Kaupunkilaiselämää

En ole koskaan halunnut asua isossa kaupungissa. Mielipide sai varmistusta viime vuoden aikana, kun jouduimme asumaan Helsingissä puolisen vuotta ja Turussa kuukauden päivät. Mutta kyllä se vain niin on, että aika kultaa muistot. Nyt sitä aikaa muistelee haikeudella. Jännää sinänsä, sillä varsinaisesti hyviä muistoja noihin aikoihin ei liity.

Talvi kaupungissa

Ronald McDonald -talot

Kun poikamme sairaus todettiin, jouduimme siirtymään Helsingin Lastenklinikalle ja me vanhemmat pääsimme asumaan Ronald McDonald -lastentalosäätiön taloon. Ensivaikutelma näistä tähän kompleksiin kuuluvista kolmesta talosta oli hurmaava. Sininen, vihreä ja keltainen pitsihuvilan tyyppinen iso hirsitalo seisoi näyttävästi vierekkäin kauniilla puutarhatontilla omenapuiden ja marjapensaiden ympärillä. Rauhallinen keidas aivan Helsingin keskustassa (tai Meilahdessa – luetaanko se keskustaan?). 

Pääsimme asumaan siniseen taloon, joka oli rauhallisin, koska siinä oli vain kolme makuuhuonetta. Näissä taloissa siis jokaisessa makuuhuoneessa on oma wc ja suihku ja yhteisinä tiloina löytyy keittiö, olohuone, sauna ja lasten leikkihuone. Yhteensä taloissa on 14 makuuhuonetta, joten jokainen voi siitä laskea, että tänne asumaan pääseminen ei ole itsestäänselvyys, vaan huikea etuoikeus. Talot on sisustettu erittäin kodikkaasti – lankkulattioineen ja korkeine huoneineen. 

Sinisen talon pyöreä kulmahuone.

Sinisen talon yhteinen olohuone.

Muistan, kuinka yhtenä maaliskuun iltana olin viimeisenä sulkemassa yhteisten tilojen ovia ja jäin ihastelemaan äärettömän kaunista ja rauhoittavaa näkyä: talon kulmahuoneessa oli kaareva seinä täynnä ikkunoita, joista näkyi kuinka suuren suuret lumihiutaleet leijailivat hiljalleen maahan ulkovalon valaistessa koko maailman lämpimän oranssiksi. Siinä meni hetki jos toinenkin, ennen kuin maltoin sulkea ovet ja lähteä nukkumaan. 

Sininen talo oli niin kodikas, että eihän siellä voinut edes koti-ikävä tulla. Varsinkin, kun viikon verran ennen kotiin pääsyä saimme viettää koko perheenä aikaa Mäkki-talolla.  

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, eli siihen, etten halua asua kaupungissa, varsinkaan loska-aikaan.  Kun kävelee pitkin Helsingin jalkakäytäviä kengät ja sukat märkinä raahaten painavaa kauppakassia tai yrittää työntää lastenrattaita umpihangessa, tulee väkisinkin miettineeksi, kuinka helppoa nyt olisi olla kotona, pakata rattaat auton takaluukkuun, ajaa kaupan oven eteen, käydä paremman valikoiman lähikaupassa, nostaa ostokset autoon ja hurauttaa taas takaisin kotiin. Ja hyvässä lykyssä kaikki tämä nopeammin vaikka matkaa saattaa kertyä 20km enemmän!

Kesä kaupungissa

No se oli kaupungin talvi. Mutta entäs kesä? Nyt kun taas aurinko lämmittää ja pian asfalttikin polttaa, tulee mieleen viime kesän helteet kaupungissa. Kaksi kuukautta ehdimme olla kotona ensimmäinen sairaalareissun jälkeen, kun jo kutsui seuraava jakso kesäkuun alusta alkaen. Pakko myöntää, että kesällä kaupunkilaiselämä on hieman toista, kuin talvella. Ja silti ihmiset viettävät mieluiten kesät maalla ja palaavat taas syksyn tullen likaiseen ja harmaaseen kaupunkiin. 

Mäkki-talo oli kesällä vielä upeampi. Tosin tällä kertaa jouduimme (tai kyllähän sinne edelleen pääsi) vihreään taloon, jossa meno ja meininki oli jo aivan toista, kuin siniseen taloon tottuneena. Huoneita oli seitsemän ja välinpitämättömyys yhteisten tilojen siisteyteen kasvaa suorassa suhteessa huoneiden määrään. Enää ei tuntunutkaan yhtä kodikkaalta. Sinisessä talossa ei paljon muita asukkaita näkynyt ja sai ihan rauhassa katsoa iltaohjelmia olohuoneessa. Jos muita näkyi, oli vain mukava vaihtaa päivän kuulumiset ja kerätä vertaistukea. Vihreässä talossa asukkaita oli niin paljon, ettei telkkaria pystynyt katsomaan, eikä kuulumisia jaksanut enää kovin paljon vaihdella, kun itse vaan pysyi ja pysyi siellä muiden asukkaiden vaihtuessa päivästä toiseen. Enää ei edes muistanut, oliko kyseisen ihmisen nähnyt jo aikaisemmin vai ei ja mikä heidän tarinansa taas olikaan. Tuona aikana vietimmekin siis suurimman osan ajastamme sairaalassa ja kävimme Mäkki-talolla vain nukkumassa. Jäimme jopa iltaisin katsomaan telkkaria sairaalaan pojan jo nukkuessa. Kesän edetessä ja syksyn lähestyessä kaipasin yhä enemmän ja enemmän kotiin. Kaipasin sitä, että saan käyttää kokonaisen päivän kodin siivoamiseen, tehdä hyvää ruokaa ja käydä illalla olohuoneen sohvalle katsomaan telkkaria kynttilänloisteessa. Kaipasin omaa aikaa. 

Seurasaaren asukas.

Mäkki-talosta viis, kesä Helsingissä oli hieno. Kävimme pyöräilemässä, kävelemässä Seurasaaressa ja syöttämässä sen kesyjä oravia (en tiedä, onko ihan sallittua), kahvilla ja tuoreella korvapuustilla Cafe Regatan mökkitunnelmissa. Kävimme paljon leffassa ja ulkona syömässä sekä ystävien kanssa vain istumassa iltaa. Nyt on pakko myöntää, että kaupungissa eläminen on helpompaa – osaltaan. Maalla ei tule lähdettyä extempore keskustaan yksille. Tietysti nyt näin maalta katsottuna, eipähän kulu rahat ”turhuuksiin”, eikä viihdyke muodostu liian arkiseksi.  

Sibelius-monumentti.

Huono puoli kaupunkikesässä huomattiin viettäessämme kuukauden Turussa. Siellä asuimme kerrostalossa, kahden huoneen kommuunissa. Kerrostalon kiviseinät imevät hyvin tehokkaasti lämpöä ja öisin kun pitää ikkunat auki, kaikki kadun äänet kaikuvat erittäin selkeinä sisälle huoneistoon. Siinä sitä sitten sai yhtenä yönä todistaa perheriitaa ja toisena taas katukiihdytysajoja. Tietysti myös sairaalan helikopterikenttä sattui sijaitsemaan aivan vieressä. Kotona avonaisesta ikkunasta kuuluu kesäöisin vain lintujen viserrys. 

Hieno kokemus (sikäli mikäli näin on sopivaa sanoa kokonaisuutta ajatellen) tuo elämä kaupungissa. Mutta kaikesta huolimatta on ihanaa asua maalla, jossa joka paikkaan on pitkä matka, ihmiset tietävät toisten asiat paremmin kuin omansa ja paska haisee.