Saisin jo nukkua melkein koko yön yhtä soittoa - mutta herään hiljaisuuteen. Pystyisin tekemään päivällä askareitani rauhassa - mutta vahdin ikkunasta vaunujen liikehdintää. Häiritsen nukkuvaa. Tarkistan vain.
Pelkään, että jotain sattuu. Pelkään, ettei hän joku kerta herääkään, kun vain tarkistan.
Kun on menettänyt yhden, on toisen menettämisen pelko suurempi. Tietää, mitä menettäisi ja miltä menetys tuntuisi. Yhden näköjään kestää, sen kanssa oppii elämään, mutta entä toinen kerta? Mitä jos joskus menetän vielä toisenkin lapsen? Sehän on aivan yhtä mahdollista, kuin ensimmäinenkin kerta. Yhtä epätodennäköistä - ja silti mahdollista.
Joka kerta pitkän hiljaisuuden jälkeen sydämeni pamppailee samalla, kun vain tarkistan. Liikkuuko peitto hengityksen tahtiin? Kuuluuko hengityksen ääni? Tuntuuko ilmavirta? Entä jos ei tunnukaan?
Murehdin, pelkään, suojelen ja huolehdin. Voiko näitä muka tehdä liikaa, kun on kyse siitä kalleimmasta?
Samoja ajatuksia ja pelkoja täällä. Tarkistan vauvan vointia ja yöunta usein jne. Lisäksi on myös ajoittain miehen menetyksen pelkoa, siis kuolemalle menetyksen. Pitäisi vaan osata elää hetkessä ja nauttia nykyisestä, ei pelätä huomista liikaa. Ehkä tässä vielä sen oppii vähitellen :)
VastaaPoistaMinnetuuli sen sanoi. 3 vkoa vanhan tyttövauvan äitinä olin eilen hermoromahduksen partaalla mieheni mentyä pikkujouluihin. Mitä vainhan voi sattua. Pitäisi pystyä elämään nyt.
VastaaPoista