Muistan, kuinka lapsena oli ihanaa nukahtaa ympärillä oleviin ääniin. Kuinka tasainen puheensorina alkoi ramaista ja sai vain laittaa silmät kiinni ja nukahtaa niille sijoilleen. Oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, kun mummolassa kyläillessämme nukahdin aina sohvalle, aikuisten tyhjänpäiväisen jutustelun muuttuessa hiljalleen selvistä sanoista tasaiseksi muminaksi kaikoten lopulta kuulumattomiin.
Ja kuinka kadehdinkaan tytärtäni, joka saa joka ilta nukahtaa syliini, tasaiseen keinutukseen lämpimän peiton alla. Ja vielä niin, että minä silitän hänen päätään. Ollapa vielä lapsi...
Mutta ihan kivaa on kyllä sekin, kun edes lapsi nukkuu. Se on silloin sitä omaa aikaa. Tosin jos iltaisin ainoa keino saada lapsi nukkumaan, on pitää häntä sylissä, on myös oma aika silloin melko kortilla. Lapsi voi nukahtaa syliin varmasti epämukavaan asentoon, mutta se on kuitenkin se paras asento. Pienikin asennon muutos ja varsinkin sylistä pois joutuminen saa silmät tapittamaan kuin aaveen nähneellä. "Äiti, mitä sä kuvittelet tekeväs?!" Ja keinutus jatkukoon.
En voi missään määrin sanoa, että meillä olisi vaikea lapsi. En edes silloin, kun iltakiukku iskee, sillä se kiukuttelu on kuitenkin hyvin lyhytkestoista, eikä edes ihan jokapäiväistä. Ressukka on vain iltaisin vähän yliväsynyt ja masukin saattaa kipristellä. Eihän pientä voi siitä syyttää.
Mutta kyllä se silti ottaa päähän. Itse haluaisi jo olla illan ihan omassa rauhassa ja istua telkkarin edessä, mutta kun pieni tyranni haluaakin, että liikutaan paikasta toiseen ja hytkytään. Mutta oikeastaan en loppupeleissä tiedä, mikä siinä oikeasti ottaa päähän. Ei se lapsen itku voi olla se juttu, koska on kuitenkin niin hetkellistä. Ehkä ärsytys johtuukin siitä, että pienen oloa voi helpottaa vain yksi aikuinen kerrallaan, toisen istuessa rauhassa sohvalla katsoen telkkaria. Ja se aikuinen, joka saa vuorostaan istua yksin, ärsyyntyy siitä, että tietää, kuinka toista ärsyttää... Yksin ollessani tässä ei ole mitään ongelmaa - tiedän, että minun on nyt vain selvittävä tästä.
Vaan aika aikaansa kutakin. Jos jotain olen lastenhoidosta oppinut, niin sen, että mikään vaihe ei kestä loputtomiin. Kyllä meidänkin murmeli vielä jonain päivänä oppii menemään iltaisin nukkumaan niin, että jättää äidille ja isälle hetken yhteistä aikaa.. Jonain päivänä... Siihen asti nautin siitä, kun saan pitää pientä nukkuvaa tuhisijaa sylissäni ja luoda hänelle turvallisen olon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti