Seisoin eilen pitkään Ärrän leffahyllyjen edessä ja pohdin, mikä leffa lauantai-iltana katsottaisiin. Leffa pitää valita niin, että se käy kummallekin, eli ei mitään älytöntä mega-action-sota-pläjäystä eikä myöskään lässyn-lässyn-rakkausdraamaa. Jostain kumman syystä käteeni tarrautui kauhuleffa Paranormal Activity. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi ollaan katsottu kauhua. Ja nyt muistan taas, miksi.
Vuosia sitten pidin kauhuleffoista. Pidin siitä jännityksen tunteesta ja mielikuvituksen leikistä. Selvästi tähän katselukokemukseen vaikuttaa se, missä leffan katsoo. Rivitalossa asuessamme pystyin katsomaan kuinka jännittävää kauhua tahansa. Pieni huoneisto, ei pimeitä nurkkia ja komeroita ja katuvalojen valo tunkeutui väkisinkin ikkunasta. Epämääräisten äänienkin tiesi tulevan vain naapurin elonmerkeistä.
Omakotitalossa kaikki on toisin. Pimeä piha, pimeät huoneet ja varastot ja vanhan talon rakenteista kaikuvat äänet. Paranormal Activity onnistui käyttämään kaikki nuo pelkoon tarvittavat elementit. Paras kauhuleffa on sellainen, jossa mitään ei varsinaisesti näytetä, vaan katsoja joutuu käyttämään omaa mielikuvitustaan ja omia henkilökohtaisia pelkojaan. Ja kyllä täytyy myöntää, että pelkäsin. Onneksi uniin asti nuo kauhukuvat eivät sentään toistaiseksi ole koskaan päässeet. Mutta kyllä nyt saa taas mennä jonkin aikaa, ennen kuin on aika Paranormal Activity kakkoselle.
Taivas salamoi
Sama juttu on ukkosen kanssa. Pidän ukkosesta. Mutta jälleen se on kiinni siitä, missä ukkosta katsoo. Rivitalossa asuessamme nautin kunnon ukonilmasta, kun sitä sai turvallisesti katsoa huoneistosta, jossa ei ole kiinni koko oma omaisuus. Jos salama sattuisi iskemään rivitaloon, senkun vain muutamat tärkeimmät asiat mukaan ja ulos. Ja eiköhän niissä taloissa jonkimoista ukkosenjohdatintakin ole olemassa. Omassa talossa ukkosesta ei pysty nauttimaan ihan niin paljon. Nyt on liikaa menetettävää, jos salama sattuisi iskemään. Eikä pelkästään maallista omaisuutta, vaan nimenomaan muistoja. Kuvia ja muita muistoesineitä pojastamme vakuutus ei korvaa.
Perjantai-iltana saimmekin ihailla kunnon ukkoskuuroa. Salamat löivät ja jyrinä oli valtava! Saimme jännittää luonnon omaa kauhunäytelmää sydän pamppaillen, mutta onneksi taaskaan ei sattunut mitään. *kopkop*.
Vastuun määrä = pelon määrä
Mitä varten ihminen nauttii pelottavista ja vaarallisista asioista? Jopa siinäkin tilanteessa, että on jo saanut oikeasti kokea pahoja asioita. Ymmärrän, että pumpulissa eläneet ihmiset kaipaavat elämäänsä jännitystä. Haetaanko sillä ymmärrystä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin? Vai sitä, että osaa olla kiitollinen siitä, ettei hullu murhaaja ole vielä viime yönäkään tunkeutunut kotiimme tai salama polttanut taloamme. Vai onko se vain luonteenpiirre, johon ulkoiset tekijät eivät pysty vaikuttamaan?
Se on ainakin varmaa, että pelon määrä kasvaa suorassa suhteessa ympärillä olevan vastuun määrään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti