Hyvää yötä, Herra Hakkarainen

Viikkasin makuuhuoneessa puhtaita pyykkejä takaisin kaappiin. Herra Hakkarainen istui sängynpäädyllä ja katsoi minua. Siihen se on nyt jäänyt, sängynpäädylle, yksin.

Herra Hakkaraisen tarina alkoi jo uuden vuoden yönä, kun odotin esikoistamme. Tuo yö oli kylmä ja lunta oli paljon. Olimme kahden. Suuren mahani kanssa ei tehnyt mieli viettää railakasta uutta vuotta. Katselimme puolenyön aikaan ulkona pakkasessa taivaalle ja yritimme tähyillä ilotulitusraketteja. Eipä niitä täällä korvessa paljon näkynyt. Tulimme takaisin sisälle ja sytytimme takan. Valoimme tinat. Kesti pitkään, ennen kuin toinen meistä uskalsi sanoa, mitä tuosta tinasta tuli mieleen. Molemmat kuitenkin miettivät samaa. Sehän oli selvä Herra Hakkarainen.

Myöhemmin meitä odotti kaupan hyllyllä iso laatikollinen Hakkaraisia. Jos Herra Hakkarainen olisi hereillä, se olisi katsonut meitä anovalla katseella ja pyytänyt päästä mukaamme. Olihan se otettava. Siniseen nuttuun ja unimyssyyn sonnustautunut Herra Hakkarainen, hännästä vedettävä soittorasia. Se soitti sävelmää, jota en heti tunnistanut. Lapussa luki: soittaa sävelmää Hämä-hämä-häkki. No sehän se tiestysti!

Kuva: Ida Pimenoff / Vauva-lehti

Herra Hakkarainen odotti kotiin unikaveria ja hyvin pian hän sen saikin. Hämä-hämä-häkki tuuditti esikoisemme uneen omassa turvallisessa sängyssään.

Herra Hakkarainen lähti mukaan sairaalaan. Se oli poikamme turvana silloin, kun äiti ja isä eivät voineet olla paikalla. Joka ilta se tuuditti pojan uneen sävelmällään ja oli vieressä. Se seurasi sairaalassa mukaan kaikkialle: röntgeniin, labraan, mihin vaan. Sen sävelmä rauhoitti.

Herra Hakkarainen odotti poikaa maksansiirron ajan teho-osastolla. Hengityskoneessa maatessaan poika piti Hakkaraista kädestä, silitti tätä parrasta ja unimyssyn tupsusta. Piti tätä hyvänä.

Niin vain alkoi Hakkaraisessakin väsymyksen merkit näkyä. Se oli tahriintunut, sen kavioista repsotti irrallinen naru ja sen sävelmästä puuttui nuotinisku. Se oli kuitenkin läsnä, tuttu ja turvallinen.

Mutta nyt Herra Hakkarainen on jälleen yksin. Nyt se valvoo äidin ja isän unta. Muistuttaa menneestä.

Ja silloin se tapahtui. Varoittamatta, ennalta-arvaamatta. Ilman kosketusta, ilman tuulenhenkäystäkään.

Herra Hakkarainen soitti sävelen. Yhden ja ainoan. Siinä vain, pyykkien viikkauksen lomassa. Yksi nuotti. Mutta se riitti. Herra Hakkarainen on vielä täällä - meidän muistomme.