Ihmisen kasvu kuoleman jälkeen

Miten lapsi - tai ihminen yleensäkin, kasvaa kuoleman jälkeen? Vai kasvaako?

Meidän lapsemme kuoli 10 kuukauden ikäisenä. Nyt hän olisi vuosi ja neljä kuukautta vanha. Todennäköisesti hän osaisi nyt kävellä ja kommunikointiin olisi olemassa jo muutamia sanoja. Mutta miltä hän näyttäisi? Sitä en osaa sanoa. Voin jotenkin kuvitella, mitä hän tekisi ja miten liikkuisi, mutta "vanhentuneita" kasvoja en näe. (Suomenkielessä ei muuten ole olemassa sanaa, jolla voisi kuvata pienen lapsen vanhenemista. Vanheneminen kuuluu vanhuuteen. Sana ´vanheta´ei mielestäni oikein istu kontekstiin, vaikka sitähän se on, vanhenemista, kasvamista. No anyway, tuli vaan mieleen.) Kuvittelenko siis pojan parinkymmenenkin vuoden päästä aikuisen miehen vartalossa, mutta kasvoilla on 10 kuukautisen pojan pyöreät, lääkkeiden turvottamat ja mistään mitään tietämättömät, iloiset kasvot? Vai kasvaako edes lapsen keho vuosien myötä? Kaippa se on vain omasta mielikuvituksesta kiinni.

Oikeasti olen kyllä hyvin vähän miettinyt ylipäätään sitä, minkä ikäinen poika milloinkin olisi. Ei siitä tule kuin paha mieli. Mutta sitä kylläkin mietin usein, miten poika elää ja kasvaa kanssamme tulevaisuudessa. Nythän kaikki on vielä tuoreessa muistissa, mutta entä sitten kun aikaa kuluu enemmän, vuosikymmeniä. Tuleeko joskus aika, kun unohtaa? Sehän on selvää, ettei sitä koskaan täysin unohda, eikä pidäkään, mutta onko tämä kaikki kahdenkymmenen vuoden päästä vain asia, joka joskus tapahtui. (Tämäpäs tuntuukin olevan vaikea aihe saada ajatuksista selkokieliseksi tekstiksi.) Ehkä siis pelkään sitä, että vuosien päästä tämä ei tunnu enää samalta. Ja samaan aikaan odotan sitä hetkeä, kun paine rinnassa hellittää.

Tukea huomisesta

Vertaistuki olisi varmasti tässä asiassa tärkeä tiedonantaja. Pystyisi ennakoimaan, mitä tulevaisuus voi tuoda mukanaan. Samalla kun vertaistuki on toki tärkeää, niin on siinä vaaransakin. Mitä jos toisten kokemukset eivät olekaan hyviä? Näyttää siltä, ettei toivoa paremmasta huomisesta olekaan. Se, kun huomaa, että asiat voisivat olla huonomminkin voi tosin olla joko hyvä tai huono asia. Toisaalta se saa oman olon näyttämään siedettävämmältä tai sitten se voi pelästyttää tajuamaan, että asiat tosiaan voivat mennä huonompaankin. Vertaistuki on parhaimmillaan silloin, kun tuettavat ovat samalla viivalla, samassa tilanteessa.

Itse haluan osoittaa, että asiat voivat olla ihan ok, kaikesta huolimatta. Olen ehkä huono vertaistuki niille, joiden lapset kamppailevat saman sairauden kanssa, mutta ehkä sitten parempi tuki niille, joiden lapsi on kuollut.

Elämän kevät

Torstaina Maikkarilla näytettiin Elämän kevät -konsertti. Urhoollisesti sen katsoin alusta loppuun, vaikka tiukkaa teki. Aihe lasten elinsiirroista koski meitä, joten senkin vuoksi halusin sen katsoa. Onneksi tässä konsertissa oli vähemmän inserttejä, kuin isommissa Elämä Lapselle -konserteissa - pääsin vähän helpommalla. Oli hassua nähdä telkkarissa tuttuja sairaalan käytäviä, tuttuja leluja ja tuttuja lääkäreitä. Se sairaala oli hetken kotimme. Nyt sinne ovat jälleen kotiutuneet uudet ihmiset, jotka taistelevat samojen tuttujen ongelmien kanssa. Sairaala jatkaa elämäänsä tutun kaavan mukaan iloiten ja surren.

Konsertin lopetus tosin oli mielestäni hieman kummallinen. Artistit esittivät konsertissa kauniita, herkkiä ja iloisia kappaleita, mutta viimeinen esitys oli toisenlainen: Erin esitti kappaleen, jonka sanoja mediassa on ruodittu irstaiksi ja liiankin suorapuheisiksi. Itse en kylläkään mitenkään allekirjoita tätä analyysia, mutta se, että jonkun mielestä ´Vanha nainen hunningolla´on irstas, sai minut ihmettelemään, miksi se esitettiin tällaisen konsertin lopetuksessa. Kyllä, musiikkiahan se vain on, ja hyväntekeväisyyttä, mutta siinä tilanteessa olin liian tunteikas ajattelemaan asiaa selväjärkisesti. Siinä tilanteessa olisin halunnut kauniin ja herkän biisin, jonka kautta olisin saanut purkaa ohjelman nostattaman kaipuun.

" Mä annan sut pois, mä päästän sut pois - vaikka sattuu.
Mä annan sut pois, mä päästän sut pois - kaikkeen tottuu."
Laura Närhi - Mä annan sut pois (hieman muunneltuna tilanteeseen sopivaksi)


 

Kalajuttu

Pääsin eilen veneen kyytiin kalakaveriksi. Alkuun mietin, mikä ihme tässä oikein kiehtoo, mutta lopulta taisin selvittää taian.

Mies hommasi veneen jo viime keväänä, sillä pitäähän kalamiehellä vene olla, kun kerran joen rannalla asutaan. Tämä kalamies ei tosin ollut kertaakaan kahden vuoden aikana  käynyt edes kokeilemassa joen kalatarjontaa - ilmeisesti liian pitkä matka. Eikä se kuulemma ole lainkaan sama asia, kökkiä virvelin kanssa rannalla, kuin istua virvelin kanssa veneessä. Lopulta pihaan ilmestyi vene. Miehen oma aarre, jota puunattiin illasta toiseen, "sisustettiin" ja viritettiin lippu salkoon. Viimein oli vesillelaskun aika! Ja samantien vesiltä nosto. Paatti vuoti. Sen pituinen se kesä. Sairaalaelämä alkoi ja vene murjotti halkoliiterin takana.

Tänä kesänä on uusi tilaisuus. Paatti on nyt kunnossa, mutta kohta sillä ei enää ole omaa satamaa. Eli se siitä sitten taas. Vaikka eipäs nyt hätäillä, ei tätä kotia vielä ole myyty.

Mutta siis, pääsin kalakaveriksi. Tiesin heti, että nyt on se hetki, jolloin ei kannata alkaa hankalaksi ja esittää omia vaatimuksia reittivalinnan suhteen, tai se saisi jäädä viimeiseksi yhteiseksi kalareissuksi ja tilalle vaihtuisi yksinäiset päivät kotona odottaen saalista (jota tosin en syö). Olen ymmärtänyt, että kalastaminen on miehille jokin hyvin tärkeä juttu.

Illalla oli oikein kaunis sää, aurinko paistoi eikä tuullutkaan kovin. Kuvittelin, että saan sentään nauttia auringosta ja kerätä hieman väriä kasvoille (pilkkumaisessa muodossa tosin) ja ottaa kauniita maisemakuvia. No ei, eihän kalat sellaisessa paikassa syö. Ajoimme paattimme suojaisaan paikkaan, jonne aurinko ei paistanut eikä maisemissakaan nyt niin kehumista ollut. Ankkuri pohjaan ja kalastusvehkeet esille. Katselin hetken ihmeissäni sitä touhua: uistin kiinni, heitto ja kelaus. Heitto, kelaus. Ei kalaa. Uusi uistin, heitto ja kelaus. Eikä vieläkään kalaa! Huh, tästä tulisi pitkä ilta. Ei kuitenkaan auttanut valittaa, parempi vain istua hiljaa.

Noniin, siinä se! Ei, ei kala, vaan idea, miksi siellä olimme. "Istua hiljaa". Olisihan se tietysti vähän typerää ajaa veneellä vain johonkin, ankkuroitua ja istua hiljaa. Mutta kun on jotain mukamas tekemistä, hiljaa istumisessa on järkeä. Otin paremman asennon ja istuin hiljaa. Uistin lentää, tulee takaisin ja lentää taas. Vesi on aivan tyyni. Ilta-aurinko kajastaa puiden takaa valaisten vastarannan puut kultaisiksi. Lokki havittelee samaa kalasaalista ja kaartelee vedenpinnan yläpuolella. Metsästä kuuluu lintujen iltalaulua. Ei muuta - hiljaista. Siinä se taika.

Ei tullut mieleenkään aloittaa keskustelua sisustussuunnitelmista tai stressaavista muuttosuunnitelmista, vaikka paras hetki näille keskusteluille onkin silloin, kun mies on hyvällä tuulella. Tiesin, että se hyvä tuuli olisi hetkessä puhaltanut ohi. Paras kalareissukeskustelu liittyy lapsuusmuistoihin. Ja kaikista paras on, kun antaa miehen muistella ja keskittyy itse kuuntelemaan tai ainakin esittämään kuuntelevaa. Reissun jälkeen mies on hyvällä tuulella ja mielissään siitä, että hänellä oli hyvä kalakaveri. Nyt on oikea aika vakavammille keskusteluille!

Maailmanmestareiden vuosi

Raskaan vuoden jälkeen elämä on vihdoin näyttänyt, että vaikeuksien kautta voi edetä voittoon. Tänä vuonna on jo tapahtunut paljon hyviä asioita ja uskon, että paljon tulee vielä tapahtumaankin.

Eilen olin rakenneultrassa ja sain ainakin siltä osin huokaista helpotuksesta - kaikki oli niin kuin pitikin! Eihän se tietenkään silti mitään takaa, sillä hyvin monia asioita ei pystytä ultrassa vielä tässä vaiheessa näkemään. Mutta kuitenkin! Viime raskaudessa sain rampata ultrassa useaan kertaan, kun aina paljastui jotain outoa, jota sitten kontrolloitiin. Milloin sikiön vatsassa oli ylimääräinen nesterakkula, milloin munuaisallas liian kookas. Joka toinen ultrauskerta oli huono, joka toinen hyvä. Kontrolloitavat asiat olivat aina hävinneet kontrolliin mennessä, kunnes ilmeni jotain uutta, eikä siltikään synnynnäistä sairautta pystytty ultrassa näkemään. Nyt ei ole missään vaiheessa ollut pienintäkään epäilystä, että jokin olisi vinossa.

Normaalisti täällä päin ei rakenneultran jälkeen olisi enää yhtään ultrauskertaa ennen syntymää. Nyt kätilö kuitenkin halusi varata minulle vielä uuden ajan erikoislääkäriltä raskausviikolle 30, ihan vain oman mielenterveyteni takia. Mitään ei siis epäillä, mutta odottavalle äidille tämä n. 20 viikkoa on liian pitkä aika odottaa ja miettiä, onko kaikki varmasti kunnossa. Tietää sitten ainakin, jos jotain ilmenisi, että asialle kenties pystyttäisiin tekemään jotain jo heti lapsen synnyttyä, eikä odoteta, että on liian myöhäistä.

Tästä ultrakäynnistä jäi kyllä erittäin hyvä mieli. Viime raskaudessa ramppasin useimmiten lääkäreiden ultrattavana, ja niistä kerroista jäi usein sellainen maku suuhun, että he vain nopeasti katsovat ja that´s it - seuraava. Kätilöt ovat mielestäni paljon sympaattisempia ja heillä on aikaa näyttää ultrauksen yhteydessä sellaistakin, mitä rutiinitoimenpiteisiin ei kuulu. Nyt saimme nähdä, kuinka lapsemme availi suutaan ja lutkutti kieltään. Muutenkin taustani huomioitiin erittäin lämpimästi ja tuli tunne, että nyt minusta oikeasti halutaan pitää huolta.

Viime vuoden aikana sain tottua pitämään puoleni sekä edustamaan lapseni etuja. Monesti näistä asioista joutui hieman tappelemaan ja väittelemään. Nyt miltei liikutuin, kun ei tarvinnutkaan käydä puolustuskannalle, vaan joku toinen piti puoleni ja välitti.

Sukupuolestakin saimme veikkauksen, mutta pysykööt se vielä jonkinlaisena salaisuutena :)

Tuleva leijonaemon pentu.

Pakkohan tämän vuoden on olla hyvä, kun Suomikin voitti maailmanmestaruuden!! Leijonaemo saa nyt pentunsa mestareiden vuonna.

Vaarallinen elämä

Juuri kerkesin mainitsemaan, etten murehdi tätä raskautta, vaan nautin ja iloitsen. Eikös tuo ollut vähän liikaa vaadittu odottavalta äidiltä?

En niinkään murehdi sitä, että vauva olisi taas sairas. Eihän salama kahta kertaa samaan puuhun iske. Tosin naapuri on kyllä todistanut kumoon tämän väitteen... Lähinnä murheeni koskee myöhempää tulevaisuutta. Lapsi voi jäädä auton alle, pudota puusta tai hukkua, jne, jne... Pelkoa ei ainakaan helpota viimeaikaiset uutisoinnit lasten hukkumistilastoista. Tällä hetkellä kotimme siis sijaitsee joen rannalla, vaikkakin tontin ja joen välissä kulkee tie, eli ensin on jäätävä auton alle. Pihaltamme löytyy myös iso ja syvä lampi, joka on täynnä sammakoita - unelma tutkimusretkikohde pienelle seikkailijalle siis. Haluan sittenkin muuttaa täältä pois! Vaan entäpä uusi tontti: metsäinen, ei vesistöä lähettyvillä. MUTTA: vaikka koulu onkin lähellä, pitää sinne päästäkseen ylittää suhteellisen vilkas tie, joka on kapea ja mutkainen ja ylityspaikka kulkee mutkan jälkeen ilmestyvän alamäen juurelta. Pimeä kohta siis, jossa pieni koululainen voi helposti jäädä auton alle.

Tätä ajatusmallia voi lähteä viemään vaikka kuinka ja pitkälle. Tapoja, miten lapsi voi kuolla, on liian monta. Yritin jossain vaiheessa kirjoitella netin vertaistukipalstalla, jolla lapsensa menettäneet ja uudesta raskaudesta haaveilevat/odottavat äidit voivat jakaa tuntojaan. Se ei kuitenkaan tuntunut minun paikaltani. Siellä oli liian monta tarinaa, miten lapsi oli kuollut. Liian monta uutta vaihtoehtoa. Halusin nauttia, en pelätä. Kyllä näitä vaihtoehtoja keksii itsekin ihan tarpeeksi.

Sitä, miten ihminen käyttäytyy jossain tietyssä tilanteessa ei osaa ennustaa, vaikka kuinka hyvä itsetutkiskelu olisikin takana. En siis tiedä, tuleeko minusta ylisuojeleva äiti, joka ei ota mitään riskejä, vai äiti, joka pystyy luottamaan lapseensa. Toivottavasti jälkimmäinen.

Uusi raskaus - toivoa vai ikävää?

Toinen pelkoa aiheuttava asia liittyy myös omaan käyttäytymiseeni: osaanko nyt nauttia siitä, että minulla ylipäätään on lapsi, vaikka tämä kuinka itkisi yöt läpeensä vai väsynkö huutamiseen, enkä enää osaa nauttia? Nyt sitä kuvittelee, että enhän voi ikinä olla lapselleni vihainen, kun olen sentään saanut uuden mahdollisuuden olla äiti. En ikinä monenkaan valvotun yön jälkeen sano, etten jaksa enää. En ikinä huuda omalle lapselleni.

Juuri tässä saattaa piillä kompastuskivi siihen, että näin pian esikoisen kuoleman jälkeen tulee uudelleen raskaaksi. Toisaalta suru helpottaa uuden toivon myötä, mutta samalla se ehkä siirtää surun kunnollista käsittelyä. Uuden lapsen myötä ikävä saattaa taas nousta pintaan uudella tavalla. Entä kun syksyllä uusi vauva itkee eikä rauhoitu millään, äiti tuntee itsensä riittämättömäksi ja samalla kaipaa syvästi esikoistaan, jonka vuodentakainen kuolinpäivä lähestyy. Pystynkö olemaan hyvä äiti?

Jälleen toivon ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta samalla uskon enemmän jälkimmäiseen. Tuskin kukaan pystyy olemaan superäiti, joka ei ikinä hermostu. Jokainen hermostuu joskus! Muistan, kuinka esikoisen kanssa tappelin syömisestä, josta ei missään vaiheessa tullut mitään. Kuinka monta kertaa mahdoinkaan ajatella heittäväni lapsen kohta seinään, ellei nyt ala jotain tapahtua! Samassa, kun tämä ajatus oli putkahtanut mieleeni, aloin jo katkerasti katua, että ylipäätään olin saattanut ajatella asiaa! Uskon, että jokainen äiti ajattelee samoin jossain vaiheessa. Sitä ei vain milloinkaan sanota ääneen. Parasta jutussa kuitenkin on, että nämä ovat vain ajatuksia, joilla saa hermostuneisuuttaan purettua, mutta joka samassa saa rakastamaan tuota lasta entistä enemmän. Ikävintä kuitenkin on, että kaikilla nämä eivät jää ajatuksen asteelle. Voi kunpa niissä tapauksissa paha saisi palkkansa ja mahdollisimman pian. Tuskin tiedän mitään pahempaa, kuin lapsen pahoinpitely.

Vielä emme tiedä lapsen sukupuolta, mutta sekin saattaa vaikuttaa siihen, miten ikävä iskee lapsen synnyttyä. Toisaalta voisi olla helpomaa, jos seuraava lapsi olisi tyttö. Silloin lapsi ainakin olisi aivan eri ihmisolento, kuin isoveljensä. Tai en tiedä, sen näkee sitten. Joka tapauksessa on yhtä ihanaa saada kumpi vain, eikä ikävä haihdu, tuli kumpi vain.

Kaupunkilaiselämää

En ole koskaan halunnut asua isossa kaupungissa. Mielipide sai varmistusta viime vuoden aikana, kun jouduimme asumaan Helsingissä puolisen vuotta ja Turussa kuukauden päivät. Mutta kyllä se vain niin on, että aika kultaa muistot. Nyt sitä aikaa muistelee haikeudella. Jännää sinänsä, sillä varsinaisesti hyviä muistoja noihin aikoihin ei liity.

Talvi kaupungissa

Ronald McDonald -talot

Kun poikamme sairaus todettiin, jouduimme siirtymään Helsingin Lastenklinikalle ja me vanhemmat pääsimme asumaan Ronald McDonald -lastentalosäätiön taloon. Ensivaikutelma näistä tähän kompleksiin kuuluvista kolmesta talosta oli hurmaava. Sininen, vihreä ja keltainen pitsihuvilan tyyppinen iso hirsitalo seisoi näyttävästi vierekkäin kauniilla puutarhatontilla omenapuiden ja marjapensaiden ympärillä. Rauhallinen keidas aivan Helsingin keskustassa (tai Meilahdessa – luetaanko se keskustaan?). 

Pääsimme asumaan siniseen taloon, joka oli rauhallisin, koska siinä oli vain kolme makuuhuonetta. Näissä taloissa siis jokaisessa makuuhuoneessa on oma wc ja suihku ja yhteisinä tiloina löytyy keittiö, olohuone, sauna ja lasten leikkihuone. Yhteensä taloissa on 14 makuuhuonetta, joten jokainen voi siitä laskea, että tänne asumaan pääseminen ei ole itsestäänselvyys, vaan huikea etuoikeus. Talot on sisustettu erittäin kodikkaasti – lankkulattioineen ja korkeine huoneineen. 

Sinisen talon pyöreä kulmahuone.

Sinisen talon yhteinen olohuone.

Muistan, kuinka yhtenä maaliskuun iltana olin viimeisenä sulkemassa yhteisten tilojen ovia ja jäin ihastelemaan äärettömän kaunista ja rauhoittavaa näkyä: talon kulmahuoneessa oli kaareva seinä täynnä ikkunoita, joista näkyi kuinka suuren suuret lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan ulkovalon valaistessa koko maailman lämpimän oranssiksi. Siinä meni hetki jos toinenkin, ennen kuin maltoin sulkea ovet ja lähteä nukkumaan. 

Sininen talo oli niin kodikas, että eihän siellä voinut edes koti-ikävä tulla. Varsinkin, kun viikon verran ennen kotiin pääsyä saimme viettää koko perheenä aikaa Mäkki-talolla.  

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, eli siihen, etten halua asua kaupungissa, varsinkaan loska-aikaan.  Kun kävelee pitkin Helsingin jalkakäytäviä kengät ja sukat märkinä raahaten painavaa kauppakassia tai yrittää työntää lastenrattaita umpihangessa, tulee väkisinkin miettineeksi, kuinka helppoa nyt olisi olla kotona, pakata rattaat auton takaluukkuun, ajaa kaupan oven eteen, käydä paremman valikoiman lähikaupassa, nostaa ostokset autoon ja hurauttaa taas takaisin kotiin. Ja hyvässä lykyssä kaikki tämä nopeammin vaikka matkaa saattaa kertyä 20km enemmän!

Kesä kaupungissa

No se oli kaupungin talvi. Mutta entäs kesä? Nyt kun taas aurinko lämmittää ja pian asfalttikin polttaa, tulee mieleen viime kesän helteet kaupungissa. Kaksi kuukautta ehdimme olla kotona ensimmäinen sairaalareissun jälkeen, kun jo kutsui seuraava jakso kesäkuun alusta alkaen. Pakko myöntää, että kesällä kaupunkilaiselämä on hieman toista, kuin talvella. Ja silti ihmiset viettävät mieluiten kesät maalla ja palaavat taas syksyn tullen likaiseen ja harmaaseen kaupunkiin. 

Mäkki-talo oli kesällä vielä upeampi. Tosin tällä kertaa jouduimme (tai kyllähän sinne edelleen pääsi) vihreään taloon, jossa meno ja meininki oli jo aivan toista, kuin siniseen taloon tottuneena. Huoneita oli seitsemän ja välinpitämättömyys yhteisten tilojen siisteyteen kasvaa suorassa suhteessa huoneiden määrään. Enää ei tuntunutkaan yhtä kodikkaalta. Sinisessä talossa ei paljon muita asukkaita näkynyt ja sai ihan rauhassa katsoa iltaohjelmia olohuoneessa. Jos muita näkyi, oli vain mukava vaihtaa päivän kuulumiset ja kerätä vertaistukea. Vihreässä talossa asukkaita oli niin paljon, ettei telkkaria pystynyt katsomaan, eikä kuulumisia jaksanut enää kovin paljon vaihdella, kun itse vaan pysyi ja pysyi siellä muiden asukkaiden vaihtuessa päivästä toiseen. Enää ei edes muistanut, oliko kyseisen ihmisen nähnyt jo aikaisemmin vai ei ja mikä heidän tarinansa taas olikaan. Tuona aikana vietimmekin siis suurimman osan ajastamme sairaalassa ja kävimme Mäkki-talolla vain nukkumassa. Jäimme jopa iltaisin katsomaan telkkaria sairaalaan pojan jo nukkuessa. Kesän edetessä ja syksyn lähestyessä kaipasin yhä enemmän ja enemmän kotiin. Kaipasin sitä, että saan käyttää kokonaisen päivän kodin siivoamiseen, tehdä hyvää ruokaa ja käydä illalla olohuoneen sohvalle katsomaan telkkaria kynttilänloisteessa. Kaipasin omaa aikaa. 

Seurasaaren asukas.

Mäkki-talosta viis, kesä Helsingissä oli hieno. Kävimme pyöräilemässä, kävelemässä Seurasaaressa ja syöttämässä sen kesyjä oravia (en tiedä, onko ihan sallittua), kahvilla ja tuoreella korvapuustilla Cafe Regatan mökkitunnelmissa. Kävimme paljon leffassa ja ulkona syömässä sekä ystävien kanssa vain istumassa iltaa. Nyt on pakko myöntää, että kaupungissa eläminen on helpompaa – osaltaan. Maalla ei tule lähdettyä extempore keskustaan yksille. Tietysti nyt näin maalta katsottuna, eipähän kulu rahat ”turhuuksiin”, eikä viihdyke muodostu liian arkiseksi.  

Sibelius-monumentti.

Huono puoli kaupunkikesässä huomattiin viettäessämme kuukauden Turussa. Siellä asuimme kerrostalossa, kahden huoneen kommuunissa. Kerrostalon kiviseinät imevät hyvin tehokkaasti lämpöä ja öisin kun pitää ikkunat auki, kaikki kadun äänet kaikuvat erittäin selkeinä sisälle huoneistoon. Siinä sitä sitten sai yhtenä yönä todistaa perheriitaa ja toisena taas katukiihdytysajoja. Tietysti myös sairaalan helikopterikenttä sattui sijaitsemaan aivan vieressä. Kotona avonaisesta ikkunasta kuuluu kesäöisin vain lintujen viserrys. 

Hieno kokemus (sikäli mikäli näin on sopivaa sanoa kokonaisuutta ajatellen) tuo elämä kaupungissa. Mutta kaikesta huolimatta on ihanaa asua maalla, jossa joka paikkaan on pitkä matka, ihmiset tietävät toisten asiat paremmin kuin omansa ja paska haisee. 

Muistoista haaveisiin

Olen haaveillut oman blogin aloittamisesta jo kauan. Vuosi sitten suunnittelin blogia, jonka nimeksi olisi tullut "Liian pieni enkeliksi". Se olisi ollut tarina esikoispojastamme, oikeasta taistelijasta, joka sairasti erittäin harvinaista ja vakavaa sairautta. Tarina siitä, miten tämän sairauden kanssa eletään. Tarina siitä, miten poika kasvaa sairaalan ollessa miltei hänen toinen kotinsa. Tarina elämän pienistä iloista ja suruista.

Tämä tarina sai kuitenkin loppunsa jo ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. 10 kuukauden taistelu sairautta vastaan hävittiin ja jouduimme huomaamaan, ettei poika sittenkään ollut liian pieni enkeliksi. Nyt hän on meidän oma suojelusenkelimme.

Suru muuttaa muotoaan

Tuntuu, että tämän asian sulattaminen on sujunut helposti. Alkuun tuntui jopa helpottavalta. Sairauden väsyttäminä olimme helpottuneita siitä, että elämä ei tulisikaan olemaan pelkkää pelkoa huomisesta. Se oli helpotus sekä vanhemmille että tietysti lapselle itselleen. Tottakai jokainen elämä on elämisen arvoinen ja varmasti sekä poika että vanhemmat olisivat nauttineet elämästä, mutta joku selitys on keksittävä helpottamaan omaa tuskaa.Samalla tavalla osaltaan helpotti myös ajatus siitä, ettemme ole ainoita vanhempia, joiden lapsi on kuollut. Kuinka kauhea ajatus onkaan, että lapsia kuolee, mutta koska niin vain on ja tulee aina olemaan, on hyvä tietää, ettei ole yksin asian kanssa.

Kun miettii tätä tapaa kuolla, tuntuu se osittain parhaalta tavalta. Tietysti aivan liikaa poika sai kärsiä 10 kuukauden aikana. Äiti, joka menettää lapsensa kohtuun aivan loppumetreillä, ei saanut koskaa tuoda lasta kotiin tai edes nähdä tämän utuisia silmiä, jotka yrittävät hahmottaa uutta maailmaa. Äiti kantoi lasta pitkään ja eli vauvauntuoksuisissa haaveissa, jotka yhtäkkiä katoavat. Voisi ajatella, ettei äiti edes ehtinyt kiintyä lapseen, joten ei menetyskään voi olla suuri. Ei ehkä lapseen konkreettisesti, mutta haaveisiin kyllä. 9 kuukauden odotus päättyy kyyneliin.

Toisessa tapauksessa lapsi jää rattijuopon yliajamaksi. Siitä vihasta ja katkeruudesta ei varmasti pääse ikinä eroon.

Kolmannessa tapauksessa lapsi on vakavasti sairas, eikä parantavaa hoitoa ole. On vain odotettava kuolemaa. Voiko silloin iloita pienistä hymyistä tai hennoista kosketuksista?

Viimeinen kuva.

Meidän tapauksessa meillä oli koko ajan toivoa ja haaveita. Iloitsimme, nauroimme ja haaveilimme. Vielä viimeisenäkään päivänä emme tienneet, että se olisi viimeinen päivämme yhdessä. Mutta kuin aavistaen, toteutimme sinä päivänä haaveitamme ja nautimme. Viimein tuli ilta ja seuraavana päivänä maahan satoi puhdas, valkoinen ensilumi.

Nyt kun kuolemasta on kulunut puolisen vuotta, alkaa ikävä nostaa enemmän päätään. Sairaalaelämä unohtuu ja tilalle tulee puhdas ikävä. Suru on muuttanut muotoaan. Aikaisemmin kuvien katsominen toi hymyn huulille, nykyään pisarat silmiin. Onneksi jokainen päivä ei ole huono, vaan suurin osa päivistä on tehty ilosta ja onnesta. Huonona päivänä tietää, että seuraava on taas parempi. Huonona päivänä on lupa itkeä.


Uusi toivo

Ehkä tähän tunteiden vuoristorataan vaikuttaa osaltaan myös uusi raskaus. Hormoneiden piikkiin on hyvä nyt laittaa kaikki huonot hetket. Mies-parka on välillä kovilla. "Enhän minä mistään suuttunut, vaan nuo hormonit!" "Hormonit sinulle räyhäsivät, en minä!" "Yritä nyt vaan kestää ja ymmärtää, kun nämä hormonit tekevät minusta tällaisen." Miten helppoa - eihän kukaan voi olla vihainen hormoneille!

Kun vuosi 2010 alkoi huonosti ja päättyi vieläkin surullisemmin, niin vuosi 2011 on alkanut paremmin. Heti tammikuussa tein positiivisen raskaustestin. Uusi raskaus, uusi mahdollisuus, uusi toivo. Monet ovat ihailleet rohkeuttamme yrittää uutta lasta. Oliko tässä muka muitakin vaihtoehtoja? Ei elämää voi alkaa pelätä. Jos tietäisimme, mitä huominen tuo tullessaan, olisimmeko onnellisia?  Jos lapsen haluaa, riski on vain otettava, tai sitten on luovuttava haaveista.

Esikoisemme sairaus ei ole periytyvää; se oli vain tosi paska mäihä. En usko ollenkaan, että tällä seuraavalla lapsella olisi sama sairaus. Se on sitten eri asia, mikä lukemattomista muista sairauksista voi olla. Vaihtoehtoja on paljon. Elämä Helsingin Lastenklinikalla opetti näkemään, kuinka onnekkaita terveiden lasten vanhemmat ovat. Terveen lapsen saaminen ei ole missään määrin itsestäänselvyys! Tosin samalla elämä Lastenklinikalla antoi meille myös hieman vääristyneen kuvan elämästä. Oikeasti sairaan lapsen syntyminen on kuitenkin aika harvinaista, vaikka sairaalassa kaikkia niitä lapsia katsellessa saattaa kuvitella toisin.

Nyt siis nautin raskaudesta ja uudesta toivosta, enkä pelkää edes viikon päästä tulevaa rakenneultraa.

Tarinan sivujuonne

Jotta ei ihan helpolla päästäisi, niin tarinaan pitää saada myös yllättävä käänne. Muutimme kotiimme kolme vuotta sitten. Ostimme vanhan omakotitalon, josta puolen vuoden aikana remontoimme unelmiemme kodin. Tämä tulisi olemaan kotimme vanhuuspäiviin asti. Tällaisesta tontista osasimme vain haaveilla - oma koti leveän joen rannalla. Remontoitaessa teimme kotiin paljon pieniä yksityiskohtia, joilla saimme kodista aivan oman näköisemme.

No, eihän siihen tarvittu kuin yksi perjantai-ilta, kun mies varovasti ehdotti mahdollisuutta muuttaa toiselle paikkakunnalle. Loppujen lopuksi, kun oikein asiaa mietti, eihän meillä ole täällä mitään. Työrintama näyttää paremmalta toisella paikkakunnalla ja myös minun sukuni on siellä päin. Myydään talo pois ja rakennetaan uusi! Tämä ilo haihtui kyllä hetkessä seuraavana päivänä, kun yhtäkkiä kaiken sen innon keskellä tajusin, mitä olin unohtanut. "Eihän meillä ole täällä mitään." Ai ei vai? Entäs poikamme, joka on haudattu tämän kirkon hautausmaalle?! Siinä meni viikonloppu itkien sitä, että olin saattanut unohtaa. Mutta kun tämän asian sai käsiteltyä, tajusi, ettei yksi hautapaikka erota meitä pojastamme. Hän on aina sydämissämme, olimme me missä vain.

Suunnitelmat siis jatkavat etenemistä. Talo on nyt myynnissä ja uusi tontti varattu sekä lukematon määrä talojen pohjapiirustuksia kahlattuna. Huom! Talo on myynnissä. Kumma miten siinä samassa, kun keksi luopuvansa tästä paikasta, tämä ei enää tuntunutkaan kodilta. Tähän asti oli koko ajan miettinyt pieniä sisustusjuttuja, joilla kodista saa entistä kodikkaamman ja suunnitellut isojakin muutoksia terassille, autotalliin, pihalle jne. Nyt niitä ei enää kannatakaan tehdä. Nyt täällä ei enää osaa olla kuin omassa kodissaan. Nyt tämä odottaa seuraavaa omistajaa, joka voi kiintyä tähän yhä lujasti kuin me.

Tunteet ovat ristiriitaiset. Yhtäaikaa harmittaa kaikki se vaiva, joka tämän kodin eteen on tehty ja se, että luovumme vapaaehtoisesti näin kauniista paikasta ja samalla haaveilee uudesta kodista uudella paikkakunnalla. Kyllä sitä osaa ihminen olla hankala! Meillä olisi nyt kaikki hyvin - oma talo, sopivasti(?) velkaa, vauva tulossa. Mutta ei, kun sitä haluaa uuden talon huonommalta tontilta, enemmän velkaa ja kaiken tämän samaan syssyyn, kun vauva on tulossa!

Eli kun hormonit ovat muutenkin ottaneet vallan, niin yrittäkääpä yhdistää tämä kaikki: lapsen kuolema, uusi raskaus, talon myynti, uuden talon rakentamisen aloittaminen vasta sitten kun vanha on myyty - eikä edes tiedetä milloin vanha saadaan myytyä, vaan meneekö se lähelle laskettua aikaa; missä asutaan väliakaisesti, missä synnytän yms. yms..

Näihin asioihin palataan siis seuraavaksi :)