Pakkohan tätä on rakastaa

Olen asunut uudessa kodissani vasta vajaan viikon, mutta olen jo täysin rakastunut. Tai olihan tämä jo rakkautta ensi silmäyksellä - siitäkin huolimatta, että olin ehtinyt suunnitella jo hieman erilaisia ratkaisuja uuden talon rakentamista ajatellen.

Sisustustyyli mukailee vielä melko paljon muuttoaikakauden tyylilajia, mutta on mukana jo ripaus maalaisromantiikkaa ja rustiikkia. Tämä talo oli jo pitkälti omaan makuuni sopiva, joten sisustusta on hyvin helppo jatkaa ripauksella persoonallisuutta.

Sisustussormet syyhyävät jo niin valtavasti, mutta ehkä nyt pitää ensin saada tavarat edes suurin piirtein paikoilleen, ennen kuin on viimeistelyn aika... Miksi ihmeessä ihminen säästää mitä ihmeellisempiä tavaroita siinä uskossa, että kenties ehkä joskus sitten kun tarvitsee?! Nyt päätin ronskisti vain hävittää turhat tavarat. Vaan kuinka ollakaan kaapin perälle on jo salaa kulkeutunut tavaroita, joita en sittenkään raaskinut ainakaan vielä heittää pois. Mutta sen päätin, että yhtäkään astiaa en enää osta! En, vaikka kuinka nättejä kuppeja olisi kaupat pullollaan! Muumimukit on asia erikseen...

Kyllä nyt vanhaa kotia loppusiivotessa huomasi, mikä ero on 20 vuotta vanhalla ja 6 vuotta vanhalla talolla. Olihan vanha kotimme tarkemmin katsottuna jo aika nuhjuinen - vaikka ihana olikin.

Tässä muutamia kuvia, joita sain sekasorron keskeltä napattua.

Lasillinen viiniä

Ajattelin kirjoittaa melkoisen valitusvirren siitä, miten tyttäreni huutaa iltaisin tunnista toiseen eikä suostu nukkumaan. Siitä, miten yritän tehdä koko päivän työt kolmen tunnin päikkäreiden aikana. Siitä, miten haluaisin joskus vielä juoda aamukahvini rauhassa, tai nostaa illalla jalat sohvalle ja nauttia lasillisen punaviiniä ilman, että siitä pitäisi potea huonoa omaatuntoa tai miettiä, koska on seuraava imetys.

Mutta hyvin nukutun yön jäljiltä tuo virsi tuntuukin jo turhalta. Kun tyttö viime yönä lopulta meni nukkumaan kello 23, hän nukkuikin rauhallisesti puoli seitsemään! Kyllä kaiken voimavaran a ja o on hyvät yöunet, ja hyvin tyttö yöt nukkuukin. KopKop.

Vaikka eipä silti, kyllä illalla tulee taas mieleen kaipuu omasta ajasta. Onko tämä nyt siis se hetki, jolloin kuuluu vain hiljaa mielessään ajatella, että itsepä olen halunnut äidiksi, ja olenpa vielä saanut siihen uuden tilaisuudenkin? Onko tämä se hetki, jolloin minulla ei ole varaa valita tai valittaa?

Onko ihminen loppupeleissä koskaan tyytyväinen? Raskausaikana olin niin turhautunut kaikkeen siihen tekemättömyyteen ja laiskotukseen, kun vain kulki ympäri huushollia miettien, mitä oikein tekisi ja lopulta kuitenkin vain istui sohvalle tuijottamaan ostosruutua. Halusin päivääni rytmiä ja tekemistä. Nyt kun sitä tekemistä olisi vaikka naapureille jakaa, kaipaankin juuri tuota tekemättömyyttä ja omaa aikaa.

Mutta kaikesta huolimatta on olemassa yksi asia, joka on ylitse kaiken muun tarpeen: saada kasvattaa oma lapsi.

Miten peppu pestään

Kuinka hienoa onkaan seurata lapsen kasvua ja kehitystä. Terveen lapsen kehitystä. Esikoisen aikana en edes odottanut, että kehitystä tapahtuisi. Elimme niin täysin vain siinä hetkessä. Meidän lapsemme oli erityinen, joka kasvoi ja kehittyi omaan rauhalliseen tahtiinsa samalla, kun muut lapset menivät jo kaukana edellä - normaaliin tapaan.

Jotenkin sitä kehitystahtia piti jo normaalina, joten nyt tämä ns. normaali tahti on aivan uutta ja ihmeellistä. Nyt voin mennä lapsen kanssa neuvolaan ja odottaa innolla, kuinka paljon on taas tullut pituutta ja painoa. Viimeksi en edes olettanut, että kasvua olisi tapahtunut. Nyt voin suunnitella ostavani lopputalveksi vauvapulkan ja vetää istuvaa tyttöä siinä pitkin pihaa. Viimeksi en edes tajunnut ajatella, että poika joskus istuisi itse.

Vasta nyt tuntuu, että olen ensi kertaa äiti. On hölmöä, että ehdin olla äitinä jo 10 kuukautta, mutta tuntuu kuin en tietäsi lastenhoidosta mitään. Menen lapseni kanssa neuvolaan ja olen kuin tietäisin jo kaiken, vaikken oikeasti tiedäkään, tai muista. Minun oletataan tietävän - ja olen leikissä mukana.

Erityislapsen hoito on aivan erilaista, kuin normaalin lapsen. Sairaalassa tein vain kuten hoitajat käskivät ja opastivat, miettimättä itse. Sairaalassa saatoin heti kysyä neuvoa - nyt minun on selvitettävä ongelmat itsenäisesti. Olin äiti 10 kuukauden ikäiselle pojalle, mutta nyt en osaa edes vaippaa vaihtaa 10 kuukauden ikäiselle kummipojalle. Oma poikani ei käyttänyt housuvaippoja eikä pyörinyt karkuun vaippaa vaihdettaessa. Oma poikani puettiin kuin pikkuvauva, energisen kummipojan pukeminen sylissä istuen vaatii näppäryyttä.

Olen äiti, joka osaa vaihtaa lapselleen nenämahaletkun, mutta ei tiedä, miten 10 kiloa painavan lapsen peppu pestään.

Viimeinen kerta

Ajatus viimeisestä kerrasta tuntuu pelottavalta. Viimeinen kerta, kun nähdään. Viimeinen kerta, kun ollaan. Viimeinen kerta sitä ja tätä. Se on niin pysyvää. Vaikka oikeastaan en pelkää pysyvyyttä, vaan sitä, jos viimeisellä kerralla jokin meneekin vikaan. Mitä jos viimeisellä kerralla riidellään? Tai tehdään asiat väärin? Jos viimeisestä kerrasta jääkin huono muisto.

Viime viikolla teimme paljon asioita viimeistä kertaa. Kävimme viimeistä kertaa vanhan kotimme saunassa, emmekä edes päässeet sinne yhdessä, koska tyttö ei suostunut nukkumaan. Aina ennen olemme käyneet saunassa yhtäaikaa. Mies ajoi viimeistä kertaa pitkän työmatkan vanhasta kodistamme, ja kuinka pelkäsinkään tuota matkaa. Mitä jos juuri tuolla viimeisellä kerralla olisi sattunut jotain! Viimeinen yö vanhassa kodissamme oli aika hieno. Rakastan sitä, kun sade ropisee peltikatolla - varsinkin öisin, kun on muuten aivan hiljaista. Tuona yönä satoi vettä ja sain kuunnella ihanaa rauhoittavaa ropinaa viimeistä kertaa ennen muuttoa tiilikaton alle.

Kaikista pahimmalta tuntui käydä "viimeistä kertaa" haudalla. Eihän se tietenkään ollut viimeinen kerta, tottakai siellä tulee käytyä jatkossakin, mutta nyt ne kerrat ovat harvemmassa. Aikaisemmin siellä saattoi poiketa joka kauppareissulla. Edelleen tuntuu, kuin olisimme hylänneet poikamme. Vaikka järki sanoo toista, sydän itkee.

***

Toki myös ensimmäinen kerta saattaa olla vaarallinen käsite. Ensivaikutelmahan on tärkeä. Mutta pieleen menneen ensimmäisen kerran voi yrittää korjata. Mikäli tuosta kerrasta kuitenkin aiheutuu pysyvä haitta, voi vain todeta, että ainakin yritin. On eri asia epäonnistua ensimmäisellä kuin viimeisellä kerralla.

Viimeinen kerta maailman parhaassa saunassa.

Vuosi

Vuosi sitten satoi maahan ensilumi. Tai oli se ehkä enteillyt sitä jo jonkin aikaa, mutta pysyvästi lumi satoi maahan tuona päivänä. Kauniin päivän jälkeen maan peitti puhdas valkoinen vaippa. Vihreä, elinvoimainen nurmi oli haudattu.

Kovin paljon on mahtunut tähän vuoteen - aikaan ilman esikoistamme. Näimme Egyptin ihmeet, minä palasin töihin vuoden tauon jälkeen ja tulin samantien raskaaksi, mies aloitti ammattiopinnot, teimme ison päätöksen laittaessamme kotimme myyntiin, suunnittelimme uuden talon rakentamista, saimme toisen lapsemme, saimme kotimme myytyä, menimme naimisiin ja nyt muutamme toiselle paikkakunnalle.

Vuosi sitten suunnitelmat olivat hieman toisenlaiset. Elimme toivossa, jossa esikoisemme voittaisi sairaudet ja voisimme vihdoin elää normaalia arkea (tai niin normaalia kuin se sairaan lapsen kanssa olisi ollut mahdollista) itse remontoimassamme kodissa. Olisimme rakentaneet esikoisellemme pihalle hiekkalaatikon vanhasta puuveneestä, sellaisen merirosvon leikkipaikan. Olisimme aidanneet lammenympäryksen, jottei esikoisemme olisi päässyt putoamaan lampeen tutkiessaan sammakoita. Olisimme eläneet unelmiamme.

Mutta kohtalo, tai mikä lie, päätti toisin. Ehkä se olikin armollinen, vaikken vieläkään tiedä ketä kohtaan. Poikamme jätti meidät luomaan uusia unelmia.

17.11.2010

Viikko vain

Suunnilleen viikon päästä vietämme viimeisen yön vanhassa kodissamme.  

Vaihtoehtoinen aloitus: Suunnilleen viikon päästä vietämme ensimmäisen yön uudessa kodissamme.

Tämä on nyt näitä "onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä" -ajatuksia. Minun lasini on puoliksi täynnä. Erittäin hyvä keino täyttää tuota lasia entisestään, on saada vanha asunto näyttämään kuin siellä olisi räjähtänyt pommi, jolloin tekisi vain mieli juosta karkuun ja lujaa. Olen onnistunut tehtävässäni erinomaisesti. Viikkojen imuroimattomuus on saanut hämähäkit aloittamaan maailmanvalloituksensa ja jostain muuttolaatikkojen piilottamasta nurkasta löysi myös hiiri tiensä valloitusoperaatioon. Tosin se päättyi lyhyeen.

Tietysti lähteminen kodista, josta on rakkaudella tehnyt mieluisan ja omannäköisen, tuntuu haikealta. Jo tämän lyhyenkin visiitin aikana tänne tuli jätettyä monta hyvää muistoa. Monta kaunista auringonnousua. Mutta samalla haaveet uusista mahdollisuuksista lievittävät tätä haikeutta.

Myös uusi kotimme on rakennettu suurella sydämellä. Sinne on hyvä mennä. Menee varmasti aikaa ennen kuin se tuntuu oikeasti kodilta, eikä siltä, kuin asuisimme jonkun luona kylässä, mutta sillä on täydet mahdollisuudet tulla oikeaksi kodiksemme.

Eihän siitä ole kauankaan aikaa, kun täälläkin kirjoitin, kuinka uutta vastaava koti ei ole meitä varten, vaan haluamme rakentaa kotimme itse. Samaan syssyyn taisin myös mainita, kuinka kodissani ei tule olemaan mitään sinistä. No, nyt meillä tulee olemaan uutta vastaava koti, jonka eteinen ja wc ovat sinisiä. Niin se mieli muuttuu. Tai järki kasvaa. Miten vaan. Olisihan se ollut ihan hölmöä aloittaa rakennusprojekti nyt, kun vihdoin olemme saaneet mahdollisuuden uuteen alkuun uuden vauvan kanssa. Eikä se sininenkään yhtään pöllömmältä näyttänyt. Tottakai joitakin kompromisseja oli tehtävä omien haaveidensa ja valmiiden ratkaisujen kanssa, mutta kyllä tämä koti on nyt niin lähellä haavekuvaani kuin vain voi olla.

Tässä kodissa perheelläni on varmasti hyvä olla.

Mutta ennen tuota hyvää oloa, on vielä tehtävä raskas loppurutistus, jonka aikana hermot ovat kireällä. Tyttö itkee illat eikä nuku, tavarat eivät löydä itse tietään laatikoihin eikä itselle jää yhtään omaa aikaa, puhumattakaan kahdenkeskisestä ajasta. Ehkä nytkin pitäisi olla jossain muualla kuin tässä...

Oliko ennen kaikki paremmin?

Ei esikoinen itkenyt näin paljon. Esikoinen oli aina iloinen. Esikoinen nukahti kiltisti omaan sänkyynsä aina kello yhdeksän. Esikoisella kasvoi hiuksia päälaellakin. Esikoiselta tallentui kameraan parempia ilmeitä.

Niinpä niin.

Eipä kai tuo vertaaminen ole mitenkään epänormaalia, oli sitten kyse elävästä tai kuolleesta lapsesta. Ainahan sitä vertailee, omaan tai vähintään naapurin lapseen.

Mutta miksi se sitten tuntuu niin pahalta? Epäreilulta.

Aivan kuin syyttäisimme tyttöä siitä, ettei hän ole isoveljensä. Hän ei tuonutkaan meille takaisin menetettyä lastamme. Hän on sittenkin aivan eri ihminen. Oma itsensä.

Muistamme esikoisemme ilmeet ja tavat. Ne hyvät ilmeet ja hyvät tavat. Hymyt ja hölmistykset. Nukahtamiset omaan sänkyyn.

Mutta entä ne kaikki itkut ja huonot hetket? Vieläkö muistamme ne? Vai onko jo aika kullannut muistot?

Miksi vertaamme ja kaipaamme vain tiettyjä asioita? Miksemme vertaa niitä asioita, jotka nyt ovat paremmin?

Tyttö syö paremmin kuin esikoinen. Tyttö kasvaa paremmin kuin esikoinen. Tyttö on touhukkaampi kuin esikoinen. Tytön kanssa voi elää normaalia lapsiperhearkea.

Tyttömme, kuopuksemme on ihana oma itsensä, joka joissain asioissa muistuttaa veljeään, mutta jolla kuitenkin on omat keinonsa tavoitella päämääräänsä. Oma tiensä kuljettavanaan.

Läpi hangen ja roudan

Ja niin se päivä koitti, kun tämä tyttö asteli alttarille. Kyyneleet silmissä. Onnen kyyneleet, ja samalla myös ikävän kyyneleet - kuuluihan tuo päivä myös pojallemme.

Olin jo monta viikkoa itkenyt valmiiksi tuota hetkeä. Kuvittelin mielessäni, kuinka liikuttava tuo hetki tulisi olemaan, ja itkin sitä, että tulen itkemään.

Ensimmäiset kyyneleet ilmestyivät silmiini, kun kirkon ovet avautuivat häämarssin tahdissa. Ja kyyneleet vain lisääntyivät alttaria lähestyttäessä ja katsoessa, kuinka vieraatkin kyynelehtivät. Lopulta sai jo purra hammasta.

En tiedä, mikä masokisti sisälläni halusi ehdottomasti kuulla vihkimisen päätteeksi Stellan Häävalssin, jonka ystäväni ja serkkuni yhdessä esittivät. Tiesin, etten sitä kuitenkaan voi kuunnella. Pakko ajatella jotain muuta, vaikka pointti tuossa esityksessä onkin juuri nuo koskettavat ja meidän tarinaamme sopivat sanat.

Toiset nuorena nukkuu, joskus se pelko uniin kulkeutuu... Hangen alla paine kasvaa, kestänkö sen mitä vaaditaan... Täytyy olla lujasta luusta, että selviytyy... Sinä vain saat mut taistelemaan tuulimyllyjä vastaan... Läpi hangen ja roudan...

Masokisti taikka ei, mutta tuo esitys oli minulle tärkeä ja se kruunasi kauniin tilaisuuden. Kiitos vielä siitä!

Kun äiti oli saanut avioliiton myötä uuden nimen, oli myös tyttäremme saatava virallisesti nimi. Ja kauniin nimen saikin. Ilmeisesti tämä nimi sopi myös tytölle itselleen, sillä vastaväitteitä siltä suunnalta ei kuulunut. Tyytyväisesti tyttö nukkui koko toimituksen ajan. Jännityksestä huolimatta koko tilaisuus sujui täysin ongelmitta. En luvannut ottaa itselleni aviovaimoa eikä sormuksetkaan lennelleet ympäri kirkkoa.

Olen tosiaan lähes koko ikäni haaveillut isoista häistä morsiamen ryöstöineen kaikkineen, mutta nyt en voisi olla tyytyväisempi valintaamme. Eilinen päivä oli täydellinen! Kaunis, herkkä, iloinen, lämmin. Ja pyhäinpäivänä myös poikamme oli läsnä.

Tästä jatketaan sormus sormessa opetellen uutta nimeä. Ja vietetään kuherruskuukausi pakkaamalla, pakkaamalla ja pakkaamalla - ja lopulta purkamalla, purkamalla. Aikaa kaksi viikkoa.

Hää"karkit" (magneetti)

Kutsu

Vieraskirjassa valokuvia yhteiseltä taipaleeltamme

Varmuudella vauhdikasta

Vauhti on nyt niin kova, ettei ehdi edes ajatella asiaa. Tekemistä, miettimistä, suunnittelua, järjestelyä.

Eilen meistä tuli kodittomia - ja miltei velattomia - hetkeksi. Nuo allekirjoitetut paperit jättivät taakseen yhden aikakauden - kodin ja nimen. Tuskin ehdin enää kirjoittaa nimeäni yhteenkään viralliseen paperiin, kun jo muutaman päivän päästä olen tyttönimeltäni eri kuin nykyiseltä nimeltäni. Olen aviovaimo, puoliso, rouva. Virallisesti naitu.

Ihan tätä kaikkea en olisi uskonut vielä vuosi sitten, vaikka naimisiinmenoa pappi kovin yrittikin vihjata samalla, kun olimme sopimassa poikamme hautaamisesta. Olimmehan synnyttäneet äpärän, joten siinä kiitos. Ei varmaan tule yllätyksenä, että sanoimme kyseiselle papille kiitos hei, ja vaihdoimme pappia. Vihjaus olisi sivuutettu, mikäli olisimme olleet keskustelemassa kastetilaisuudesta, mutta että hautaamisesta! Eikä tämän papin toive meidän vihkimisestä toteudu nytkään.

Olen aina haaveillut isoista häistä, virallisen kaavan mukaan. Mutta yhtäkkiä haave tuntuikin täysin turhalta. Huomasin, että minulle onkin tärkeämpää yhdistää tämä perhe nyt, eikä odottaa sitä hetkeä, jolloin siihen ehkä joskus olisi varaa. Halusin vihdoin kokea onnea ja rakkautta, ja jakaa sen myös läheisimpien ihmisten kesken. Halusin myös, että meidät vihitään vielä siinä kirkossa, jonka hautausmaalla poikamme lepää. Näin saamme vahvan tunnesiteen vanhaan kotikaupunkiimme. Eikä se siltikään tunnu yhtään sen paremmalta jättää poika tänne yksin.

Myös tyttölapsellamme on lauantaina suuri päivä, ja hänen päivänsähän se varsinaisesti onkin. Ja mikäli viime päivien merkkeihin on uskominen, niin hän kyllä pitää huolen siitä, että hänet myös huomataan - iltakiukkua vatsaväänteineen on ollut ihan riittämiin. 

Vuosi sitten ristiäisiä edeltävänä torstaina oli tuo kohtalokas neuvolakäynti, jolloin maailmamme romahti. Tälläkin kerralla lääkärineuvola on juuri tuona ristiäisiä edeltävänä torstaina. Aivan kuin tässä ei nyt olisi tarpeeksi jännittettävää muutenkin. 

Toisaalta haaveilen ja suunnittelen elämääni pitkälle tulevaisuuteen, mutta samalla olen oppinut huokaisemaan helpotuksesta vasta sitten, kun asiat ovat täysin varmoja ja tilaisuudet ohi. Vasta nyt voin olla varma, että kotimme on myyty. Mistään muusta en sitten vielä voikaan. Eli huolestuttavinta tässä onkin se, että meillä ei nyt ole kotia, eikä uudesta ole vielä allekirjoitettu papereita, vaikka muutot ovatkin jo täydessä käynnissä. Vasta sunnuntaina voin myös olla aivan varma siitä, että olen naimisissa ja meillä on edelleen terve tyttö.

Mutta varmuudella meillä on nyt ainakin vauhdikasta!