Luin tuon Ruuhkavuosi-kirjan eilen. Meinasin jo kehuskella, että ennätysajassa, mutta tarkemmin ajateltuna kaksijapuolisataasivua helppolukuista isofonttista tekstiä yhdessä illassa ei nyt niin kovin mainittava saavutus ole. Tai no minulle on, luen hitaasti ja joka sanan ajatuksella. Ehkä tulisi luettua enemmänkin kirjoja, jos opettelisi pikalukutekniikan.
No, opinko siitä mitään? En. En pystynyt samaistumaan tuon kirjan päähenkilöön. Hänellä ei ollut kunnollista tukiverkostoa, toisin kuin minulla. Hänellä ei ollut kokemusta oikeasta elämästä, minulla on. Hän oli heikko. Minä en!
Talonrakennusprojektin aikana hän rypi itsesäälissä, miten oli vain kaksin vauvan kanssa, yksin ajatustensa kanssa, yksin palvelemassa miestään. Minä suren lähinnä sitä, että mies on rakennusprojektin aikana yksin. Hän tulee olemaan päivät töissä ja illat rakennuksella - eikä näe lapsensa kasvavan, hymyilevän ensimmäistä kertaa, kääntyvän ensimmäistä kertaa, sanovan äiti. Haluan auttaa kaikin tavoin ja niin paljon kuin vain voin - onhan tämä meidän yhteinen projektimme, yhteinen lapsemme, yhteinen elämämme. Haluan auttaa laittamalla ruokaa, siivoamalla, olemalla lapsemme kanssa läsnä. Haluan tehdä asioita, joita kirjan päähenkilö ei halunnut. Älytöntä.
Vauvan synnyttyä päähenkilö jäi yksin. Vanhat ystävät elivät täysin eri elämänvaihetta, uusia äitiystäviä ei saanut helpolla. Isovanhempia ei juuri näkynyt. Minä en jää yksin - luotan tukiverkostooni.
Päähenkilö ei tiennyt, mitä odottaa. Ei tiennyt, kuinka nopeasti aikaa menee. Ei tiennyt, ettei kaikki menekään aina niin kuin suunnittelee. Minä tiedän - nyt. Hänen tavoitteensa romuttuivat, kalenteri peittyi vauvan oksennukseen. Hänellä ei ollut varasuunnitelmaa, ei pakoreittiä. Hän ajautui umpikujaan. Hukkui vauvan itkuun ja ihmisten sääliin.
Minulla on tavoitteeni ja suunnitelmani, mutta en hajoa, vaikka ne romuttuisivatkin. Olen oppinut, että pärjään! Suunnitelmat vain muuttuvat ja minä opin niiden mukana.
En luovu ruuhkavuodestani/vuosistani, tarvitsen tavoitteita ja tekemistä, mutta tiedostan riskit ja pystyn mukautumaan vaihtuviin tilanteisiin. Pystyn elämään kolmenkympin jälkeenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti