Muistoista haaveisiin

Olen haaveillut oman blogin aloittamisesta jo kauan. Vuosi sitten suunnittelin blogia, jonka nimeksi olisi tullut "Liian pieni enkeliksi". Se olisi ollut tarina esikoispojastamme, oikeasta taistelijasta, joka sairasti erittäin harvinaista ja vakavaa sairautta. Tarina siitä, miten tämän sairauden kanssa eletään. Tarina siitä, miten poika kasvaa sairaalan ollessa miltei hänen toinen kotinsa. Tarina elämän pienistä iloista ja suruista.

Tämä tarina sai kuitenkin loppunsa jo ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. 10 kuukauden taistelu sairautta vastaan hävittiin ja jouduimme huomaamaan, ettei poika sittenkään ollut liian pieni enkeliksi. Nyt hän on meidän oma suojelusenkelimme.

Suru muuttaa muotoaan

Tuntuu, että tämän asian sulattaminen on sujunut helposti. Alkuun tuntui jopa helpottavalta. Sairauden väsyttäminä olimme helpottuneita siitä, että elämä ei tulisikaan olemaan pelkkää pelkoa huomisesta. Se oli helpotus sekä vanhemmille että tietysti lapselle itselleen. Tottakai jokainen elämä on elämisen arvoinen ja varmasti sekä poika että vanhemmat olisivat nauttineet elämästä, mutta joku selitys on keksittävä helpottamaan omaa tuskaa.Samalla tavalla osaltaan helpotti myös ajatus siitä, ettemme ole ainoita vanhempia, joiden lapsi on kuollut. Kuinka kauhea ajatus onkaan, että lapsia kuolee, mutta koska niin vain on ja tulee aina olemaan, on hyvä tietää, ettei ole yksin asian kanssa.

Kun miettii tätä tapaa kuolla, tuntuu se osittain parhaalta tavalta. Tietysti aivan liikaa poika sai kärsiä 10 kuukauden aikana. Äiti, joka menettää lapsensa kohtuun aivan loppumetreillä, ei saanut koskaa tuoda lasta kotiin tai edes nähdä tämän utuisia silmiä, jotka yrittävät hahmottaa uutta maailmaa. Äiti kantoi lasta pitkään ja eli vauvauntuoksuisissa haaveissa, jotka yhtäkkiä katoavat. Voisi ajatella, ettei äiti edes ehtinyt kiintyä lapseen, joten ei menetyskään voi olla suuri. Ei ehkä lapseen konkreettisesti, mutta haaveisiin kyllä. 9 kuukauden odotus päättyy kyyneliin.

Toisessa tapauksessa lapsi jää rattijuopon yliajamaksi. Siitä vihasta ja katkeruudesta ei varmasti pääse ikinä eroon.

Kolmannessa tapauksessa lapsi on vakavasti sairas, eikä parantavaa hoitoa ole. On vain odotettava kuolemaa. Voiko silloin iloita pienistä hymyistä tai hennoista kosketuksista?

Viimeinen kuva.

Meidän tapauksessa meillä oli koko ajan toivoa ja haaveita. Iloitsimme, nauroimme ja haaveilimme. Vielä viimeisenäkään päivänä emme tienneet, että se olisi viimeinen päivämme yhdessä. Mutta kuin aavistaen, toteutimme sinä päivänä haaveitamme ja nautimme. Viimein tuli ilta ja seuraavana päivänä maahan satoi puhdas, valkoinen ensilumi.

Nyt kun kuolemasta on kulunut puolisen vuotta, alkaa ikävä nostaa enemmän päätään. Sairaalaelämä unohtuu ja tilalle tulee puhdas ikävä. Suru on muuttanut muotoaan. Aikaisemmin kuvien katsominen toi hymyn huulille, nykyään pisarat silmiin. Onneksi jokainen päivä ei ole huono, vaan suurin osa päivistä on tehty ilosta ja onnesta. Huonona päivänä tietää, että seuraava on taas parempi. Huonona päivänä on lupa itkeä.


Uusi toivo

Ehkä tähän tunteiden vuoristorataan vaikuttaa osaltaan myös uusi raskaus. Hormoneiden piikkiin on hyvä nyt laittaa kaikki huonot hetket. Mies-parka on välillä kovilla. "Enhän minä mistään suuttunut, vaan nuo hormonit!" "Hormonit sinulle räyhäsivät, en minä!" "Yritä nyt vaan kestää ja ymmärtää, kun nämä hormonit tekevät minusta tällaisen." Miten helppoa - eihän kukaan voi olla vihainen hormoneille!

Kun vuosi 2010 alkoi huonosti ja päättyi vieläkin surullisemmin, niin vuosi 2011 on alkanut paremmin. Heti tammikuussa tein positiivisen raskaustestin. Uusi raskaus, uusi mahdollisuus, uusi toivo. Monet ovat ihailleet rohkeuttamme yrittää uutta lasta. Oliko tässä muka muitakin vaihtoehtoja? Ei elämää voi alkaa pelätä. Jos tietäisimme, mitä huominen tuo tullessaan, olisimmeko onnellisia?  Jos lapsen haluaa, riski on vain otettava, tai sitten on luovuttava haaveista.

Esikoisemme sairaus ei ole periytyvää; se oli vain tosi paska mäihä. En usko ollenkaan, että tällä seuraavalla lapsella olisi sama sairaus. Se on sitten eri asia, mikä lukemattomista muista sairauksista voi olla. Vaihtoehtoja on paljon. Elämä Helsingin Lastenklinikalla opetti näkemään, kuinka onnekkaita terveiden lasten vanhemmat ovat. Terveen lapsen saaminen ei ole missään määrin itsestäänselvyys! Tosin samalla elämä Lastenklinikalla antoi meille myös hieman vääristyneen kuvan elämästä. Oikeasti sairaan lapsen syntyminen on kuitenkin aika harvinaista, vaikka sairaalassa kaikkia niitä lapsia katsellessa saattaa kuvitella toisin.

Nyt siis nautin raskaudesta ja uudesta toivosta, enkä pelkää edes viikon päästä tulevaa rakenneultraa.

Tarinan sivujuonne

Jotta ei ihan helpolla päästäisi, niin tarinaan pitää saada myös yllättävä käänne. Muutimme kotiimme kolme vuotta sitten. Ostimme vanhan omakotitalon, josta puolen vuoden aikana remontoimme unelmiemme kodin. Tämä tulisi olemaan kotimme vanhuuspäiviin asti. Tällaisesta tontista osasimme vain haaveilla - oma koti leveän joen rannalla. Remontoitaessa teimme kotiin paljon pieniä yksityiskohtia, joilla saimme kodista aivan oman näköisemme.

No, eihän siihen tarvittu kuin yksi perjantai-ilta, kun mies varovasti ehdotti mahdollisuutta muuttaa toiselle paikkakunnalle. Loppujen lopuksi, kun oikein asiaa mietti, eihän meillä ole täällä mitään. Työrintama näyttää paremmalta toisella paikkakunnalla ja myös minun sukuni on siellä päin. Myydään talo pois ja rakennetaan uusi! Tämä ilo haihtui kyllä hetkessä seuraavana päivänä, kun yhtäkkiä kaiken sen innon keskellä tajusin, mitä olin unohtanut. "Eihän meillä ole täällä mitään." Ai ei vai? Entäs poikamme, joka on haudattu tämän kirkon hautausmaalle?! Siinä meni viikonloppu itkien sitä, että olin saattanut unohtaa. Mutta kun tämän asian sai käsiteltyä, tajusi, ettei yksi hautapaikka erota meitä pojastamme. Hän on aina sydämissämme, olimme me missä vain.

Suunnitelmat siis jatkavat etenemistä. Talo on nyt myynnissä ja uusi tontti varattu sekä lukematon määrä talojen pohjapiirustuksia kahlattuna. Huom! Talo on myynnissä. Kumma miten siinä samassa, kun keksi luopuvansa tästä paikasta, tämä ei enää tuntunutkaan kodilta. Tähän asti oli koko ajan miettinyt pieniä sisustusjuttuja, joilla kodista saa entistä kodikkaamman ja suunnitellut isojakin muutoksia terassille, autotalliin, pihalle jne. Nyt niitä ei enää kannatakaan tehdä. Nyt täällä ei enää osaa olla kuin omassa kodissaan. Nyt tämä odottaa seuraavaa omistajaa, joka voi kiintyä tähän yhä lujasti kuin me.

Tunteet ovat ristiriitaiset. Yhtäaikaa harmittaa kaikki se vaiva, joka tämän kodin eteen on tehty ja se, että luovumme vapaaehtoisesti näin kauniista paikasta ja samalla haaveilee uudesta kodista uudella paikkakunnalla. Kyllä sitä osaa ihminen olla hankala! Meillä olisi nyt kaikki hyvin - oma talo, sopivasti(?) velkaa, vauva tulossa. Mutta ei, kun sitä haluaa uuden talon huonommalta tontilta, enemmän velkaa ja kaiken tämän samaan syssyyn, kun vauva on tulossa!

Eli kun hormonit ovat muutenkin ottaneet vallan, niin yrittäkääpä yhdistää tämä kaikki: lapsen kuolema, uusi raskaus, talon myynti, uuden talon rakentamisen aloittaminen vasta sitten kun vanha on myyty - eikä edes tiedetä milloin vanha saadaan myytyä, vaan meneekö se lähelle laskettua aikaa; missä asutaan väliakaisesti, missä synnytän yms. yms..

Näihin asioihin palataan siis seuraavaksi :)