Hyvää yötä ja huomenta

Joka ilta sen kuiskaan. Jokaiselle erikseen. Kuulethan sen?

Joka ilta ainakin ajattelen, vaikken ääneen kuiskaisikaan. Kuulethan sen silti?

Ja vaikken aina muistaisi ajatellakaan, tiedäthän, että en silti ole unohtanut? En koskaan.


Mietin kerran, että tämä on tapa, joka tulee jäämään koko loppuelämäkseni. En voinut tuolloin ymmärtää, että se saattaisi jo nyt lipsua. Iltarutiini, joka alkoi jo ensimmäisistä sydänäänistä alkaa nyt hiipua toisten sydänäänien vahvetessa ja samalla toisten sydänäänien loitotessa yhä kauemmaksi. Arki ottaa vallan ja piilottaa pieniä hetkiä.

Joistain rutiineista on ollut pakko luopua - tavoista, jotka nyt repivät liikaa. Niiden tilalle on luotava uusia rutiineja.

Enää pikkusisko ei lähde maailmaan avaraan, vaan se on tarkoitettu yksinoikeudella isoveljelle. "Kaihoten nyt katselen, kun lentää tuolla lintu pienoinen, se nousta korkealle saa ja näkee kauniin, kauniin maan..."

Pikkusiskolla on oma tuutulaulu. Uusi rutiini. "Tämä laulu on niin pieni, yhtä pieni kuin minäkin, tätä laulua laulelen, laula, laula sinäkin. Tämä laulu, on niin hento, yhtä hento kuin perhonen, kaunis niin kuin ruusukin, laula, laula sinäkin..."

Mutta yhtä asiaa en halua muuttaa. En saa antaa sen unohtua. Haluan säilyttää nuo illan kauneimmat sanat.

Hyvää yötä [enkelipoikani] ja [tyttölapseni]. Hyvää yötä Rakkaat <3

Riittämätön

Voi ei, kolmekymmentä on aina vain lähempänä. Huomenna pitää vaihtaa esittelytekstiini vitosen tilalle kuutonen. Armotonta.

Tästä en nyt mitenkään keksi aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen, joten olkoon sen puuttuminen sellainen.

Mietinpä tässä vain sellaista, että onko äiti se ainut ja oikea, joka voi, tai oikeastaan jonka pitää hoitaa lastaan. Olen halunnut lapsen. Se on minun lapseni. Minun työni.

Olen äitiyslomalla siksi, että hoidan lastani ja huolehdin hänestä. Siksi minulle on annettu tämä vapaa. Sitten kun aloitan työelämän, minulla on taas vapaapäiviä siksi, että saisin nauttia yhteisestä ajasta lapseni kanssa.

Mutta entä nyt, kun olenkin osittain palannut työelämään tämän äitiysvapaan aikana. Sysään vastuun muille. Laistan velvollisuuksistani hoitaakseni toisia velvollisuuksia.

Perhe, jonka yksi lapsi on sairaalassa ja toinen kotona kohtaa saman ongelman. Äidillä on riittämätön tunne, oli hän missä tahansa. Sairaalassa ollessaan yksi kaipaa kotona, kotona ollessaan yksi kaipaa sairaalassa. Meidän tapauksessa pääsimme sentään vähän helpommalla, kun ei ollut toista lasta kotona odottamassa, vaan saimme keskittyä täysipainoisesti sairaalassa aikaansa kuluttavaan poikaamme. Mutta joka ikinen omilla asioilla vietetty tunti, tai kotona käyntiin kulutettu päivä aiheutti huonon omantunnon. Emme voineet tehdä molempia asioita yhtäaikaa - emme voineet ottaa poikaa kotiin mukaan.

Terveen lapsen kanssa elettävässä normaalissa arjessani riitelevät koti ja työ. Hoitaako varsinaisia velvollisuuksiani kotona antaen omat vapautensa myös hoitovastuita kerääville apukäsille, vai ollako tunnollinen työntekijä, joka on tarpeen tullen aina käytettävissä. Miettiäkö kotona, miten työvuorot saadaan järjestymään vai huolehtiako töissä, kuinka paljon lapsi tänään kiukuttelee lapsenvahdille. En haluaisi kuormittaa muita töillä, jotka ovat minun vastuullani. En kotona, enkä töissä. Lapsi on hoidettava ja rahaa hankittava. Olen jumissa.

Mutta taas kerran päästään siihen, että itsepä olen valintani tehnyt, ja se valinta on lähtöisin ainakin jo hetkestä: "All bacause two people fell in love".

Ja juuri tuon lauseen takia muistojeni ikkuna täyttyy myös ihanista valokuvista.

Ilman otsikkoa

Välillä vain tulee tunne, että haluaisi kirjoittaa, vaikkei tiedä, mitä. On vain sellainen olo. Pakottava tarve.

Oikeastaan ei ole mitään syytä kirjoittaa. Ei mitään aihetta. Mutta jotain pitäisi keksiä.

Avaan tekstikentän ja tuijotan valkoista laatikkoa ja sen sisällä vilkkuvaa ohutta viivaa. Sormet näppäimillä. Valmiina siirtämään ajatuksia mielen sopukoista mustiksi täpliksi valkoiselle ruudulle. Mutta mitään ei tapahdu. Sormet vain naputtavat näppäinten päällä kevyesti musiikin tahtiin. Padadam dam... Ajatukset sinkoilevat, mutta mitään järkevää ei kuitenkaan ala tapahtua.

Pää on tyhjä.

Välillä havahdun laulamasta kertosäettä. Ruutuvitonenkin löysi tiensä patakuutosen päälle. Ässä ylös. "Mahdollisia siirtoja ei enää ole. Mitä haluat tehdä?" Kuka haluaa aloittaa uudestaan saman pelin, jonka juuri hävisi? Mitä väliä sen on, olisiko joku toinen valinta kenties saanut aikaan voitetun pelin. Valinta on tehty ja häviön jälkeen vain seuraavaan erään. Klik, Klik. Lopeta peli, aloita uusi. 

Viiva vilkkuu edelleen. Odottaa. Jos se pitäisi ääntä, se olisi varmasti kuin vuotava vesihana. Tip - tip - tip - tip. Ärsyttävä.

Punaviinilasi on tyhjä. Hyvää viiniä - chileläistä. Ei parasta, mutta ihan hyvää. Ei pidä katsoa lahjahevosen suuhun. Tumma suklaa on vain joulusta jäänyttä leivontasuklaata. Mutta ihan hyvää sekin.

Ei edelleenkään mitään järkevää. Ajatusvirtaa. Mutta ehkä se onkin hyvä niin - pää on tyhjä huolista. Kaikki on hyvin. Tyttö nukkuu, pasianssi menee läpi tai ei, ei sen niin väliä, musiikki rentouttavaa ja viini hyvää. Omaa aikaa ilman ajatuksia.

Uninen mykkyrä ja nallen rutistus

Huomasin, että viimeaikaiset tekstini ovat olleet melko pitkälle pelkkää valitusta lapsenkasvatuksesta. Mutta eihän se hyvänen aika niin ole! Tässä siis seuraavaksi ihania asioita, olkaa hyvät!

Ensinnäkin nuo tyttäreni silmät! Jestas, miten suuret ja ihanat! Miten häneltä voi ikinä kieltää mitään, kun nuo silmät tapittavat anovasti. Tai kun silmätkin nauravat...

Aamut meillä on ihan parhaita. Tyttö ei koskaan ole pahalla päällä herätessään aamulla. Pinnasängystä vain alkaa kuulua tuhinaa ja touhua, ja ehkä sormikin löytää välillä tiensä suuhun lutkutettavaksi, mutta yhtään valitusta sieltä ei kuulu. Hienovaraisesti tyttö yrittää viestittää äidille, että täällä ei enää ihan kauheasti nukuttaisi. Ja voi sitä iloa ja riemua, kun äidin kasvot ilmestyvät pinnasängyn yläpuolelle! Tyttö on pelkkää hymyä ja jalat potkottavat jo kiireesti peittoa pois päältä. Tai no enää peittoa ei saa potkittua pois päältä, kun äiti paketoikin lapsen makuupussiin. Luulisi olevan huomattavasti mukavampaa nukkua lämpimässä, kuin kylmässä ilman pois potkittua peittoa.

Ja voiko olla suloisempaa näkyä, kuin se puoliuninen mykkyrä, jonka sieltä sängystä nostaa ylös! Jalat koukussa vedettynä pepun alle, selkä mutkalla ja kädet venyttävät kohti taivasta. Pieni tiivis mykkyrä, joka kiskottelee unihiekkoja silmistään...

Takuuvarma keino saada tyttö hymyilemään, on viedä hänet vaipanvaihtopaikalle, jossa häntä odottavat Herra Hymynaama ja Leppis. Näiden iloisten kasvojen ja värikkäiden kuvien vieressä maailmojen romahtamiset unohtuvat hetkessä.

On hän iloinen ja hymyileväinen muutenkin. Pientä kutittelua kainalosta, kosketus lapsen varpailla tämän nenänpäähän, lentelyä lentokoneen lailla. Kun tyttö makaa lattialla ja hänelle antaa pullean ja pehmeän nallen, hän rutistaa sen kasvoilleen, nostaa jalat ilmaan ja kierähtää kyljelleen.

Imetettäessä tyttö hapuilee rintaliivieni hihnaa ja pitää siitä tiukasti kiinni. Tuttipullosta juodessaan hän mumisee ääneen.

Illan nukkumaanmenot ja vellinsyöntikin meillä sujuu nykyään jo varsin kehuttavasti. Tuutulaulut tuudittavat vellistä ja äidinmaidosta kylläisen lapsosen unten maille iltaisin niin, että äidille ja isille jää vielä hetki omaakin aikaa. Kuten olen monesti todennut: aika aikaansa kutakin. Niin ja mainittakoon vielä, että tiukkisäiti siis vei voiton.

Pieniä suuria asioita, arjen juhlaa.

Käsidesiä, kiit... ei kiitos!

Taas on edessä henkisen kasvun paikka äitinä. Ja nimenomaan terveen lapsen äitinä. Nyt minun on hyväksyttävä se tosiasia, että lapset syövät kaiken mitä käteensä saavat, rähmäävät, tahmaavat ja kuolaavat, ja antavat lelun sitten seuraavan uhrin käsittelyyn. Siinä sitä sitten jaetaan pöpöjä suusta suuhun. Maistellaan ja maiskutellaan. Hyvää on!

Voi kauhea, tätäkö se nyt sitten on? Kerätään pöpöjä, sairastetaan ja kerätään uusia pöpöjä. Normaalia lapsiarkea.

Yksi vuosi elämästäni teki minusta pöpökammoisen, jonka laukussa kulkee aina pullo käsidesiä mukana. Onneksi kolmekuukautinen lapsi on vielä niin pieni, ettei osaa itse hamuta ihan jokaista pöpöpesää suuhunsa, ellei äiti sitten itse tunge hiiren syömää tuttia ressukan suuhun.

Vuosi sairaalaelämää sai kädet tärisemään ilman päivittäistä käsidesiannostaan (ulkoisesti nautittuna siis) ja mielen tottumaan hiljaisuuteen eristysovien takana. Aina piti pelätä ja varoa kaikkea. Jo tavallinen nuhakin saattoi olla kohtalokasta, sillä joko se olisi romahduttanut heikkokuntoisen potilaan tai se olisi saattanut estää koko maksansiirron, koska nukutusta ei olisi voitu tehdä. Sairaalassa jokaisella lapsella on omat henkilökohtaiset lelut, jotka steriloidaan aina ennen uutta käyttöä. Jos tutti tippuu lattialle, se on vähintään huuhdeltava, mieluiten jopa keitettävä.

Olen aina vannonut epäsiisteyden nimeen - liian steriili ympäristö ei kasvata lapsen vastustuskykyä. Lapsi on hyvä totuttaa jo pienestä pitäen muihin lapsiin, eli näihin pöpöjä viliseviin rähmäkäpäliin, jottei sitten viimeistään ensimmäinen kouluvuosi mene sairastellessa ja kerätessä vastustuskykyä vasta sitten. Mutta kuinka se nyt tuntuukin niin vastuuttomalta ja vastenmieliseltä antaa pienen ehdoin tahdoin syödä kaikkea "likaista".

Totutuista tavoista poisoppiminen on hankalaa ja vie oman aikansa. Mutta edistystäkin on jo havaittavissa, sillä tutti ei enää kulje vesihanan kautta joka lattiareissun jälkeen. Niin ja ehkä olisi hyvä tarkistaa ensin omat kynnenaluseni, ennen kuin nappaan lapsen suusta toisen lapsen maisteleman lelun.

Tiukkis vai kaveri

Nyt on se aika, kun pitäisi päättää, olenko se tiukkisäiti vai kaveriäiti. Kyllä, se päätös on tehtävä jo tässä vaiheessa. Pienestä pitäen on näytettävä, kuka määrää ja millä keinoilla.

Päätin aloittaa velliin totuttautumisen jo nyt. Ihan jo senkin takia, että saa aloittaa ja totutella rauhassa, pikkuhiljaa, ja samalla myös siksi, että tytön on totuttava juomaan pullosta nyt kun itse aloitan työt. Ei se ole tuntunut pahaakaan olevan, muttei välttämättä niin hyvääkään, tai ainakaan äidin tissin voittanutta. Mutta siis, tässä vaiheessa on päätettävä, millä keinoin velli opitaan.

Tiukkisäiti tuputtaa itsepintaisesti niin kauan, että pullo on tyhjä, tai edes lähemmäksi tyhjä, ja vasta sitten saa palkinnoksi tissiä. Kaveriäiti yrittää houkutella, mutta ei kuitenkaan itketä lasta turhaan, vaan antaa kiltisti tissiä ja yrittää taas, josko seuraavalla kerralla sujuisi jo paremmin. Saako tiukkisäiti aikaan vain pelon tuota kamalaa sinistä pulloa kohtaan? Vai saako kaveriäiti aikaan vain lapsen voitontunteen - "hah, narutan tuota tyyppiä kuus-nolla". Vai onko sittenkin niin, että tiukkisäiti näyttää kuka määrää ja lapsi oppii pienestä pitäen ymmärtämään, että äidin sana on laki. Kaveriäiti taas saavuttaa päämääränsä hellyydellä ja luo lapselle turvallisen tunteen - "oikeastaan tuo sininen juttu on ihan ok".

Olen aloittanut tiukkislinjalla, mutta en ole ollenkaan varma, olenko nyt tekemässä kasvatuksellista itsemurhaa. Kasvatusoppaat kai näyttäisivät valitsemani tien päässä kuvaa hirttopuusta, sillä eihän lapsista voi tulla täyspäisiä, jos heille sanoo "ei", tai yrittää väkisin, uhkailemalla ja kiristämällä saavuttaa tahtonsa. Mutta kysynpä vaan neuvoa, mitä sanoa yksivuotiaalle vilperille, joka on kaatamassa joulukuusta tai työntämässä sormiaan pistorasiaan? "Etkö haluaisi mieluummin leikkiä tällä nallella?" "Ja pyh, sehän nyt on jo NIIIIN nähty!" Ja eikun uudestaan sormet pistorasiaan.

Esikoista yritin opettaa syömään tiukkislinjalla - tuloksetta. Tosin se tuloksettomuus ei kyllä johtunut kasvatusmetodeista, vaan sairaudesta - ainakin uskon niin. Minulla oli kova hätä saada esikoinen syömään, koska riittävä ravinnonsaanti oli ensiarvoisen tärkeää siinä sairaudessa. Olin kuvitellut, että kun lupa kiinteisiin annettiin jo kolmen kuukauden iässä, niin poika alkaisi heti syömään kunnolla ja nenämahaletkusta annettavaa kallista korviketta saisi samaa tahtia vähentää. Mutta eihän se sitten ihan niin mennytkään. Suun kautta annettava ruoka ei vain kelvannut, tiukkapipoisesta yrittämisestä huolimatta. Olin niin väsynyt koko touhuun ja hermostuin joka ruokailukerralla. Lempeyttä ei ainakaan enää riittänyt. Vasta kun ymmärsin luopua tuosta tiukkislinjasta ja annoin pojalle luvan olla sairas, sain itselleni rauhan. Siihen asti, kunnes maksansiirron jälkeen kuvittelin taas ruokahalun kasvavan ja syömisen sujuvan vain sormia napsauttamalla, eikä se taaskaan sujunut.

Mutta nyt minulla ei ole mikään kiire saada tyttöä syömään, eikä tarvitse vahtia päivittäisiä kalorimääriä. Tiedän, että tyttö oppii varmasti jossain vaiheessa, omaan tahtiinsa. Olen tiukkisäiti, joka näyttää kuka märää, ja on taas hyvän käytöksen jälkeen ihana kaveri ja turvallisen tunteen luoja.

Ja mitä voi vaatia lapseltaan äiti, joka itse on maailman nirsoin ruokailija!