Neuvolakäynnit ovat oikeasti aika pelottavia. Ja siis kun lapsi ei osaa vielä pelätä, niin se jää äidin tehtäväksi. Onko lapsi saanut tarpeeksi ruokaa, jotta kasvukäyrä näyttää hyvältä? Onko napaa puhdistettu tarpeeksi? Voi ei, nivuset punoittavat ja korvissakin taisi vilahtaa vaikkupaakku! Mitähän neuvolatäti siitäkin sanoo...
En ole vieläkään tottunut ajatukseen, että lapseni on terve, normaali. Hän ihan oikeasti kasvaa ja kehittyy - normaalisti. Mutta kun itse sitä kasvua ei niin vain näe, kun katsoo tyttöä päivittäin. Toki vaatteet tuntuvat joskus vähän ahtaammilta, mutta ilmeisesti body on vain kutistunut pyykissä. Ihmiset, jotka näkevät tyttöä harvemmin osaavat ehkä paremmin arvioida tytön kasvua. Mutta entä kun jälleennäkemisen riemu alkaa sanoilla "voi kun se on vielä pieni!". Mitä, eikö lapseni olekaan kasvanut?! Ainiin, sehän on vauva, sen kuuluukin olla suuren ihmisen näkövinkkelistä pieni. Rauhoitu!
Tämänpäiväistä neuvolakäyntiä olin jännittänyt jo neljä viikkoa etukäteen, eli edellisestä käynnistä asti. Joulusulun vuoksi jouduimme taas käymään eri neuvolassa, eri neuvolatädillä. Juurihan olimme käyneet ensimmäisen kerran uuden kotipaikkakuntamme neuvolassa, ja sitä ennen vanhan kotipaikkakuntamme neuvolassa kahdella eri tädillä. Aina eri ihminen, aina eri mittapöytä, aina eri mittaustapa. Ja kasvukäyrät ompelevat siksakkia. Kasvaa, ei kasva.
Mutta jälleen kerran huoleni oli aivan turha - tyttö oli kasvanut hienosti! Tämänkertainen mittauspöytä tai mittaaja, tai näiden yhdistelmä oli armollinen. Tyttöni on reipas, jäntevä, touhukas ja seurallinen. Vierastaminenkin kertoo vain henkisestä kehityksestä!
Olen nyt selättänyt kolme ensimmäistä kuukautta, jotka itse koen lastenhoidossa vaikeimmiksi, ehkä jopa turhauttaviksi. Ensimmäiset kolme kuukautta ovat opettelua ja tutustumista, ilman vastakaikua. Tästä eteenpäin minulla on jo toiveita ymmärtää paremmin lapseni tarpeita ja saada hyvästä huolenpidosta palkinnoksi vilpitöntä ja näkyvää rakkautta. Vaikka eipä se lastenhoito/kasvatus ikinä helpoksi muutu!
Ai niin, tuttimonsterin vierailusta selvittiin säikähdyksellä! Ja ilmeisesti tarina hiirestä, joka vie tutit mennessään toimi meillä hyvinkin tehokkaasti (ja konkreettisesti) ja jo varhaisessa vaiheessa, sillä tutti ei juurikaan neidille enää kelpaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti