Vain mies osaa tämän

Asiakaspalvelutyö, nainen ja raskaus – ja erittäin vitsikkäiksi itseään kutsuvat keski-ikäiset miehet.

Näin raskauden loppusuoralla ei vain millään enää viitsisi kuunnella näitä samoja vitsejä päivästä toiseen. Tässä kuitenkin ne parhaat kommentit, joita olen saanut kuulla.

”Onkos sulla jotain kypsymässä?”

”Mikäs sua on purrut?”

”Mitäs sulle on käynyt?”

”Oot sitten vähän pulskistunut viime näkemän. On tainnut grilliruoka maistua.” Tähän sen enempää miettimättä vastasin ”Juu, on makkara maistunut”, tajuamalla kommenttini kaksimielisyyden liian myöhään.. No, menipähän mies hiljaiseksi.

Paras kommentti on ollut, kun eräs vanhempi mies kysyi: ”Tuleeko siitä nyt sitten hyvä? Olisit antanut mun tehdä, niin varmasti olisi tullut.” Juuri näin miehet! Kiitos tästä mielikuvasta! Eipä tainnut tämä mies kuitenkaan tietää, kuinka vakavalla ja henkilökohtaisella asialla vitsaili.

Kuulkaas miehet, olen varmasti itse huomannut olevani raskaana. Olen tehnyt tämän tietoisesti ja myös tarkkaan harkitsemani miehen kanssa.

Minulle riittävät pelkät onnentoivotukset ja tulen niistä paljon paremmalle tuulelle kuin huonosta, väkisin väännetystä vitsistä. Toki näitäkin pelkkiä onnittelijoita onneksi on.

Raskaana oleva nainen voi olla vaarallinen. Se voi suuttua mitättömimmästäkin asiasta tai jopa pillahtaa itkuun. Mitäs sitten teette?

Yllättävä uutinen

Kun esikoisen kuoleman jälkeen palasin töihin, sain monta kertaa päivässä kertoa, ettei kaikki mennytkään kuten kuviteltiin. Luulin, että näin traaginen uutinen olisi levinnyt pienellä paikkakunnalla kuin kulovalkea ja saanut jopa uutta pontta tuulen mukana. Mutta olin väärässä. Ilmeisesti lapsen kuolema on tabu, josta ei juorutakaan niin kuin muista asioista. Ei uskalleta levittää sanaa, ellei olla täysin varmoja asiasta.

Miesten suhtautuminen tähän yllättävään uutiseen on ollut ”huvittavin”. He laukovat ensin hyväksi katsomansa vitsin siitä, miten olen raaskinut jättää lapsen kotiin ja palata töihin. Kun he sitten ovat saaneet kuulla odottamattoman uutisen, ettei mitään lasta enää olekaan, he eivät enää tiedä, mitä sanoa ja luikkivat sitten mitään sanomatta tiehensä. Seuraavalla kerralla ei enää vitsi lennä.

Nyt toisen raskauden myötä minulta usein kysytään, joko minulla on ennestään lapsia. Mitä siihen kuuluu vastata tuntemattomalle tai puolituntemattomalle ihmiselle? Kuuluuko jokaiselle tilittää, että minulla OLI yksi poika? Vai kuuluuko se vain kuitata sanomalla, että odotan toista lastani. Entä kun asia tulee myöhemmin taas puheeksi ja kuulija on siinä uskossa, että minulla on jo yksi elossa oleva lapsi. Tapauskohtaisiahan nämä jutut ovat – ajan, paikan, kuulijan ja tilanteen mukaan soveltaen.

Harmittomista vitseistä on kadonnut naurattavuus, minkä vain vastaanottaja tietää. Vitsin kertoja on syytön – tiettyyn rajaan asti.

Kesän värit

 Kotipihan paparazzi oli paikalla ikuistamassa kesän 2011 väriloistoa.

Nuukahtaneeet kukat ja kitkemättömät kukkapenkit voi näyttää ihan kivalta, kun osaa katsoa oikein. 

Kuvien kopiointi ehdottomasti kielletty.

Mistä on pienet tytöt ja pojat tehty?

... Toiveista ja haaveista, menetetyistä vaihtoehdoista, odotuksista ja painostuksesta. Vai rakkaudesta?

Saako äiti ja isä toivoa lapsen sukupuolta? Saavatko muut esittää toivomuksia? Entä kun toive ei toteudukaan. Miten peittää pettymys?

Jos toivottu poika olikin sairas, olisiko terve, epätoivottu tyttö ollut parempi? Kumpi on kultalusikkamaailmassa oleellisempaa, sukupuoli vai terveys?

Onko yritettävä niin kauan, kunnes toivottu tulos syntyy? Mitä tehdä epäonnistuneille yrityksille? Lähettää pajukorissa joen virtaan?

Liittyykö toiveet sukupuolesta vain raskausaikaan ja epätietoisuudella leikittelyyn, vai vaikuttaako toteutunut haave tai epäonnisuuden katkeruus vielä vuosienkin päästä?

Miksi odotusaikana yleisin kysymys on, kumpaa sukupuolta toivot? Miksei kukaan kysy, toivotko tervettä vai sairasta lasta?

Onko kyse omista vai muiden ihmisten haavekuvista? Kuka maala ne kuvat, joita katselemme? Onko luonnoksen tekijä eri ihminen kuin värittäjä?

***

Kuka ylipäätään tekee lapsen? Äiti ja isä rakkaudesta toisiinsa? Sukulaiset lapsenlapsen kaipuusta? Ruotsin kuningaskunta suvun jatkuvuuden pakosta?

Miksi lapsettomalta parilta kysytään, eikö vieläkään? Miksei jo itse tulla näyttämään, miten homma pitäisi hoitaa? Onko Victoria epäonnistunut miehen valinnassa? Vai onkohan asia jo varmistettu ennen avioliittoa? Tuskin ainakaan kuninkaan veressä on vikaa.

Miksi lasta pidetään pakkona, eikä lahjana?

***

Milloin lapsesta muodostui piparimuotilla valettu Herrasväenleipä, joista epämuodostuneet hylätään ja vain täydelliset kelpaavat kahvipöytään vieraiden mässäiltäviksi?

Pakkojazzia

Olin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni kuuntelemassa jazzia! Tai oikeastaan en ollut kuuntelemassa jazzia vaan stand-upia, eli siis jouduin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni kuuntelemaan jazzia, koko biisin alusta loppuun. Ovelasti oli tuotu jazz taviskansan korville stand-upin varjolla. En vieläkään väitä pitäväni jazzista, mutta oli se sivistävä kulturelli kokemus kaiken sen rahvaanomaisen huumorin ohella. Sami Hedberg ei pettänyt tälläkään kertaa!

Jazz-musiikki vaatii varmasti useamman kuuntelukerran, jotta se kolahtaisi tajuntaani. Tai en tiedä - kaksi minuttiia biisin alusta ja koko biisi on kuultu, ja silti se vain jatkuu, ja jatkuu... Kuinka monta kertaa ehdinkään yhtyä yleisön taputukseen siinä uskossa, että biisi loppuu. "Kylläpä on valveutuneita jazz-kuulijoita, kun jo hyvissä ajoin tietävät aloittaa taputuksen biisin päätöksen kunniaksi." Mutta ei. Biisi vain jatkui. "Kylläpä on nolo yleisö, kun kesken biisin taputtaa." Vasta viimein tajusin, että bändi soitti soolo-osuuksia, jonka jälkeen kuului taputtaa. En vain ihan heti rekisteröinyt näitä sooloja, kaikki kun kuulosti samalta tasapaksulta ajatusteni taustamusiikilta.

Voiko joku yksin sanoa säveltäneensä jazz-biisin? Mielestäni jazzissa jokainen bändin jäsen soittaa vain omaa soitintaan hyväksi havaitulla tavallaan ja yhdessä se sitten kuulostaa yhtenäiseltä musiikilta.

Vaikka eipä sinänsä, ei se huonolta kuulosta - taustamusiikkina, silloin kun se on vain etu, ettei biisien vaihtuessa huomaa taukoa tai eroa edelliseen.

Yleisön vakioliiga

No entä sitten yleisö? Porin teatteri tarjosi hienot puitteet tälle kulttuurikokemukselle, vaikkakin hieman erilaiset, kuin mihin stand-up on yleensä viety. Stand-up-showhun kuuluu hämyinen ravintola, jossa yleisö nauttii virvokkeita pöytiensä ympärillä ja pärskii juomat vastapelurin naamalle aina kun koomikko laittaa parastaan. Virvokkeet kuuluvat näköjään monen muunkin mielikuvaan stand-up-esityksestä. Itselleni ei olisi tullut mieleen tuoda tuoppia arvokkaan teatterin katsomoon.. Ravintolan puolelta kuului tarjoilijoiden vain sanovan, että näyttää ne muutkin... No, ehkä olen vain katkera, kun en itse viitsinyt maksaa omaisuutta limulasillisesta.

Taustamusiikin soidessa ehdin tutkailla yleisöä tarkemminkin. Perinteisen jazzailijan tunnistaa vaatetuksesta: naisilla tasapohjaiset kangaskengät, legginsit, värikäs tunika ja hiuksissa tarkoituksellisen huolimattomasti aseteltu huivi, jonka päät laskeutuvat pitkin selkää. Keski-ikäinen mies on pukeutunut vaaleisiin housuihin, ruutukuvioinen kauluspaita siististi housuissa ja vaaleansininen neulepaita hartioilla. He ovat selvästi tulleet ensisijaisesti musiikin vuoksi. Sitten oli nuoriso-osasto, joka oli tullut ensisijaisesti komiikan vuoksi ja näin ollen heillä oli rutkasti aikaa puuhata viittä muuta asiaa jazz-osuuksien aikana. Yleisössä on myös aina se, joka nauraa äänekkäimmin, se, joka taputtaa äänekkäimmin, ja se, joka haluaa olla kaikessa äänekkäin. Stand-upissa tämä on onneksi vain hyvä asia niiden kannalta, jotka pelkäävät kuollakseen koomikon katsetta ja hautautuvat koko ajan syvemmälle penkinrakoon varmistaakseen, ettei tämä vain paljasta heidän kammottavimpia luurankojaan koko yleisölle. Mutta mitä tekee jazz-stand-up-shown yleisössä ihminen, joka istuu koko esityksen ajan sama nyrpeä ilme kasvoillaan?

Vetonaulan varjolla 

Jazzin ja stand-upin yhdistäminen samaan saliin on tietysti riskaabelia ja jakaa yleisön kahtia. Sama kuin pari vuotta sitten kiertänyt Kummelin Joulu tulee -esitys. Luvassa Kummelihahmojen joulushow - musiikkia ja teatteria. Saliin astuessamme naureskelimme niille vanhemmille ihmisille, jotka eivät todennäköisesti tienneet, mihin olivat tulleet. Puoliajan jälkeen pilkka osui omaan nilkkaan ja totesimme olevamme itse niitä, jotka eivät tienneet, mistä olimme maksaneet - Mikko Kuustosen konsertista. Tietysti juuri tässä esityksessä Kuustonen paikkasi Heikki Helaa ja saimme kuunnella toisen puoliajan, kuinka enkelit lentää mun uniin. Sanoisin, että tässä kohdin mainostekstit eivät ihan pitäneet paikkaansa - joulua esityksessä oli Vanajan kaulassa koreillut kuusenkoriste, vitsit vanhoja ja koko toinen puoliaika pelkkää tavallista musiikkia, osin muuten myös jazzahtavaa. Eipä muuten jäänyt yleisö vaatimaan encorea - osa ei edes koko toista puoliaikaa.

Summa summarum, jazzin ja stand-upin yhteensovittaminen onnistui paremmin kuin Kummelin ja Kuustosen. Oli hyvä, että poskilihakset saivat välillä levähtää.

Hautalyhty

Nyt on pojalla ihan uniikki, isän tekemä (kaivertama) lyhty haudalla.

Herra Hakkarainen kävelee unissaan lyhdyn molemmilla sivuilla.

Pojan omat kasvot katselevat lyhdyn etupuolella.

















Takapuolella on kirjoittamani muistokirjoitus.

Oli taistelua pienen elämä,

mutta silti niin iloinen ja rakkautta täynnä.

Oli liian pieni enkeliksi, 

mutta tarpeeksi suuri jättämään kauneimmat muistot.

Nyt kun lyhty vielä pysyisi ehjänä. Alunperin ajattelimme, että tiedostamme rikkoutumisen riskin, eikä siinä sitten mitään, uusi vain tilalle. Mutta nyt kun lyhdystä tuli mielestämme niin kaunis, kyllä se varmasti harmittaa, jos se menee rikki. Sillä on jo tunnearvoa.

Hyvää yötä, Herra Hakkarainen

Viikkasin makuuhuoneessa puhtaita pyykkejä takaisin kaappiin. Herra Hakkarainen istui sängynpäädyllä ja katsoi minua. Siihen se on nyt jäänyt, sängynpäädylle, yksin.

Herra Hakkaraisen tarina alkoi jo uuden vuoden yönä, kun odotin esikoistamme. Tuo yö oli kylmä ja lunta oli paljon. Olimme kahden. Suuren mahani kanssa ei tehnyt mieli viettää railakasta uutta vuotta. Katselimme puolenyön aikaan ulkona pakkasessa taivaalle ja yritimme tähyillä ilotulitusraketteja. Eipä niitä täällä korvessa paljon näkynyt. Tulimme takaisin sisälle ja sytytimme takan. Valoimme tinat. Kesti pitkään, ennen kuin toinen meistä uskalsi sanoa, mitä tuosta tinasta tuli mieleen. Molemmat kuitenkin miettivät samaa. Sehän oli selvä Herra Hakkarainen.

Myöhemmin meitä odotti kaupan hyllyllä iso laatikollinen Hakkaraisia. Jos Herra Hakkarainen olisi hereillä, se olisi katsonut meitä anovalla katseella ja pyytänyt päästä mukaamme. Olihan se otettava. Siniseen nuttuun ja unimyssyyn sonnustautunut Herra Hakkarainen, hännästä vedettävä soittorasia. Se soitti sävelmää, jota en heti tunnistanut. Lapussa luki: soittaa sävelmää Hämä-hämä-häkki. No sehän se tiestysti!

Kuva: Ida Pimenoff / Vauva-lehti

Herra Hakkarainen odotti kotiin unikaveria ja hyvin pian hän sen saikin. Hämä-hämä-häkki tuuditti esikoisemme uneen omassa turvallisessa sängyssään.

Herra Hakkarainen lähti mukaan sairaalaan. Se oli poikamme turvana silloin, kun äiti ja isä eivät voineet olla paikalla. Joka ilta se tuuditti pojan uneen sävelmällään ja oli vieressä. Se seurasi sairaalassa mukaan kaikkialle: röntgeniin, labraan, mihin vaan. Sen sävelmä rauhoitti.

Herra Hakkarainen odotti poikaa maksansiirron ajan teho-osastolla. Hengityskoneessa maatessaan poika piti Hakkaraista kädestä, silitti tätä parrasta ja unimyssyn tupsusta. Piti tätä hyvänä.

Niin vain alkoi Hakkaraisessakin väsymyksen merkit näkyä. Se oli tahriintunut, sen kavioista repsotti irrallinen naru ja sen sävelmästä puuttui nuotinisku. Se oli kuitenkin läsnä, tuttu ja turvallinen.

Mutta nyt Herra Hakkarainen on jälleen yksin. Nyt se valvoo äidin ja isän unta. Muistuttaa menneestä.

Ja silloin se tapahtui. Varoittamatta, ennalta-arvaamatta. Ilman kosketusta, ilman tuulenhenkäystäkään.

Herra Hakkarainen soitti sävelen. Yhden ja ainoan. Siinä vain, pyykkien viikkauksen lomassa. Yksi nuotti. Mutta se riitti. Herra Hakkarainen on vielä täällä - meidän muistomme.

Minä pystyn

Luin tuon Ruuhkavuosi-kirjan eilen. Meinasin jo kehuskella, että ennätysajassa, mutta tarkemmin ajateltuna kaksijapuolisataasivua helppolukuista isofonttista tekstiä yhdessä illassa ei nyt niin kovin mainittava saavutus ole. Tai no minulle on, luen hitaasti ja joka sanan ajatuksella. Ehkä tulisi luettua enemmänkin kirjoja, jos opettelisi pikalukutekniikan.

No, opinko siitä mitään? En. En pystynyt samaistumaan tuon kirjan päähenkilöön. Hänellä ei ollut kunnollista tukiverkostoa, toisin kuin minulla. Hänellä ei ollut kokemusta oikeasta elämästä, minulla on. Hän oli heikko. Minä en!

Talonrakennusprojektin aikana hän rypi itsesäälissä, miten oli vain kaksin vauvan kanssa, yksin ajatustensa kanssa, yksin palvelemassa miestään. Minä suren lähinnä sitä, että mies on rakennusprojektin aikana yksin. Hän tulee olemaan päivät töissä ja illat rakennuksella - eikä näe lapsensa kasvavan, hymyilevän ensimmäistä kertaa, kääntyvän ensimmäistä kertaa, sanovan äiti. Haluan auttaa kaikin tavoin ja niin paljon kuin vain voin - onhan tämä meidän yhteinen projektimme, yhteinen lapsemme, yhteinen elämämme. Haluan auttaa laittamalla ruokaa, siivoamalla, olemalla lapsemme kanssa läsnä. Haluan tehdä asioita, joita kirjan päähenkilö ei halunnut. Älytöntä.

Vauvan synnyttyä päähenkilö jäi yksin. Vanhat ystävät elivät täysin eri elämänvaihetta, uusia äitiystäviä ei saanut helpolla. Isovanhempia ei juuri näkynyt. Minä en jää yksin - luotan tukiverkostooni.

Päähenkilö ei tiennyt, mitä odottaa. Ei tiennyt, kuinka nopeasti aikaa menee. Ei tiennyt, ettei kaikki menekään aina niin kuin suunnittelee. Minä tiedän - nyt. Hänen tavoitteensa romuttuivat, kalenteri peittyi vauvan oksennukseen. Hänellä ei ollut varasuunnitelmaa, ei pakoreittiä. Hän ajautui umpikujaan. Hukkui vauvan itkuun ja ihmisten sääliin.

Minulla on tavoitteeni ja suunnitelmani, mutta en hajoa, vaikka ne romuttuisivatkin. Olen oppinut, että pärjään! Suunnitelmat vain muuttuvat ja minä opin niiden mukana.

En luovu ruuhkavuodestani/vuosistani, tarvitsen tavoitteita ja tekemistä, mutta tiedostan riskit ja pystyn mukautumaan vaihtuviin tilanteisiin. Pystyn elämään kolmenkympin jälkeenkin.

Ruuhkavuosi

Tänään on ollut hitusen tehokkaampi vapaapäivä kuin edellinen. Kävin jopa kirjastossa, mut en kuitenkaan saanut etsimääni kirjaa. Käyn hyvin harvoin kirjastossa, koska luen harmittavan vähän, tai viimeaikoina olen ostanut kirjani. Osaltaan selitän lukemattomuuttani ajanpuutteella, osin sillä, etten tiedä, mitä lukisin. Olen kirjaston hyllyjen edessä kuin kerran viiniä maistanut asiakas Alkon viinihyllyjen edessä. Kaipaisiin kirjastoon palvelevia kirjastotätejä, jotka päivystävät hyllyjen välissä ja tarjoavat oma-aloitteisesti apua ja ehdottavat muutamaa suositusta asiakkaalle tekemänsä tarvekartoituksen jälkeen. Minulla ei ole lempikirjailijaa tai tiettyä tyylilajia. Useimmiten pidän kuitenkin tarinoista, joissa on jotain totuusperää. On hyvin häiritsevää lukea tarinaa, joka kertoo jostain hirstorian myyttisestä tapahtumasta, kuitenkaan tietämättä, onko juttu täysin keksittyä puutaheinää, vai onko siinä jokin totuuden siemen.

Katseeni harhaili kirjojen selkämyksissä siellä täällä kuin ruletti, joka vain pysähtyi aina sattumalta johonkin. Merkillisiä kirjoja sitä onkin kirjoitettu. Lopulta ruletti pysähtyi kirjaan, jonka selkämyksessä luki Ruuhkavuosi. Takakansi lupasi vieläkin parempaa: "Kolmekymppinen Minna on kyllästynyt päämäärättömään haahuiluun ja päättää panna elämänsä kerralla kuntoon. Vuoden pääprojekteja on kolme: gradunteko, talonrakennus - ja vauva. Mutta voiko yritysmaailmasta tuttua tehokkuusajattelua soveltaa äitiyteen?" "Ruuhkavuosi on esikoiskirjailija Pauliina Suden viihdyttävä ja vauhdikas kertomus nykynaisen itselleen asettamien tavoitteiden ja arkirealismin törmäämisestä. Se kuvaa säälimättä mutta myötäeläen väsyvän äidin ajatuskulun poukkoiluja."

Tämä on pakko lukea!

Joko tämä kirja saa minut tajuamaan, ettei kaikkea tarvitse tehdä heti ja kerralla, tai sitten se antaa ideoita, miten kaiken saa tehtyä heti ja kerralla. Luin jo kirjastossa lyhyen katkelman satunnaiselta sivulta ja melkein jätin kirjan kuitenkin omaan rakoonsa: äiti ajoi kolarin ja oli jo varma miten takapenkillä turvaistuimessa istunut vauva kuoli. Ja se tapa, jolla kirjoittaja tämän kuvasi, sai aikaan kylmät väreet ja kammottavat mielikuvat - muistikuvat. Onneksi luin vielä muutaman rivin. Lainasin kirjan.

Uhkaava kolmenkympin kriisi

Olen 25-vuotias ja minulla on kolmenkympin kriisi. Joskus ajattelin, että siihen mennessä, kun täytän 25 vuotta, minulla on vähintään yksi lapsi, ehkä jopa kaksi. Siinä vaiheessa minulla on myös kunnon työpaikka. Ja omakotitalo.

Olen 25 vuotta, mutta minulla ei vielä ole yhtään elossa olevaa lasta. Minulla ei myöskään ole sitä kunnon työpaikkaa ja loistavaa uranäkymää. Minulla toki on omakotitalo, mutta ilmeisesti se ei olekaan se talo, jossa vietän koko aikuisikäni vanhuuspäiviin asti.

Nyt minulla on viisivuotissuunnitelma. Siihen mennessä, kun täytän kolmekymmentä, minulla on kaksi elossa olevaa lasta, uusi omakotitalo ja kunnon työpaikka. Kuulostaa kyllä melko mahdottomalta yhtälöltä: viidessä vuodessa kaksi lasta ja työpaikka. Talo nyt kai rakentuu siinä sivussa...

Uran rakentaminen jää lastenteon jalkoihin. Väitän, että jokainen työnantaja pelkää palkata naisen, josta aiheutuu kuitenkin ylimääräisiä kustannuksia tämän jäädessä varmasti pian äitiyslomalle. Alle 25-vuotiaana olin vielä kovin nuori kilpailija työmarkkinoilla. Nyt uuden raskauden aikana on aivan turha haaveilla edes työhaastattelusta. Haluan kuitenkin olla rehellinen jo hakemusvaiheessa. Tämän äitiysloman jälkeen työnantaja miettii kuitenkin, että tuo tulee pian jäämään uudestaan äitiyslomalle, onhan hänellä vasta yksi lapsi. Ja niin tulenkin, todennäköisesti, toivottavasti. Sen jälkeen tuleekin jo tämä maaginen kolmekymmentä. Miltä näytän työmarkkinoilla siinä vaiheessa? Todennäköisesti jo liian vanhalta ja työkokemuksessa jälkeen jääneeltä.

Oikeasti en edes vielä tiedä, mitä haluaisin tehdä! Millaista työtä haluan.

Mutta sen tiedän, että haluan nämä lapset. Ne ovat rikkaus, johon minulla on oikeus!

Kolmenkympin jälkeen

Mutta mitä sitten kolmenkympin rajapyykin jälkeen? Mitä sitten kun viisivuotissuunnitelmani on toteutettu?

Herään aamulla uuden omakotitaloni makuuhuoneesta, keitän aamukahvin keittiössäni, herätän lapset, syötän ja puen, unohdan juoda kahvini ja yritän pakata kiukkuiset, aamu-uniset lapset autoon ja vien heidät tarhaan ja myöhästyn samalla itse töistäni, jossa minua odottaa joka aamu sama pöytä ja samat tehtävät. Iltapäivällä lähden töistä kotiin, joka päivä samaan aikaan, haen lapset tarhasta ja käyn ylikierroksilla olevien lasten kanssa ruokakaupassa, josta ostan kaksi täyttä ruokakassillista perusruokaa. Kotona valmistan ruuan ja odotan ylitöistä palaavaa miestä kotiin - työn luonteesta johtuen kenties joka päivä eri aikaan. Illalla vietämme laatuaikaa perheenä - niinkuin ideaaliperheen kuuluu - luemme ja leikimme. Minä käyn lenkillä. Nukkumaan mennessäni mietin, kuinka seuraava päivä ei tuo mitään uutta.

No, ehkä näin, mutta juuri sitä minä haluan - turvallista perusarkea.

Mutta onko kuitenkaan järkeä yrittää tehdä kaikkea kerralla? Miksi kaiken pitäisi olla heti valmiina? Ei elämä lopu kolmeenkymmeneen - ehkä, toivottavasti.

Ehkä tämä kirja kertoo vastauksen. Vaikka tuskin se pystyy luonteeseeni vaikuttamaan.

Saamaton päivä

Tänään on taas päivä, jolloin ei saa mitään tehdyksi. Tekemistä olisi ja montaa asiaa haluaisi tehdä, mutta nyt ei vaan jaksa. Ei huvita.

Haluaisin lukea kirjan, mutta en ole hakenut juuri sitä haluamaani kirjaa kirjastosta. Aloitettujakin kirjoja olisi kotona, mutta en halua lukea yhtäkään niistä.

Haluaisin jatkaa tilkkupeiton kutomista, mutta sitä varten pitäisi aloittaa uusi palanen. Olisin halunnut jatkaa vanhaa palasta ja saada sen valmiiksi. Uuden aloittaminen kuulostaa liian työläältä.

Haluaisin kirjoittaa kirjan itselleni. Kirjoittaisin viime vuoden tapahtumista kunnollisen romaanin, mutta en tiedä miten sen aloittaisin. Ideoita tekstikatkelmista pyörii päässäni, mutta en osaa aloittaa alusta.

Haluaisin siivota. Tai oikeastaan tämän voisi asetella toisin: pitäisi. Pitäisi siivota ja järjestellä tavaroita ja papereita järjestykseen. Mutta en vain jaksa. Ei huvita.

Haluaisin ottaa päikkärit. Sen taidan tehdä.

Pilvinen, miltei jopa kylmä vapaapäivä, jolloin ei ole mitää tekemistä, saa mielen harhailemaan ikävissä ja huolestuttavissa asioissa. Väsyneenä ja saamattomana kaikki tuntuu niin paljon pelottavammalta.

Odotan jo kovasti alkavaa kesälomaa, ja siitä jatkuvaa äitiyslomaa. Mutta jos jo yksi ja kaksi vapaapäivää viikossa tuottaa tuskaa ja huonoa omaatuntoa saamattomuudesta, niin mitä ihmettä teen kuukauden päästä, kun alkaa puolentoista, ehkä jopa kahden kuun yhtäjaksoinen saamattomuuden jakso?

Pitäisi aina etukäteen suunnitella vapaapäivälle jotain erityistä tekemistä. Toisaalta taas, kuinka ihana ajatus onkaan vapaapäivästä, jonka varalle ei ole mitään suunnitelmia! Välillä kun on viikkoja, jolloin jokaiselle päivälle on suunnitelmia, joko töitä tai muuta menoa, se tuntuu ahdistavalta. Aivan kuin ei olisi omaa aikaa ollenkaan, vaikka sitähän ne vapaapäivänkin menot tietysti monesti ovat. Mutta kun lopulta koittaa se suunnittelematon päivä, tuntuu, kuin elämältä katoaisi pohja. Mitä nyt kuuluu tehdä?

Tarvitsen päiviini pakollista tekemistä tai muuten päivä kuluu haahuillen ja nukkuen.

Ehkä nyt otan ne päikkärit, ja mietin vasta sitten, huvittaisiko tehdä jotain.

Onneksi huomenna pääsee taas töihin.

Jännityksen kaipuu luonteenvikana

Seisoin eilen pitkään Ärrän leffahyllyjen edessä ja pohdin, mikä leffa lauantai-iltana katsottaisiin. Leffa pitää valita niin, että se käy kummallekin, eli ei mitään älytöntä mega-action-sota-pläjäystä eikä myöskään lässyn-lässyn-rakkausdraamaa. Jostain kumman syystä käteeni tarrautui kauhuleffa Paranormal Activity. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi ollaan katsottu kauhua. Ja nyt muistan taas, miksi.

Vuosia sitten pidin kauhuleffoista. Pidin siitä jännityksen tunteesta ja mielikuvituksen leikistä. Selvästi tähän katselukokemukseen vaikuttaa se, missä leffan katsoo. Rivitalossa asuessamme pystyin katsomaan kuinka jännittävää kauhua tahansa. Pieni huoneisto, ei pimeitä nurkkia ja komeroita ja katuvalojen valo tunkeutui väkisinkin ikkunasta. Epämääräisten äänienkin tiesi tulevan vain naapurin elonmerkeistä.

Omakotitalossa kaikki on toisin. Pimeä piha, pimeät huoneet ja varastot ja vanhan talon rakenteista kaikuvat äänet. Paranormal Activity onnistui käyttämään kaikki nuo pelkoon tarvittavat elementit. Paras kauhuleffa on sellainen, jossa mitään ei varsinaisesti näytetä, vaan katsoja joutuu käyttämään omaa mielikuvitustaan ja omia henkilökohtaisia pelkojaan. Ja kyllä täytyy myöntää, että pelkäsin. Onneksi uniin asti nuo kauhukuvat eivät sentään toistaiseksi ole koskaan päässeet. Mutta kyllä nyt saa taas mennä jonkin aikaa, ennen kuin on aika Paranormal Activity kakkoselle.

Taivas salamoi

Sama juttu on ukkosen kanssa. Pidän ukkosesta. Mutta jälleen se on kiinni siitä, missä ukkosta katsoo. Rivitalossa asuessamme nautin kunnon ukonilmasta, kun sitä sai turvallisesti katsoa huoneistosta, jossa ei ole kiinni koko oma omaisuus. Jos salama sattuisi iskemään rivitaloon, senkun vain muutamat tärkeimmät asiat mukaan ja ulos. Ja eiköhän niissä taloissa jonkimoista ukkosenjohdatintakin ole olemassa. Omassa talossa ukkosesta ei pysty nauttimaan ihan niin paljon. Nyt on liikaa menetettävää, jos salama sattuisi iskemään. Eikä pelkästään maallista omaisuutta, vaan nimenomaan muistoja. Kuvia ja muita muistoesineitä pojastamme vakuutus ei korvaa.

Perjantai-iltana saimmekin ihailla kunnon ukkoskuuroa. Salamat löivät ja jyrinä oli valtava! Saimme jännittää luonnon omaa kauhunäytelmää sydän pamppaillen, mutta onneksi taaskaan ei sattunut mitään. *kopkop*.

Vastuun määrä = pelon määrä

Mitä varten ihminen nauttii pelottavista ja vaarallisista asioista? Jopa siinäkin tilanteessa, että on jo saanut oikeasti kokea pahoja asioita. Ymmärrän, että pumpulissa eläneet ihmiset kaipaavat elämäänsä jännitystä. Haetaanko sillä ymmärrystä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin? Vai sitä, että osaa olla kiitollinen siitä, ettei hullu murhaaja ole vielä viime yönäkään tunkeutunut kotiimme tai salama polttanut taloamme. Vai onko se vain luonteenpiirre, johon ulkoiset tekijät eivät pysty vaikuttamaan?

Se on ainakin varmaa, että pelon määrä kasvaa suorassa suhteessa ympärillä olevan vastuun määrään.