Vaarallinen elämä

Juuri kerkesin mainitsemaan, etten murehdi tätä raskautta, vaan nautin ja iloitsen. Eikös tuo ollut vähän liikaa vaadittu odottavalta äidiltä?

En niinkään murehdi sitä, että vauva olisi taas sairas. Eihän salama kahta kertaa samaan puuhun iske. Tosin naapuri on kyllä todistanut kumoon tämän väitteen... Lähinnä murheeni koskee myöhempää tulevaisuutta. Lapsi voi jäädä auton alle, pudota puusta tai hukkua, jne, jne... Pelkoa ei ainakaan helpota viimeaikaiset uutisoinnit lasten hukkumistilastoista. Tällä hetkellä kotimme siis sijaitsee joen rannalla, vaikkakin tontin ja joen välissä kulkee tie, eli ensin on jäätävä auton alle. Pihaltamme löytyy myös iso ja syvä lampi, joka on täynnä sammakoita - unelma tutkimusretkikohde pienelle seikkailijalle siis. Haluan sittenkin muuttaa täältä pois! Vaan entäpä uusi tontti: metsäinen, ei vesistöä lähettyvillä. MUTTA: vaikka koulu onkin lähellä, pitää sinne päästäkseen ylittää suhteellisen vilkas tie, joka on kapea ja mutkainen ja ylityspaikka kulkee mutkan jälkeen ilmestyvän alamäen juurelta. Pimeä kohta siis, jossa pieni koululainen voi helposti jäädä auton alle.

Tätä ajatusmallia voi lähteä viemään vaikka kuinka ja pitkälle. Tapoja, miten lapsi voi kuolla, on liian monta. Yritin jossain vaiheessa kirjoitella netin vertaistukipalstalla, jolla lapsensa menettäneet ja uudesta raskaudesta haaveilevat/odottavat äidit voivat jakaa tuntojaan. Se ei kuitenkaan tuntunut minun paikaltani. Siellä oli liian monta tarinaa, miten lapsi oli kuollut. Liian monta uutta vaihtoehtoa. Halusin nauttia, en pelätä. Kyllä näitä vaihtoehtoja keksii itsekin ihan tarpeeksi.

Sitä, miten ihminen käyttäytyy jossain tietyssä tilanteessa ei osaa ennustaa, vaikka kuinka hyvä itsetutkiskelu olisikin takana. En siis tiedä, tuleeko minusta ylisuojeleva äiti, joka ei ota mitään riskejä, vai äiti, joka pystyy luottamaan lapseensa. Toivottavasti jälkimmäinen.

Uusi raskaus - toivoa vai ikävää?

Toinen pelkoa aiheuttava asia liittyy myös omaan käyttäytymiseeni: osaanko nyt nauttia siitä, että minulla ylipäätään on lapsi, vaikka tämä kuinka itkisi yöt läpeensä vai väsynkö huutamiseen, enkä enää osaa nauttia? Nyt sitä kuvittelee, että enhän voi ikinä olla lapselleni vihainen, kun olen sentään saanut uuden mahdollisuuden olla äiti. En ikinä monenkaan valvotun yön jälkeen sano, etten jaksa enää. En ikinä huuda omalle lapselleni.

Juuri tässä saattaa piillä kompastuskivi siihen, että näin pian esikoisen kuoleman jälkeen tulee uudelleen raskaaksi. Toisaalta suru helpottaa uuden toivon myötä, mutta samalla se ehkä siirtää surun kunnollista käsittelyä. Uuden lapsen myötä ikävä saattaa taas nousta pintaan uudella tavalla. Entä kun syksyllä uusi vauva itkee eikä rauhoitu millään, äiti tuntee itsensä riittämättömäksi ja samalla kaipaa syvästi esikoistaan, jonka vuodentakainen kuolinpäivä lähestyy. Pystynkö olemaan hyvä äiti?

Jälleen toivon ensimmäistä vaihtoehtoa, mutta samalla uskon enemmän jälkimmäiseen. Tuskin kukaan pystyy olemaan superäiti, joka ei ikinä hermostu. Jokainen hermostuu joskus! Muistan, kuinka esikoisen kanssa tappelin syömisestä, josta ei missään vaiheessa tullut mitään. Kuinka monta kertaa mahdoinkaan ajatella heittäväni lapsen kohta seinään, ellei nyt ala jotain tapahtua! Samassa, kun tämä ajatus oli putkahtanut mieleeni, aloin jo katkerasti katua, että ylipäätään olin saattanut ajatella asiaa! Uskon, että jokainen äiti ajattelee samoin jossain vaiheessa. Sitä ei vain milloinkaan sanota ääneen. Parasta jutussa kuitenkin on, että nämä ovat vain ajatuksia, joilla saa hermostuneisuuttaan purettua, mutta joka samassa saa rakastamaan tuota lasta entistä enemmän. Ikävintä kuitenkin on, että kaikilla nämä eivät jää ajatuksen asteelle. Voi kunpa niissä tapauksissa paha saisi palkkansa ja mahdollisimman pian. Tuskin tiedän mitään pahempaa, kuin lapsen pahoinpitely.

Vielä emme tiedä lapsen sukupuolta, mutta sekin saattaa vaikuttaa siihen, miten ikävä iskee lapsen synnyttyä. Toisaalta voisi olla helpomaa, jos seuraava lapsi olisi tyttö. Silloin lapsi ainakin olisi aivan eri ihmisolento, kuin isoveljensä. Tai en tiedä, sen näkee sitten. Joka tapauksessa on yhtä ihanaa saada kumpi vain, eikä ikävä haihdu, tuli kumpi vain.