Ajattelin kirjoittaa melkoisen valitusvirren siitä, miten tyttäreni huutaa iltaisin tunnista toiseen eikä suostu nukkumaan. Siitä, miten yritän tehdä koko päivän työt kolmen tunnin päikkäreiden aikana. Siitä, miten haluaisin joskus vielä juoda aamukahvini rauhassa, tai nostaa illalla jalat sohvalle ja nauttia lasillisen punaviiniä ilman, että siitä pitäisi potea huonoa omaatuntoa tai miettiä, koska on seuraava imetys.
Mutta hyvin nukutun yön jäljiltä tuo virsi tuntuukin jo turhalta. Kun tyttö viime yönä lopulta meni nukkumaan kello 23, hän nukkuikin rauhallisesti puoli seitsemään! Kyllä kaiken voimavaran a ja o on hyvät yöunet, ja hyvin tyttö yöt nukkuukin. KopKop.
Vaikka eipä silti, kyllä illalla tulee taas mieleen kaipuu omasta ajasta. Onko tämä nyt siis se hetki, jolloin kuuluu vain hiljaa mielessään ajatella, että itsepä olen halunnut äidiksi, ja olenpa vielä saanut siihen uuden tilaisuudenkin? Onko tämä se hetki, jolloin minulla ei ole varaa valita tai valittaa?
Onko ihminen loppupeleissä koskaan tyytyväinen? Raskausaikana olin niin turhautunut kaikkeen siihen tekemättömyyteen ja laiskotukseen, kun vain kulki ympäri huushollia miettien, mitä oikein tekisi ja lopulta kuitenkin vain istui sohvalle tuijottamaan ostosruutua. Halusin päivääni rytmiä ja tekemistä. Nyt kun sitä tekemistä olisi vaikka naapureille jakaa, kaipaankin juuri tuota tekemättömyyttä ja omaa aikaa.
Mutta kaikesta huolimatta on olemassa yksi asia, joka on ylitse kaiken muun tarpeen: saada kasvattaa oma lapsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti