Liian pitkä hiljaisuus

Olen pohtinut tätä useasti, täälläkin. Ei ole olemassa oikeaa vastausta. On vain pohdintoja. Jossittelua, arvailuja. Vääriä sanoja - kuitenkin.

Kohtele toisia niin kuin tahdot itseäsi kohdeltavan. Eli sano niitä sanoja, joita tahtoisit itsekin kuulla. Mutta jos en tiedä itsekään, mitä haluan kuulla? Ehkä toinen ei haluakaan kuulla samoja sanoja, kuin minä. Osaanko päästää sanat ilmoille samassa järjestyksessä, kuin ne järkevästi ajatuksissani asettelin?

Vihjailin, halusin kuulla kysymyksiä. Kysyinkin itse - suoraan. Halusiko hän vastata? En antanut vaihtoehtoja. Tai halusinko sittenkään kuulla vastausta? Halusin erilaisen vastauksen. Halusin samanlaisen vastauksen, kuin itsekin olisin antanut. Vaikka eihän vastauksessa mitään vikaa ollut - sain vastauksen kysymykseeni. Vääränlainen vastaus syntyi jo tarinan alkulähteillä. En voinut tietää.

Jäädyin.

Kelasin päässäni oikeanlaista vastavastausta. Ohi - ohi - ohi. Hep, aika meni jo. Kiusallinen hiljaisuus.

Olisin halunnut sanoa, että tiedän mistä puhut. Tiedän tunteen. Mutta en tiennytkään. Sanomalla tietäväni, olisin teeskennellyt.

Voiko kuolemaa verrata? Voiko pelkkä kuolema olla yhdistävä tekijä?

Revinkö kysymykselläni rikki vielä punoittavat haavat? Vai olisiko hän odottanutkin jatkokysymystä? Olisiko hän halunnut kertoa. Minä olisin.

Verhomekko

Verhon uusi tehtävä.

Niiskuneidit

Tämä viikko meillä on mennyt sairastellessa. Ensin makasi mies kotona huonon olon kourissa ja seuraavana päivänä minut käskettiin kesken työpäivän hakemaan kipeä tyttö pois hoidosta. Nyt sitten niiskutamme kotona tytön kanssa kilpaa.

Olihan tämä odotettavissa. Tietysti hoidon aloitus laittaa myös pöpöt liikkeelle.

Tiedän, etten ole työpaikallani korvaamaton, mutta tottakai urakeskeinen äiti pohtii päivät pitkät, miten töissä pärjätään ja mistä itse jää paitsi. Mitä työnantajakin ajattelee, kun työntekijä jää jo heti ensimmäisen kuukauden aikana sairaslomalle? Tai entä jos vain laitan tytön buranan avulla hoitoon ja pakkaan itselleni taskut täyteen nenäliinoja ja menen töihin vaikka väkisin. Huono äiti, joka tulee töihin tartuttamaan loputkin työntekijät. Ja ahnekin vielä, kun rahankiilto silmissä riskeeraa sekä tyttärensä että työkavereiden terveyden.

Onko tässä taaskaan hyviä vaihtoehtoja?

Olen koko ajan toitottanut, kuinka kiitollinen olen siitä, että minulla on nyt terve tyttö ja kuinka ihanaa on viettää normaalia vauva-arkea. Nyt olen kuitenkin huomannut, kuinka ristiriidassa nämä asiat ovat keskenään. Olen siis kiitollinen siitä, että saan viettää sairaslomapäivää vain tytön nuhakuumeen takia, mutta samaan aikaan elän sitä normaalia arkea, jossa valitan siitä, kuinka meillä nyt sairastetaan ja joudun olemaan pois töistä. Kokemusteni jälkeen minun pitäisi vain olla kiitollinen pienistä asioista, mutta kyllä se vain niin on, että arki on tässä ja nyt.

***

Tyttö on kyllä ollut kiitettävän omatoiminen flunssan parantamisen kanssa. Eilisen liian pitkä hiljainen hetki paljasti nenänniistoyrityksen. Tosin sentin kokoisiin nenäliinanpalasiin niistäminen osoittautui ehkä liian haastavaksi. Tänään taas hiljaisen hetken aikana neiti yritti testata tuhkan parantavia vaikutuksia.

Paranemista odotellen.

No onhan se

Kiipeää, kapuaa, hyppii ja heiluu. Muksahtaa, tömähtää, itkee ja kiljuu. Uudestaan ylös ja mennään taas. Nauretaan välillä ja riemuitaan.

Oikeastaan ei edes harmita illan pinnasängyssä suoritettavat temppuharjoitukset. Tai jatkuva perässä juokseminen. Eikä edes ruualla leikkiminen.

Kotikin on yksi iso kaaos. Niin pieni ihminen, mutta niin suuri sekasorto jäljessään. Mutta onhan se nyt suloista, kun pieni höpöttäjä istuu dvd-korin vieressä ja lajittelee koteloita oikealle, vasemmalle, eteen ja taakse.

Kaikista vähiten harmittaa se, että toisinaan vain äidin syli kelpaa. Oikeasti myhäilen salaa tyytyväisyyttäni - olen tärkeä. Tyttö muistaa äitinsä vielä hoitopäivän jälkeenkin ja kaipaa äidin syliin. Vain äiti voi poistaa maailman murheet.

Joskus on vain nähtävä asiat vähän kauempaa. Työ- ja hoitopäivät tekevät hyvää.