Varmuudella vauhdikasta

Vauhti on nyt niin kova, ettei ehdi edes ajatella asiaa. Tekemistä, miettimistä, suunnittelua, järjestelyä.

Eilen meistä tuli kodittomia - ja miltei velattomia - hetkeksi. Nuo allekirjoitetut paperit jättivät taakseen yhden aikakauden - kodin ja nimen. Tuskin ehdin enää kirjoittaa nimeäni yhteenkään viralliseen paperiin, kun jo muutaman päivän päästä olen tyttönimeltäni eri kuin nykyiseltä nimeltäni. Olen aviovaimo, puoliso, rouva. Virallisesti naitu.

Ihan tätä kaikkea en olisi uskonut vielä vuosi sitten, vaikka naimisiinmenoa pappi kovin yrittikin vihjata samalla, kun olimme sopimassa poikamme hautaamisesta. Olimmehan synnyttäneet äpärän, joten siinä kiitos. Ei varmaan tule yllätyksenä, että sanoimme kyseiselle papille kiitos hei, ja vaihdoimme pappia. Vihjaus olisi sivuutettu, mikäli olisimme olleet keskustelemassa kastetilaisuudesta, mutta että hautaamisesta! Eikä tämän papin toive meidän vihkimisestä toteudu nytkään.

Olen aina haaveillut isoista häistä, virallisen kaavan mukaan. Mutta yhtäkkiä haave tuntuikin täysin turhalta. Huomasin, että minulle onkin tärkeämpää yhdistää tämä perhe nyt, eikä odottaa sitä hetkeä, jolloin siihen ehkä joskus olisi varaa. Halusin vihdoin kokea onnea ja rakkautta, ja jakaa sen myös läheisimpien ihmisten kesken. Halusin myös, että meidät vihitään vielä siinä kirkossa, jonka hautausmaalla poikamme lepää. Näin saamme vahvan tunnesiteen vanhaan kotikaupunkiimme. Eikä se siltikään tunnu yhtään sen paremmalta jättää poika tänne yksin.

Myös tyttölapsellamme on lauantaina suuri päivä, ja hänen päivänsähän se varsinaisesti onkin. Ja mikäli viime päivien merkkeihin on uskominen, niin hän kyllä pitää huolen siitä, että hänet myös huomataan - iltakiukkua vatsaväänteineen on ollut ihan riittämiin. 

Vuosi sitten ristiäisiä edeltävänä torstaina oli tuo kohtalokas neuvolakäynti, jolloin maailmamme romahti. Tälläkin kerralla lääkärineuvola on juuri tuona ristiäisiä edeltävänä torstaina. Aivan kuin tässä ei nyt olisi tarpeeksi jännittettävää muutenkin. 

Toisaalta haaveilen ja suunnittelen elämääni pitkälle tulevaisuuteen, mutta samalla olen oppinut huokaisemaan helpotuksesta vasta sitten, kun asiat ovat täysin varmoja ja tilaisuudet ohi. Vasta nyt voin olla varma, että kotimme on myyty. Mistään muusta en sitten vielä voikaan. Eli huolestuttavinta tässä onkin se, että meillä ei nyt ole kotia, eikä uudesta ole vielä allekirjoitettu papereita, vaikka muutot ovatkin jo täydessä käynnissä. Vasta sunnuntaina voin myös olla aivan varma siitä, että olen naimisissa ja meillä on edelleen terve tyttö.

Mutta varmuudella meillä on nyt ainakin vauhdikasta!