi kuvitella. Myös suhteellisen aukealla sijaitseva tonttimme on saanut aikaan kommentteja jatkuvasta tuulesta, mutta hah, kuinkas ollakaan, nyt puumme kestivätkin tottuneesti hieman voimakkaammankin puhurin!
Sähköt olivat poissa 25 tuntia, eikä kännykätkään tahtoneet juuri toimia. Mutta mikäs hätä meillä täällä ollessa. Kynttilät valaisivat pimeää ja takka lämmitti sekä talon että ruuat. Ja mikä helpotus, että tyttö on rintaruokinnalla - hänellä ei ainakaan ollut hätäpäivää! Ilmeisesti hän vain nautti aattoillan hälinän jälkeisestä hiljaisuudesta.
Joulun viimeinen päivä kului siis rauhallisesti oman perheen parissa kynttilän valossa Alfapettiä pelaten ja suklaata mutustellen. Juuri niin sen pitikin mennä, vaikka ilman tuota sähkökatkosta olisin todennäköisesti imuroinut ja pessyt pyykkiä harmitellen, kuinka yhteinen aikamme on niin kortilla.
perjantai 23. joulukuuta 2011
Hyvää joulua!
Tänä jouluna nautimme riemunkiljahduksista, valloittavista hymyistä, paperin rapinasta ja kuusen kimaltelevista palloista.
Tänä jouluna joululla on taas merkitys - serkusten ensimmäinen joulu.
Tänä jouluna oma suojelusenkelimme elää sydämissämme.
Tänä jouluna olemme perhe.
Tänä jouluna olen onnellinen.
Tänä jouluna joululla on taas merkitys - serkusten ensimmäinen joulu.
Tänä jouluna oma suojelusenkelimme elää sydämissämme.
Tänä jouluna olemme perhe.
Tänä jouluna olen onnellinen.
Oikein ihanaa ja tunnelmallista joulua!
maanantai 12. joulukuuta 2011
Mahdollisen pelko
Saisin jo nukkua melkein koko yön yhtä soittoa - mutta herään hiljaisuuteen. Pystyisin tekemään päivällä askareitani rauhassa - mutta vahdin ikkunasta vaunujen liikehdintää. Häiritsen nukkuvaa. Tarkistan vain.
Pelkään, että jotain sattuu. Pelkään, ettei hän joku kerta herääkään, kun vain tarkistan.
Kun on menettänyt yhden, on toisen menettämisen pelko suurempi. Tietää, mitä menettäisi ja miltä menetys tuntuisi. Yhden näköjään kestää, sen kanssa oppii elämään, mutta entä toinen kerta? Mitä jos joskus menetän vielä toisenkin lapsen? Sehän on aivan yhtä mahdollista, kuin ensimmäinenkin kerta. Yhtä epätodennäköistä - ja silti mahdollista.
Joka kerta pitkän hiljaisuuden jälkeen sydämeni pamppailee samalla, kun vain tarkistan. Liikkuuko peitto hengityksen tahtiin? Kuuluuko hengityksen ääni? Tuntuuko ilmavirta? Entä jos ei tunnukaan?
Murehdin, pelkään, suojelen ja huolehdin. Voiko näitä muka tehdä liikaa, kun on kyse siitä kalleimmasta?
Pelkään, että jotain sattuu. Pelkään, ettei hän joku kerta herääkään, kun vain tarkistan.
Kun on menettänyt yhden, on toisen menettämisen pelko suurempi. Tietää, mitä menettäisi ja miltä menetys tuntuisi. Yhden näköjään kestää, sen kanssa oppii elämään, mutta entä toinen kerta? Mitä jos joskus menetän vielä toisenkin lapsen? Sehän on aivan yhtä mahdollista, kuin ensimmäinenkin kerta. Yhtä epätodennäköistä - ja silti mahdollista.
Joka kerta pitkän hiljaisuuden jälkeen sydämeni pamppailee samalla, kun vain tarkistan. Liikkuuko peitto hengityksen tahtiin? Kuuluuko hengityksen ääni? Tuntuuko ilmavirta? Entä jos ei tunnukaan?
Murehdin, pelkään, suojelen ja huolehdin. Voiko näitä muka tehdä liikaa, kun on kyse siitä kalleimmasta?
perjantai 9. joulukuuta 2011
Yökylään
Nyt se on sitten edessä, joka äidin ensimmäinen askel kohti lapsen itsenäistymistä - pieni murmelini menee ensimmäistä kertaa yökylään. Ja samalla tämä äiti pääsee ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan näiden seinien sisältä ulos ihmisten ilmoille.
Vaan mitä siitäkin tulee... Raskauskilot pursuavat joka biletopin raosta, maitokannujen mukaan mahtumisesta puhumattakaan, joten ensimmäinen ahdistus iskee jo vaatehuoneen ovelle päästessä. Ja entäs sitten, kun ne maitokannut illan aikana täyttyvät täyttymistään - jokainen tietää, miten siinä loppujen lopuksi käy. Niin ja entäs se, kun pitkästä aikaa ottaa viiniä lasin jos toisenkin. Siinä saattaa nukkumatti yllättää kesken kaiken.
Ja tietysti pahin ahdistus on eroahdistus. Miten murmelini pärjää ilman äitiä? Tai oikeastaan, miten mummi ja pappa pärjäävät, jos tämä murmeli päättääkin aloittaa iltakiukkukonserttinsa, eikä äidin tissi olekaan saatavilla...
Onkohan tämä sittenkään hyvä idea...
Esikoinen ei päässyt koskaan yökylään muualle kuin sairaalaan. Eikä silloin äidiltä kysytty, haluatko jättää lapsesi tänne. Oli vain jätettävä ja luotettava - ja kaivattava. Joka ilta oli annettava suukko poskelle, sanottava hyvää yötä ja katsottava tapittavia silmiä lasioven takaa, ja lähdettävä pois. Siihen tottui, vaikka joka ilta tuntui yhtä pahalta. Vaikka totta puhuakseni, olihan se hienoa nukkua yöt heräämättä kertaakaan ennen aamua.
Mutta niin vain on murmelinikin opittava olemaan toisten huollettavana ja äidin opittava luottamaan, nimittäin asiat työrintamallakin alkoivat selvitä - tosin vähän aikaisemmin kuin osasin kuvitella. Töihin olisi palattava tammikuun alusta alkaen, eli kun tyttö on vasta kolmen kuukauden ikäinen. Tosin äitiyslomani ajan töitä on vain päivä silloin tällöin, mutta kuitenkin. Ristiriitaiset tunteet tästäkin. Toisaalta yksi murhe vähemmän, kun työpaikka on taas varma, ja toisaalta myös ihan kiva jutustella välillä ihan aikuisten talkkia baby-talkin sijaan. Mutta toisaalta asialla on myös se toinen puolensa - hö, tässäkö se äitiysloma taas olikin?
Niin se vain aika menee eteenpäin. Huomenna murmelini on ensimmäisen yön erossa äidistään. Pian hän kinuaa päästä yökylään kaverille ja ihan kohta yökyläily suuntautuukin jo pojan luokse! Time out!
Vaan mitä siitäkin tulee... Raskauskilot pursuavat joka biletopin raosta, maitokannujen mukaan mahtumisesta puhumattakaan, joten ensimmäinen ahdistus iskee jo vaatehuoneen ovelle päästessä. Ja entäs sitten, kun ne maitokannut illan aikana täyttyvät täyttymistään - jokainen tietää, miten siinä loppujen lopuksi käy. Niin ja entäs se, kun pitkästä aikaa ottaa viiniä lasin jos toisenkin. Siinä saattaa nukkumatti yllättää kesken kaiken.
Ja tietysti pahin ahdistus on eroahdistus. Miten murmelini pärjää ilman äitiä? Tai oikeastaan, miten mummi ja pappa pärjäävät, jos tämä murmeli päättääkin aloittaa iltakiukkukonserttinsa, eikä äidin tissi olekaan saatavilla...
Onkohan tämä sittenkään hyvä idea...
Esikoinen ei päässyt koskaan yökylään muualle kuin sairaalaan. Eikä silloin äidiltä kysytty, haluatko jättää lapsesi tänne. Oli vain jätettävä ja luotettava - ja kaivattava. Joka ilta oli annettava suukko poskelle, sanottava hyvää yötä ja katsottava tapittavia silmiä lasioven takaa, ja lähdettävä pois. Siihen tottui, vaikka joka ilta tuntui yhtä pahalta. Vaikka totta puhuakseni, olihan se hienoa nukkua yöt heräämättä kertaakaan ennen aamua.
Mutta niin vain on murmelinikin opittava olemaan toisten huollettavana ja äidin opittava luottamaan, nimittäin asiat työrintamallakin alkoivat selvitä - tosin vähän aikaisemmin kuin osasin kuvitella. Töihin olisi palattava tammikuun alusta alkaen, eli kun tyttö on vasta kolmen kuukauden ikäinen. Tosin äitiyslomani ajan töitä on vain päivä silloin tällöin, mutta kuitenkin. Ristiriitaiset tunteet tästäkin. Toisaalta yksi murhe vähemmän, kun työpaikka on taas varma, ja toisaalta myös ihan kiva jutustella välillä ihan aikuisten talkkia baby-talkin sijaan. Mutta toisaalta asialla on myös se toinen puolensa - hö, tässäkö se äitiysloma taas olikin?
Niin se vain aika menee eteenpäin. Huomenna murmelini on ensimmäisen yön erossa äidistään. Pian hän kinuaa päästä yökylään kaverille ja ihan kohta yökyläily suuntautuukin jo pojan luokse! Time out!
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Aikansa kutakin
Muistan, kuinka lapsena oli ihanaa nukahtaa ympärillä oleviin ääniin. Kuinka tasainen puheensorina alkoi ramaista ja sai vain laittaa silmät kiinni ja nukahtaa niille sijoilleen. Oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, kun mummolassa kyläillessämme nukahdin aina sohvalle, aikuisten tyhjänpäiväisen jutustelun muuttuessa hiljalleen selvistä sanoista tasaiseksi muminaksi kaikoten lopulta kuulumattomiin.
Ja kuinka kadehdinkaan tytärtäni, joka saa joka ilta nukahtaa syliini, tasaiseen keinutukseen lämpimän peiton alla. Ja vielä niin, että minä silitän hänen päätään. Ollapa vielä lapsi...
Mutta ihan kivaa on kyllä sekin, kun edes lapsi nukkuu. Se on silloin sitä omaa aikaa. Tosin jos iltaisin ainoa keino saada lapsi nukkumaan, on pitää häntä sylissä, on myös oma aika silloin melko kortilla. Lapsi voi nukahtaa syliin varmasti epämukavaan asentoon, mutta se on kuitenkin se paras asento. Pienikin asennon muutos ja varsinkin sylistä pois joutuminen saa silmät tapittamaan kuin aaveen nähneellä. "Äiti, mitä sä kuvittelet tekeväs?!" Ja keinutus jatkukoon.
En voi missään määrin sanoa, että meillä olisi vaikea lapsi. En edes silloin, kun iltakiukku iskee, sillä se kiukuttelu on kuitenkin hyvin lyhytkestoista, eikä edes ihan jokapäiväistä. Ressukka on vain iltaisin vähän yliväsynyt ja masukin saattaa kipristellä. Eihän pientä voi siitä syyttää.
Mutta kyllä se silti ottaa päähän. Itse haluaisi jo olla illan ihan omassa rauhassa ja istua telkkarin edessä, mutta kun pieni tyranni haluaakin, että liikutaan paikasta toiseen ja hytkytään. Mutta oikeastaan en loppupeleissä tiedä, mikä siinä oikeasti ottaa päähän. Ei se lapsen itku voi olla se juttu, koska on kuitenkin niin hetkellistä. Ehkä ärsytys johtuukin siitä, että pienen oloa voi helpottaa vain yksi aikuinen kerrallaan, toisen istuessa rauhassa sohvalla katsoen telkkaria. Ja se aikuinen, joka saa vuorostaan istua yksin, ärsyyntyy siitä, että tietää, kuinka toista ärsyttää... Yksin ollessani tässä ei ole mitään ongelmaa - tiedän, että minun on nyt vain selvittävä tästä.
Vaan aika aikaansa kutakin. Jos jotain olen lastenhoidosta oppinut, niin sen, että mikään vaihe ei kestä loputtomiin. Kyllä meidänkin murmeli vielä jonain päivänä oppii menemään iltaisin nukkumaan niin, että jättää äidille ja isälle hetken yhteistä aikaa.. Jonain päivänä... Siihen asti nautin siitä, kun saan pitää pientä nukkuvaa tuhisijaa sylissäni ja luoda hänelle turvallisen olon.
Ja kuinka kadehdinkaan tytärtäni, joka saa joka ilta nukahtaa syliini, tasaiseen keinutukseen lämpimän peiton alla. Ja vielä niin, että minä silitän hänen päätään. Ollapa vielä lapsi...
Mutta ihan kivaa on kyllä sekin, kun edes lapsi nukkuu. Se on silloin sitä omaa aikaa. Tosin jos iltaisin ainoa keino saada lapsi nukkumaan, on pitää häntä sylissä, on myös oma aika silloin melko kortilla. Lapsi voi nukahtaa syliin varmasti epämukavaan asentoon, mutta se on kuitenkin se paras asento. Pienikin asennon muutos ja varsinkin sylistä pois joutuminen saa silmät tapittamaan kuin aaveen nähneellä. "Äiti, mitä sä kuvittelet tekeväs?!" Ja keinutus jatkukoon.
En voi missään määrin sanoa, että meillä olisi vaikea lapsi. En edes silloin, kun iltakiukku iskee, sillä se kiukuttelu on kuitenkin hyvin lyhytkestoista, eikä edes ihan jokapäiväistä. Ressukka on vain iltaisin vähän yliväsynyt ja masukin saattaa kipristellä. Eihän pientä voi siitä syyttää.
Mutta kyllä se silti ottaa päähän. Itse haluaisi jo olla illan ihan omassa rauhassa ja istua telkkarin edessä, mutta kun pieni tyranni haluaakin, että liikutaan paikasta toiseen ja hytkytään. Mutta oikeastaan en loppupeleissä tiedä, mikä siinä oikeasti ottaa päähän. Ei se lapsen itku voi olla se juttu, koska on kuitenkin niin hetkellistä. Ehkä ärsytys johtuukin siitä, että pienen oloa voi helpottaa vain yksi aikuinen kerrallaan, toisen istuessa rauhassa sohvalla katsoen telkkaria. Ja se aikuinen, joka saa vuorostaan istua yksin, ärsyyntyy siitä, että tietää, kuinka toista ärsyttää... Yksin ollessani tässä ei ole mitään ongelmaa - tiedän, että minun on nyt vain selvittävä tästä.
Vaan aika aikaansa kutakin. Jos jotain olen lastenhoidosta oppinut, niin sen, että mikään vaihe ei kestä loputtomiin. Kyllä meidänkin murmeli vielä jonain päivänä oppii menemään iltaisin nukkumaan niin, että jättää äidille ja isälle hetken yhteistä aikaa.. Jonain päivänä... Siihen asti nautin siitä, kun saan pitää pientä nukkuvaa tuhisijaa sylissäni ja luoda hänelle turvallisen olon.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Itsenäisyyspäivänä meillä syötiin näin:
 |
| Peuran ulkofilettä punaviinikastikkeella, tomaatti-yrittimaustetut lohkoperunat sekä pekoni-sipulipaistosta. |
 |
| Pähkinäsuklaa-vaniljarahkatäytteiset suklaapikkuleivät. |
Kuinkas teillä? :)
Kyllähän sitä osaa itsekin tehdä hyvää, miltei ravintolatason ruokaa, kun sille päälle sattuu, mutta ei se silti tunnu samalta, kuin ravintolassa syöminen, vaikka periaatteessa ruuan pitäisi maistua vielä paremmalta, kun sen on itse valmistanut. Mutta kun ruokaa koittaa valmistaa siinä imetyksen ja viihdyttämisen lomassa, ja syöminen tapahtuu hotkimalla kuunnellen lapsen kärsimätöntä kiukuttelua vieressä, ja samalla katsoo sekaista keittiötä tietäen, että senkin siivoaminen on vielä omalla kontolla, niin kummasti siinä ruokailunautinto katoaa, vaikka olisi kuinka hyvää ruokaa itse valmistanutkin.
No mutta, ihan kaikkea ei voikaan saada samassa paketissa: hyvää ruokaa, edullisesti ja rauhassa nauttien.
Maa sentään saatiin valkoiseksi ja maisema kauniiksi itsenäisyyspäivän kunniaksi.
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Tuttimonsteri
Seuraavan kerran, kun kerrot tutista eroon yrittävälle lapsellesi tarinaa hiirestä, joka vie tutit mennessään, voit huoletta näyttää jopa korvasi lapselle - ne eivät heilu. Tämä tarina on tosi.
Ja seuraavan kerran, kun ostat uuden tutin ja heität pakkauksen ohjeet menemään, lue ainakin seuraava: Tarkista tutin imuosa aina ennen kuin annat tutin lapselle. Minä en tarkistanut.
Tämä tarina on niin iljettävä ja harmittava, että miten pitkään, voinko edes kirjoittaa siitä. Mutta ehkäpä varoituksena muille - näinkin voi käydä.
Viikko sitten sunnuntaiaamuna löysin lattialta leikkimatolta tutin, jonka imuosa näytti kuin sitä olisi jyrsitty. En halunnut uskoa, että sitä olisi oikeasti jyrsitty. Ehkä kumi oli kokenyt jonkin selittämättömän reaktion ja mennyt rikki. Leikkimatolta en löytänyt mitään merkkiä hiirestä. Ei jyrsittyjä leluja, reikiä tekstiileissä tai papanoita. Kunnes sitten sohvan takaa löysin muutaman papanan. Sohvan vieressä oli vanha pärekori, jossa oli vielä muuton jäljiltä dvd-soitin ja muuta härpäkettä - sekä hiiri, tai en kylläkään nähnyt tuota otusta, mutta jokin korissa rapsahti ja johdot liikahtivat. Mies kiikutti korin ulkoterassille ja tovin yritin ikkunasta kurkkia, josko hiiri yrittäisi karata korista, mutta pian mielenkiintoni lopahti ja palasin normaaleihin arkirutiineihini. Kyllä, hiiri oli syönyt tutin, mutta nyt se iljetys oli jo ulkona. Päässyt kuin koira veräjästä.
Pian laitoin tytön ulos vaunuihin nukkumaan ja menin itsekin ulos hommiin. Parin tunnin kuluttua vaunuista alkoi kuulua ääntelyä ja hain nopeasti kodinhoitohuoneesta turvaistuimesta tutin ja iskin sen tytön suuhun siinä toivossa, että saisin vielä hetken aikaa omille puuhilleni. Mutta ei auttanut, nälkä oli jo liian kova. Otin tytön vaunuista ja tutin pois suusta - jyrsityn tutin!! Ei voinut olla totta! Olin antanut tytölle hiiren jyrsimän tutin!!
Olin jo kokonaan unohtanut aamuisen tuttiepisodin eikä pienessä mielessäni edes vilahtanut ajatusta siitä, että hiiri olisi voinut jyrsiä toisenkin tutin. Tutin, joka oli aivan eri paikassa, kuin edellinen. Eikä tosiaan kodissamme ollut jyrsitty mitään muuta, kuin nuo kaksi tuttia!
Voitte vain kuvitella, kuinka sydämeni hakkasi, kun tajusin, mitä MINÄ ITSE olin tehnyt! Olin saattanut altistanut tyttäreni vaikka mille bakteereille, myyräkuumeelle, mille vain... Ja ihan omaa tyhmyyttäni.
No, mitään oireita ei ole tullut, ainakaan vielä. Myyräkuume tosin saattaa kai ilmaantua kolmenkin viikon sisällä. Kahteen eri sairaalaan soitin, mutta ohjeeksi sain vain seurata yleisvointia. Lähinnä tilanne puhelimen toisessa päässä vain nauratti, vaikka minä olin paniikissa. Tuttihiiri...
Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että jyrsijöiden uloste on vaarallisempaa kuin jyrsityt esineet. Toivottavasti tämä hiiri oli pessyt aamulla hampaansa huolellisesti. Ja kuinka monta kertaa saankaan vielä olla kaivamassa tytön suusta milloin mitäkin pihalta tongittua. Sehän nyt vain on normaalia, että lapset pistävät suuhunsa kaiken mitä löytävät. Tosin se ei silti tarkoita sitä, että äitikin saisi tehdä niin....
Ihan vielä ei olla selvillä vesillä tämän episodin osalta, vaan vielä saan parin viikon ajan neuroottisesti seurailla vointia, mittailla lämpöä, punnita pissan määrää ja miettiä kakan koostumusta. Eikä tässä olla enää koskaan selvillä vesillä - huoli tytöstä tulee seuraamaan koko loppuelämäni, aiheet vain muuttuvat.
Annan tytön edelleen syödä tuttia, uutta tuttia, aina kun sitä kokee tarvitsevansa, mutta ehkäpä viimeistään kahden vuoden kuluttua tuo hiiri tulee takaisin ja syö tutit taas. Tällä kertaa en vain anna sitä tuttia enää tytölle takaisin.
Ja seuraavan kerran, kun ostat uuden tutin ja heität pakkauksen ohjeet menemään, lue ainakin seuraava: Tarkista tutin imuosa aina ennen kuin annat tutin lapselle. Minä en tarkistanut.
Tämä tarina on niin iljettävä ja harmittava, että miten pitkään, voinko edes kirjoittaa siitä. Mutta ehkäpä varoituksena muille - näinkin voi käydä.
Viikko sitten sunnuntaiaamuna löysin lattialta leikkimatolta tutin, jonka imuosa näytti kuin sitä olisi jyrsitty. En halunnut uskoa, että sitä olisi oikeasti jyrsitty. Ehkä kumi oli kokenyt jonkin selittämättömän reaktion ja mennyt rikki. Leikkimatolta en löytänyt mitään merkkiä hiirestä. Ei jyrsittyjä leluja, reikiä tekstiileissä tai papanoita. Kunnes sitten sohvan takaa löysin muutaman papanan. Sohvan vieressä oli vanha pärekori, jossa oli vielä muuton jäljiltä dvd-soitin ja muuta härpäkettä - sekä hiiri, tai en kylläkään nähnyt tuota otusta, mutta jokin korissa rapsahti ja johdot liikahtivat. Mies kiikutti korin ulkoterassille ja tovin yritin ikkunasta kurkkia, josko hiiri yrittäisi karata korista, mutta pian mielenkiintoni lopahti ja palasin normaaleihin arkirutiineihini. Kyllä, hiiri oli syönyt tutin, mutta nyt se iljetys oli jo ulkona. Päässyt kuin koira veräjästä.
Pian laitoin tytön ulos vaunuihin nukkumaan ja menin itsekin ulos hommiin. Parin tunnin kuluttua vaunuista alkoi kuulua ääntelyä ja hain nopeasti kodinhoitohuoneesta turvaistuimesta tutin ja iskin sen tytön suuhun siinä toivossa, että saisin vielä hetken aikaa omille puuhilleni. Mutta ei auttanut, nälkä oli jo liian kova. Otin tytön vaunuista ja tutin pois suusta - jyrsityn tutin!! Ei voinut olla totta! Olin antanut tytölle hiiren jyrsimän tutin!!
Olin jo kokonaan unohtanut aamuisen tuttiepisodin eikä pienessä mielessäni edes vilahtanut ajatusta siitä, että hiiri olisi voinut jyrsiä toisenkin tutin. Tutin, joka oli aivan eri paikassa, kuin edellinen. Eikä tosiaan kodissamme ollut jyrsitty mitään muuta, kuin nuo kaksi tuttia!
Voitte vain kuvitella, kuinka sydämeni hakkasi, kun tajusin, mitä MINÄ ITSE olin tehnyt! Olin saattanut altistanut tyttäreni vaikka mille bakteereille, myyräkuumeelle, mille vain... Ja ihan omaa tyhmyyttäni.
No, mitään oireita ei ole tullut, ainakaan vielä. Myyräkuume tosin saattaa kai ilmaantua kolmenkin viikon sisällä. Kahteen eri sairaalaan soitin, mutta ohjeeksi sain vain seurata yleisvointia. Lähinnä tilanne puhelimen toisessa päässä vain nauratti, vaikka minä olin paniikissa. Tuttihiiri...
Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että jyrsijöiden uloste on vaarallisempaa kuin jyrsityt esineet. Toivottavasti tämä hiiri oli pessyt aamulla hampaansa huolellisesti. Ja kuinka monta kertaa saankaan vielä olla kaivamassa tytön suusta milloin mitäkin pihalta tongittua. Sehän nyt vain on normaalia, että lapset pistävät suuhunsa kaiken mitä löytävät. Tosin se ei silti tarkoita sitä, että äitikin saisi tehdä niin....
Ihan vielä ei olla selvillä vesillä tämän episodin osalta, vaan vielä saan parin viikon ajan neuroottisesti seurailla vointia, mittailla lämpöä, punnita pissan määrää ja miettiä kakan koostumusta. Eikä tässä olla enää koskaan selvillä vesillä - huoli tytöstä tulee seuraamaan koko loppuelämäni, aiheet vain muuttuvat.
Annan tytön edelleen syödä tuttia, uutta tuttia, aina kun sitä kokee tarvitsevansa, mutta ehkäpä viimeistään kahden vuoden kuluttua tuo hiiri tulee takaisin ja syö tutit taas. Tällä kertaa en vain anna sitä tuttia enää tytölle takaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)