Ruuhkavuosi

Tänään on ollut hitusen tehokkaampi vapaapäivä kuin edellinen. Kävin jopa kirjastossa, mut en kuitenkaan saanut etsimääni kirjaa. Käyn hyvin harvoin kirjastossa, koska luen harmittavan vähän, tai viimeaikoina olen ostanut kirjani. Osaltaan selitän lukemattomuuttani ajanpuutteella, osin sillä, etten tiedä, mitä lukisin. Olen kirjaston hyllyjen edessä kuin kerran viiniä maistanut asiakas Alkon viinihyllyjen edessä. Kaipaisiin kirjastoon palvelevia kirjastotätejä, jotka päivystävät hyllyjen välissä ja tarjoavat oma-aloitteisesti apua ja ehdottavat muutamaa suositusta asiakkaalle tekemänsä tarvekartoituksen jälkeen. Minulla ei ole lempikirjailijaa tai tiettyä tyylilajia. Useimmiten pidän kuitenkin tarinoista, joissa on jotain totuusperää. On hyvin häiritsevää lukea tarinaa, joka kertoo jostain hirstorian myyttisestä tapahtumasta, kuitenkaan tietämättä, onko juttu täysin keksittyä puutaheinää, vai onko siinä jokin totuuden siemen.

Katseeni harhaili kirjojen selkämyksissä siellä täällä kuin ruletti, joka vain pysähtyi aina sattumalta johonkin. Merkillisiä kirjoja sitä onkin kirjoitettu. Lopulta ruletti pysähtyi kirjaan, jonka selkämyksessä luki Ruuhkavuosi. Takakansi lupasi vieläkin parempaa: "Kolmekymppinen Minna on kyllästynyt päämäärättömään haahuiluun ja päättää panna elämänsä kerralla kuntoon. Vuoden pääprojekteja on kolme: gradunteko, talonrakennus - ja vauva. Mutta voiko yritysmaailmasta tuttua tehokkuusajattelua soveltaa äitiyteen?" "Ruuhkavuosi on esikoiskirjailija Pauliina Suden viihdyttävä ja vauhdikas kertomus nykynaisen itselleen asettamien tavoitteiden ja arkirealismin törmäämisestä. Se kuvaa säälimättä mutta myötäeläen väsyvän äidin ajatuskulun poukkoiluja."

Tämä on pakko lukea!

Joko tämä kirja saa minut tajuamaan, ettei kaikkea tarvitse tehdä heti ja kerralla, tai sitten se antaa ideoita, miten kaiken saa tehtyä heti ja kerralla. Luin jo kirjastossa lyhyen katkelman satunnaiselta sivulta ja melkein jätin kirjan kuitenkin omaan rakoonsa: äiti ajoi kolarin ja oli jo varma miten takapenkillä turvaistuimessa istunut vauva kuoli. Ja se tapa, jolla kirjoittaja tämän kuvasi, sai aikaan kylmät väreet ja kammottavat mielikuvat - muistikuvat. Onneksi luin vielä muutaman rivin. Lainasin kirjan.

Uhkaava kolmenkympin kriisi

Olen 25-vuotias ja minulla on kolmenkympin kriisi. Joskus ajattelin, että siihen mennessä, kun täytän 25 vuotta, minulla on vähintään yksi lapsi, ehkä jopa kaksi. Siinä vaiheessa minulla on myös kunnon työpaikka. Ja omakotitalo.

Olen 25 vuotta, mutta minulla ei vielä ole yhtään elossa olevaa lasta. Minulla ei myöskään ole sitä kunnon työpaikkaa ja loistavaa uranäkymää. Minulla toki on omakotitalo, mutta ilmeisesti se ei olekaan se talo, jossa vietän koko aikuisikäni vanhuuspäiviin asti.

Nyt minulla on viisivuotissuunnitelma. Siihen mennessä, kun täytän kolmekymmentä, minulla on kaksi elossa olevaa lasta, uusi omakotitalo ja kunnon työpaikka. Kuulostaa kyllä melko mahdottomalta yhtälöltä: viidessä vuodessa kaksi lasta ja työpaikka. Talo nyt kai rakentuu siinä sivussa...

Uran rakentaminen jää lastenteon jalkoihin. Väitän, että jokainen työnantaja pelkää palkata naisen, josta aiheutuu kuitenkin ylimääräisiä kustannuksia tämän jäädessä varmasti pian äitiyslomalle. Alle 25-vuotiaana olin vielä kovin nuori kilpailija työmarkkinoilla. Nyt uuden raskauden aikana on aivan turha haaveilla edes työhaastattelusta. Haluan kuitenkin olla rehellinen jo hakemusvaiheessa. Tämän äitiysloman jälkeen työnantaja miettii kuitenkin, että tuo tulee pian jäämään uudestaan äitiyslomalle, onhan hänellä vasta yksi lapsi. Ja niin tulenkin, todennäköisesti, toivottavasti. Sen jälkeen tuleekin jo tämä maaginen kolmekymmentä. Miltä näytän työmarkkinoilla siinä vaiheessa? Todennäköisesti jo liian vanhalta ja työkokemuksessa jälkeen jääneeltä.

Oikeasti en edes vielä tiedä, mitä haluaisin tehdä! Millaista työtä haluan.

Mutta sen tiedän, että haluan nämä lapset. Ne ovat rikkaus, johon minulla on oikeus!

Kolmenkympin jälkeen

Mutta mitä sitten kolmenkympin rajapyykin jälkeen? Mitä sitten kun viisivuotissuunnitelmani on toteutettu?

Herään aamulla uuden omakotitaloni makuuhuoneesta, keitän aamukahvin keittiössäni, herätän lapset, syötän ja puen, unohdan juoda kahvini ja yritän pakata kiukkuiset, aamu-uniset lapset autoon ja vien heidät tarhaan ja myöhästyn samalla itse töistäni, jossa minua odottaa joka aamu sama pöytä ja samat tehtävät. Iltapäivällä lähden töistä kotiin, joka päivä samaan aikaan, haen lapset tarhasta ja käyn ylikierroksilla olevien lasten kanssa ruokakaupassa, josta ostan kaksi täyttä ruokakassillista perusruokaa. Kotona valmistan ruuan ja odotan ylitöistä palaavaa miestä kotiin - työn luonteesta johtuen kenties joka päivä eri aikaan. Illalla vietämme laatuaikaa perheenä - niinkuin ideaaliperheen kuuluu - luemme ja leikimme. Minä käyn lenkillä. Nukkumaan mennessäni mietin, kuinka seuraava päivä ei tuo mitään uutta.

No, ehkä näin, mutta juuri sitä minä haluan - turvallista perusarkea.

Mutta onko kuitenkaan järkeä yrittää tehdä kaikkea kerralla? Miksi kaiken pitäisi olla heti valmiina? Ei elämä lopu kolmeenkymmeneen - ehkä, toivottavasti.

Ehkä tämä kirja kertoo vastauksen. Vaikka tuskin se pystyy luonteeseeni vaikuttamaan.