Muistoissani elää pieni poika. Muistan hänen hymynsä, irvistyksensä, peikkokorvansa ja ensimmäisen itsenäisen käännähtämisen selältä mahalleen. Muistan hänen syntymänsä - ja kuolemansa. Muistojeni kautta elän tätä hetkeä nauttien uudesta mahdollisuudestani olla äiti, kahden tyttölapsen äiti. Elämä kulkee muistoista haaveisiin.

maanantai 29. elokuuta 2011

Elävät kuvat

Tuli mieleen eräs asia, joka on vallan jäänyt tekemättä. Eikä sen tekeminen houkuta yhtään, nimittäin videokameran videopätkien siirtäminen tietokoneelle turvaan.

Ostimme videokameran viime kesänä, tarkoituksena kuvata kaikkea kivaa ja erityisesti poikamme kehitystä. Mutta niinhän siinä kävi, kuten yleensäkin kaikelle uutuudenviehätyksen ohittaneille laitteille: alkuinnostuksen jälkeen kuvaaminen jäi. Kameraa ei viitsinyt koko ajan kantaa mukana, eikä edes oikein tiennyt, mitä pitäisi kuvata. Normaalin elämän kuvaaminen tuntui tarpeettomalta. Kuvataan sitten, kun tapahtuu jotain merkittävää, tai sitten, kun olemme kotona. Eikö sitä vielä siinä vaiheessa ollut oppinut, ettei mitään kannattaisi jättää huomiselle?

Tuo kamera on nyt maannut käyttämättömänä kaapin perällä kohta vuoden - sisällään vielä kaikki ne videot, joita sillä kuvasimme. Mutta pian se on tehtävä; otettava kamera esiin, siirrettävä tiedostot tietokoneelle ja aloitettava uusi aika, uudet videoklipit. On katsottava elävää kuvaa kuolleesta pojasta.

Ensimmäiset klipit on otettu ennen maksansiirtoa, kun poika oli hyvin keltainen ja olemukseltaan kovin sairas. Ei sitä sillä hetkellä tajunnut, kuinka paha tilanne todellisuudessa olikaan. Vasta jälkikäteen, kun maksansiirron jälkeen katsoimme noita kuvia, tajusi pojan tilan vakavuuden. Jo tuolloin tuntui pahalta katsoa niitä kuvia. Entä nyt?

Maksansiirron jälkeiset videot kertovat ilosta ja toivosta. Iho on normaalin värinen, poika hymyilee ja "juttelee" ja kääntyy ensimmäistä kertaa itse mahalleen. Kuvasimme Helsingin syksyä ja näytimme pojalle talviteloille siirrettyjä veneitä päiväkävelymme yhteydessä.

Sitten videot loppuvat.

Koska tulee se aika, jolloin noita videoita voi katsoa? On vielä eri asia katsella valokuvia, kuin elävää videokuvaa. Mitä järkeä on kuvata tilanteita, joiden katsominen sattuu? Tallennamme muistoja, jotka muistaisimme muutenkin.

Mutta nyt on aika arkistoida kameran tallentamat muistot ja aloittaa uusi sarja uuden elämän myötä.

maanantai 22. elokuuta 2011

Sisäinen lapsi

Olen kuin pieni lapsi. Malttamaton, kärsimätön, turhautunut, innostunut.

Koska, koska? Eikö vieläkään? Joko nyt? Mä haluun! Eikun heti!

Sisälläni kasvaa lapsi. Henkinen ja fyysinen. Voi, kunpa tuo fyysinen lapsi ei ottaisi vaikutteita henkiseltä lapselta. Henkinen lapsi stressaa ja murehtii, ei jaksa odottaa mitään vaan haluaa kaiken nyt ja heti. Mikäli fyysinen lapsi ottaa käytösmallia henkiseltä lapselta, tämä äiti on vielä pulassa.

Väitetään, että raskauden aikainen stressi vaikuttaisi syntyvään lapseen aiheuttaen lapsessa mm. levottomuutta ja kiukkuisuutta. Nyt olisi korkea aika hätistää tuo henkinen lapsi matkoihinsa ja lopettaa tämä kärsimätön ja stressaava kaikkivoipaisuuden tavoittelu ja keskittyä rentoutumiseen. Sulje silmäsi, hengitä syvään, tyhjennä mielesi ja ajattele vain iloisia asioita tästä hetkestä.

Mutta miten?!

Miten jotakuta voi käskeä olemaan stressaamatta? Älä kuluta tylsiä, hiljaisia päiviä turhaan haaveiluun ja murehtimiseen. Älä suunnittele mitään, ennen kuin olet aivan varma asiasta. Älä murehdi asioita, jotka eivät ole ajankohtaisia. Tiedänhän minä; älä tee näin, vaan näin.

Mutta sisäinen, henkinen lapseni on itsepäinen. Se tekee yhteistyötä fyysisen lapsen kanssa. Yhdessä ne levittävät äidin hormonit pitkin kehoa ja sekoittavat tarkoin järjestellyt ajatuslohkot sekaisin:
  • Lohko 1: Äitiysloman ihanuus, vapaata aikaa vain itselle.
  • Lohko 2: Vauvan syntymä.
  • Lohko 3: Oman kodin myynti.
  • Lohko 4: Uuden kodin haaveilu ja suunnittelu.
  • Lohko 5: Taloudellinen tilanne.
Ajatuslohkot on sotkettu sikin sokin, rikottu niiden fengshui ja sutattu väriliiduilla.

Henkisen lapsen pitäisi ottaa mallia fyysiseltä lapselta. Fyysisellä lapsella ei tunnu olevan mikään kiire, se nauttii olostaan, leikkii ja temmeltää. Se ei osaa murehtia, eikä tiedä, mitä voisi odottaa. Se rentoutuu sydämen sykkeessä ja rauhallisessa keinutuksessa.

Voi, kuinka paljon meillä vielä onkaan opittavaa toisiltamme.

lauantai 20. elokuuta 2011

Lauantai

Lauantaiaamuissa on jotain taianomaista. Sen vain tietää, että tämä päivä on lauantai, vaikka päiväni tuntuvat tätä nykyä jokainen samanlaiselta. Odottajan tylsiä päiviä. Herään joka aamu ilman herätyskelloa samaan aikaan ja teen suunnilleen samat aamurutiinit joka päivä. Niin myös tänä aamuna, mutta jotain erikoista oli niissä auringonsäteissä, jotka välkehtivät joen pinnalla - jotain, josta tiesi tämän päivän olevan lauantai.

Tylsä viikko on siis jälleen takana ja seuraava alkaa vasta kahden yön kuluttua. Niin ne viikot vain kuluvat ja rullaavat lähemmäs jännittäviä hetkiä.

Tämän lauantain auringonsäteiden kunniaksi hääräsin aamun keittiössä ja sain aikaan monenmoista leipomusta. Rahkapiirakkaa punaisista ja mustista viinimarjoista, omena-murupiirakkaa sekä jauhelihatäytteisiä juhlahyrriä ja kinkkutäytteisiä hyrriä. Nam, nam...


Tuosta omenakakusta tuli kyllä taivaallisen hyvää! Suosittelen kokeilemaan!


maanantai 15. elokuuta 2011

Vaatekaapin kätköissä

Toisen lapsen odotus on kovin paljon tylsempää kuin esikoisen. Ei tarvitse kierrellä vauvatarvikeliikkeitä vaunuja testaillen tai hypistellä vauvanvaateosastolla vastasyntyneen toinen toistaan suloisempia vaatteita. Kaikki tarpeellinen ja välttämätön, turhakin, on jo hankittu. Eli toisen lapsen odotus on myös kovin paljon taloudellisempaa.

Mutta vaikka kaikki onkin jo kätevästi valmiina, niin miltä tuntuu pukea uusi vauva kuolleen esikoislapsen vaatteisiin ja nukuttaa samoissa vaunuissa, joissa esikoista kuljetettiin? Miltä tuntuu elää vauva-arki uudelleen vanhojen tuttujen vaatteiden kautta?

Ei tarvinnut lähteä kaupan vauvanvaateosastolle asti hypistelemään vaatteita, kun avasin kotona vanhan äitiyspakkauslaatikon - muistojen aarrearkun. Tein raskaan työn lajittelemalla tyttömäisimmät vaatteet poikamaisimpien vaatteiden joukosta, ja suljin aarrearkun kannen. Sinne jäi vielä monta vaatetta, jotka tuovat mieleen vauvan ensimmäiset päivät kotona, ensimmäisen äitienpäivän, sairaalassa kulutetut päivät...

Olisi kai helpompaa uusia koko vaatekerta ja ostaa poikamaisten vaatteiden tilalle tyttöjen hepeneitä. Mutta eipä sekään tunnu kovin järkevältä. Miten voisi heittää muistot menemään? Entä kun oikeasti tulee se aika, kun vanhoja vauvanvaatteita ei enää tarvita? Onko ne silloin pakko myydä pois uusien vaatteiden tieltä?

Kuulun siihen ihmistyyppiin, joka jää kiinni muistoihin. En vain voi heittää pois yhtäkään esinettä, johon liittyy jokin muisto. Kerran itkin, kun muuttovaiheessa kolhaisin mieheni minulle tekemästä lasikaiverruksesta pienen kulman rikki. Nyt varsinkin kaikki poikaani liittyvät muistoesineet ovat minulle kultaakin kalliimpia; valokuvista vaatteisiin.

Sikäli mikäli tyttöveikkaus nyt osuu oikeaan, on ehkä helpompaa pukea noihin muistoja herättäviin poikamaisiin vaatteisiin tyttövauva; aivan eri ihmisolento. Joka päivä nuo vaatteet tulevat myös jäämään pienemmiksi ja pienemmiksi ja uudet, pinkit bodyt ja hameet alkavat korvata sinisiä potkuhousuja. Muistojen aarrearkku täyttyy jälleen uusilla muistoilla - sinisillä ja punaisilla.






perjantai 12. elokuuta 2011

Huhuu ja haloo!!

Jos oma poika kuolee kotona, ja pian tämän jälkeen vanhemmat päättävät myydä talon, niin mikä on todennäköisin syy myymiselle?

No tietenkin se, että talossa kummittelee!

Juuri tätä osasin epäillä heti, kun teimme päätöksen talon myymisestä. Pienellä paikkakunnalla huhut roihahtavat täyteen kukoistukseen samantien.

Aikaisemmin olen saanut kuulla, että talossamme on ollut vesivahinko ja jopa niin villit tuparit, että olemme heittäneet porukkaa pihalle. Jännä juttu, että remonttia tehdessämme emme lainkaan huomanneet tuota vesivahinkoa, emmekä olleet itse kotona, kun täällä on juhlittu tupareita. Ilmeisesti saunaremonttia tehdessämme talon seinustalla (ehkä tosin liian pitkään) nojannut pois hylkäämämme poreamme sai spekulaatiot vesivahingosta liikkeelle. Tuparihuhu on vielä mysteeri...

Yritä tässä nyt sitten myydä vesivahinkoista kummitustaloa!!

Mutta kerrottakoon tässä nyt vielä, että ei, poikamme ei kummittele tässä talossa, joten voitte aivan huoleti kulkea talomme ohi, tai piipahtaa jopa ihan sisälle asti pelkäämättä kalman kosketusta. Olemme myymässä tätä taloa ja muuttamassa toiselle paikkakunnalle vain ja ainoastaan sen takia, että 80 km:n työmatka suuntaansa päivittäin ajettuna ei ole kovin mielekästä puuhaa pidemmän päälle. Poikamme kuolemalla ei ole mitään tekemistä asian kanssa!

Ja ei, talossa ei ole ollut vesivahinkoa eikä villejä tupareita. Mitähän vielä....

Unimaailma

Ilmeisesti loppu alkaa häämöttää, kun synnytysunet ovat tunkeutuneet öihini. Viime yönä synnytin kaksoset omalle sängylleni, ihan noin vaan, plumps, plumps. Ei kipuja, ei tuskaa, helppoa. Mutta sitten, yhtäkkiä kaksoset palautuivat takaisin vatsaani. Siellä ne jälleen potkivat ja möyrysivät kuin leikkipuistoon olisivat menneet. Tunnin verran annoin kaksosten temmeltää ja nautin taas siitä tunteesta, kuin alienit pyörisivät vatsassani. Vasta sitten tajusin, että herranjestas, eiväthän ne voi enää mennä takaisin vatsaani ja selvitä siellä, eiväthän he enää saa siellä happea! Hetken muistelimme mieheni kanssa, olimmeko katkaisseet napanuoran, vai voisiko heillä napanuoran välityksellä olla edes vähän toivoa. Olin juuri soittamassa synnytysosastolle, kunnes mieheni herätyskello soi, ja jo unimaailmassani tajusin, kuinka hölmö olin.

Herätyskellon jälkeen alkoi uusi synnytysuni. Olimme minun synnyinkodissani, meillä oli joitain viereita, sekä Lastenklinikalta tuttu sairaanhoitaja (ilmeisesti minua varten). Yhtäkkiä lantiossani alkoi tuntua hirveästi painetta ja tajusin lapsiveteni menneen. Sairaanhoitaja antoi luvan lähteä sairaalaan. Siinä rauhallisesti tavaroita ja vaatteita pakatessani, kirosin, etten ollut ajoissa pakannut sairaalakassia valmiiksi. Eihän meillä kuitenkaan mikään kiire ollut, vaikka lapsivesi olikin mennyt, sillä mitään muita kipuja tai supistuksia minulla ei ollut. Lähdimme ajamaan sairaalaa kohti. Oli talvi ja tie luminen ja liukas. Huusin pää punaisena miehelleni, ettei nyt saanut ajaa niin kovaa; meillä ei ollut kiire. Pelkäsin jälleen automatkaa. Lopulta saavuimme sairaalaan. Olimme menossa suoraan synnytysosastolle, kunnes tajusin, ettei synnyttäjien suinkaan kuulunut käyttää sitä reittiä, vaan heitä varten on oma sisäänkäyntinsä suoraan synnytyssalin puolelle. Reitti oli pitkä ja sokkeloinen. Kävellessämme sanoin pelkääväni, että vauva kuolee synnytykseen.

En kuitenkaan päässyt synnytykseen asti, kun taas heräsin kesken kaiken. Kun vihdoin sain jatkettua unta, oli synnytys jo tapahtunut ja minä olin synnytystä seuraavana päivänä koulussa?! Tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, etten ollutkaan vastasyntyneen lapseni luona imettämässä häntä, vaan istuin koulunpenkillä ja odotin päivän päättymistä, jolloin pääsisin lapseni luo. Ja niin aamuaurinko keskeytti matkani unimaailmassa.

Viime raskaudessa muistan nähneeni unen, jossa vauvamme oli vain barbienuken kokoinen, ja mieheni onnistui hukata vauva kotonamme.

Mistä ihmeestä nämäkin unet tahtovat kertoa? Toivottavasti siitä, että synnytykseni tulee olemaan helppo ja kivuton. Mutta toivottavasti saan synnyttää sairaalassa vain yhden lapsen, joka ei palaa takaisin kohtuuni, eikä minun tarvitse aloittaa koulunkäyntiä, ainakaan heti synnytyksen jälkeen.

Pahoin kuitenkin pelkään, että synnytykseni tulisi olemaan kaikkea muuta kuin helppo ja kivuton. Edelliseen synnytykseeni lähtiessäni en tiennyt mitä odottaa. En voinut uskoa muiden kauhukertomuksia siitä, kuinka kivulias toimenpide se olisi. Eihän se nyt vaan voi sattua niin paljon. No, tällä kertaa tiedän, että kyllä se voi. Mutta samalla myös tiedän, että siitäkin selviää ja haluan myös uskoa, että seuraava synnytys sujuu ensimmäistä helpommin, ainakin nopeammin.

Mutta kyllä lehtien kuvat tuskissaan olevista äideistä saa jo pelkohermoni tykyttämään. Ihan kivaahan tämä raskausaikakin on, eikö sen voisi antaa jatkua vielä vähän aikaa...?

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Keltainen lehti


Ensimmäiset keltaiset koivunlehdet ovat hiipineet ikkunani ohi kuin varkain. Syksy on tullut. Pimentyneet illat, viileät yöt, aamukaste lehtien keltaiseksi värjäämällä nurmikolla. Eilen illalla sytytin syksyn ensimmäisen kynttilän olohuoneen pöydälle. Syksy on rauhoittavaa aikaa.

Vuosi sitten syksy saapui Helsinkiin. Tosin se syksy oli kaikkea muuta kuin rauhoittavaa aikaa. 8.8.2010 iski Helsinkiin koko kesän pahin ukkosmyräkkä. Samana päivänä poikamme taisteli ensimmäisen kunnon taistelunsa. Kamppailuja oli toki ollut jo pitkin vuotta, mutta nyt oli ensimmäistä kertaa henki oikeasti vaarassa. Keuhkoverenvuoto iski samalla tavalla kuin ulkona riehuva ukkosmyrsky. Mutta niin vain pieni taistelijamme voitti ensimmäisen erän ja selvitti vielä viikon päästä toisenkin. Uusi maksa saapui viime hetkellä ja antoi toivon pelastumisesta. 

Syksy jatkoi etenemistään. Ilma oli kuulas ja maisema kauniin keltainen. Tuolloin mieleeni tunkeutui ensimmäinen ajatus koti-ikävästä. Voi, kuinka kaipasinkaan kotiin. Halusin herätä omasta sängystäni, käyttää päivän kodin kaunistamiseen ja sytyttää illan pimetessä kynttilöitä luomaan rauhoittavaa tunnelmaa samalla, kun nostaisin jalat sohvalle ja katselisin telkkarista lempisarjojani. Halusin normaalin arjen - perheeni kanssa.

Mutta minun arkeni oli luotu aivan toisenlaiseksi. Heräsin McDonald-talon sängystä, söin aamupalan muiden, tuntemattomien vanhempien seurassa, kävin vierailuaikoina sairaalan teho-osastolla ja pidin hengityskoneessa makaavaa poikaani kädestä kiinni. Vierailuaikojen ulkopuolella kulutin aikaani ostoskeskuksessa tai Mäkki-talon yksiössäni lukien. Pelkäsin jokaista puhelinsoittoa, jokaista kävelymatkaa sairaalalle. En päässyt sytyttämään kynttilöitä pimeinä iltoina tai saanut omaa aikaa tv:n ääressä. Kun poika vihdoin reilun kuukauden kuluttua pääsi teho-osastolta tavalliselle osastolle, istuin koko päivän aamusta iltaan sairaalan epämukavalla nojatuolilla poikani sängyn vieressä ja pidin hänelle seuraa. Halusin olla läsnä jokaisen mahdollisen hetken.

Tuo syksy päättyi ensilumeen. Ohut valkoinen vaippa peitti maan. Myrksyisä syksy oli päättynyt valkoisen rauhoittavaan voimaan.

Tämä syksy on toisenlainen. Kaiken tämän muutoksen ja haaveilun keskelläkin se tuntuu silti rauhoittavalta. Nyt voin nauttia luonnon väriloistosta, ilman kuulaudesta ja pimeän illan kynttilöistä. Minulla on vielä aikaa vain itselleni, voin hengähtää ja rauhoittua ennen tulevaa koitosta.

Vain välähdyksenomaiset muistikuvat rikkovat rauhani ja pitävät kiinni menneessä. Ne puristavat rinnasta sen pienen hetken, jotta sen jälkeen voin taas tuntea vapauttavan virtauksen kehossani. Muistoni luovat rauhani tähän hetkeen.

tiistai 9. elokuuta 2011

Helpotusta ahistukseen

Hyvin nukutun yön jälkeen ahistus alkaa pikku hiljaa helpottaa. Ehkä kuitenkin suurin vaikutus tähän helpotukseen oli rakentava keskustelu miehen kanssa tulevaisuuden haaveista sekä vielä pisteenä iin päälle kihlapäivän kunniaksi saatu kukkakimppu. Pakkohan siitä jo on tulla hyvälle tuulelle.

Uuden talon rakentamista ei olla vielä täysin hylätty, mutta mitä enemmän asiaa miettii, tuntuu vanhan talon kunnostaminen koko ajan paremmalta. Ehkä se on loppupeleissä enemmän meidän tyylistämme. Rakastamme ja arvostamme kaikkea vanhaa. Pitkä projektihan siitäkin tulee, riippuen tietysti talon kunnostustarpeesta, mutta siltikin se tuntuu helpommalta kuin uuden saattaminen siihen pisteeseen, että pihatkin on tehty.

Haluan vanhan talon modernilla twistillä. Ihanin olisi hirsirakenteinen talo, jossa hirsiseinää voisi jättää vähän näkyviin, kuten seuraavassa kuvassa: 
Kuva: Mtv3.fi / Tila

Tuollaisia kohteita vaan on hyvin harvoin tarjolla, ainakaan kovin hyväkuntoisia.

Uutta vastaava koti ei ole meitä varten. Osaamista ja halua itse tekemiseen löytyy rutkasti, joten miksi tyytyä toisten tekemiin ratkaisuihin? Kotimme pitää näyttää meiltä.

Meidän kodissamme tulee olemaan jotain vanhaa, joitan uutta, (ei kuitenkaan mitään sinistä), pieniä omia jippoja ja itse tehtyjä huonekaluja. Ja edelleenkin yhtenä tärkeimpänä ominaisuutena miehelle kunnon verstastilat, jossa pääsee toteuttamaan minun ideoitani! Niin ja kunnon kodinhoitohuonetta ja säilytystiloja edelleenkään unohtamatta.

Etsintä alkakoon!

Huh, mikä muutoksien, suunnitelmien ja haaveiden vuosi tämä onkaan!

maanantai 8. elokuuta 2011

Ahistaa

Tiedättekö sen tunteen, kun kroppa lamaantuu, eikä jaksaisi sormeansakaan nostaa? Väsyttää, mutta ei saa nukuttua. Silmäluomet eivät pysy kiinni, vaan ovat kuin huonot rullaverhot, jotka saattavat minä hetkenä hyvänsä pamahtaa auki. Mahanpohjassa väreilevät perhoset yrittävät tukkia rintakehän. Siltä minusta nyt tuntuu.

Tämä tunne tarkoittaa sitä, että suunnitelmat muuttuvat, eikä enää tiedä mitä pitäisi tehdä ja mitä oikeasti haluaa. Ajatukset pyörivät kehää.

Ykskaks rakennustyön aloittaminen alkoikin tuntua liian vaivalloiselta ja aikaavievältä projektilta. Haluammeko oikeasti rakentaa sen melkein täydellisen unelmien kodin sillä kustannuksella, että ajamme itsemme ajankäytön surmanloukkuun ja menetämme parhaan vauva-ajan? Miten se ei enää kuulostakaan yhtään houkuttelevalta.

Paljon paremmalta ajatukselta tuntuukin nyt löytää uutta vastaava koti tai remontoitava kohde. Uutta vastaava olisi jo olemassa, mutta kun se ei ole SE. Olen jo miltei puoli vuotta ehtinyt haaveilla ja elänyt mielessäni, miltä tuleva kotimme näyttää, ja mitä haluan siinä ehdottomasti olevan. Jos ostamme uutta vastaavan kodin, se on otettava sellaisena kuin on. Siinä vaiheessa ei ole enää varaa valittaa ja tehdä kovin suuria remontteja. On tehtävä kompromisseja ja luovuttava haavekuvista. Tarkoittaako se silloin realismia?

Remontoitava kohde olisi paras, jolloin pystyisi itse vaikuttamaan pintamateriaaleihin ja tekemään kotiin omia "jippoja". Mutta ainakaan tällä hetkellä ei ole tarjolla sopivia kohteita, joissa edes pohjaratkaisu olisi jo kunnossa.

Nykyinen kotimme oli tuolloin kolme ja puoli vuotta sitten unelmakohde: äärettömän kauniilla tontilla hyvän pohjaratkaisun omaava sopivasti remontoitavissa oleva talo. Vaikka puutteensa on tässäkin kodissa, ja nyt kun ne tiedostaa, haluaa seuraavan kodin olevan näiltä osin parempi.

Kysymys vain kuuluu, missä olet, oi unelmieni koti?!

Pitäisikö tarttua ensimmäiseen tilaisuuteen vai odottaa sopivampaa? Tuleeko sopivampaa? Mitä oikeasti haluan? Mikä on järkevintä?

Kaikista ärsyttävintä on se, kun valmiit suunitelmat muuttuvat ja kaikki pitää miettiä uudestaan. Haaveilulla on siis hintansa.

torstai 4. elokuuta 2011

Pinnan alla

Voimalaitoksen huoltotöiden vuoksi jokemme näyttää tällä hetkellä pieneltä järveltä laajoine hiekkarantoineen. Vaikka aihe onkin aiheuttanut laajaa purnausta, pakko kyllä myöntää, että ihan mielenkiintoinen kuvauskohde se nyt on. Ei tarvitse sukeltaa pinnan alle nähdäkseen, mitä joen pohjasta löytyy.

Tässä lähtötilanne.
Tässä tämänhetkinen tilanne.

Hylky.


Tällainenkin paljastui pinnan alta, mikä lie aarteiden kätköpaikka.

Naapurin rannassa joki on karannut vielä kauemmaksi ja paljastanut siistin hiekkarannan.


Ihan turhaan pelkään laiturin alusia, ei siellä mitään ole.

Sanoja

Mitä kuuluu sanoa ihmiselle, joka on juuri kohdannut tragedian? Onko olemassa oikeita sanoja?

Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin, kuinka ihmiset ovat luikkineet mitään sanomatta karkuun, kun olen ensin pudottanut pommin suoraan heidän kasvoille. Mutta kumpaa tuossa tilanteessa voi oikeasti syyttää? Minä kerron järkyttävän uutisen pahaa aavistamattomalle kuulijalle, joka järkyttyy niin, ettei enää tiedä mitä sanoa.

Olen nyt itse siinä tilanteessa, jossa pitäisi osata löytää ne oikeat, lohduttavat sanat. Tämän luulisi olevan minulle helppoa. Tiedänhän minä, mitä kriisissä painiva ihminen haluaa kuulla. Mutta niin vain huomaan sortuvani niihin samoihin sanoihin, joista jokainen opus varoittaa. "Kyllä se siitä."

Kun itselläni oli pahin kriisitilanne päällä, en ehkä tajunnut ajatella sen tarkemmin, millä sanoin ihmiset yrittivät lohduttaa. Ainakaan minulle ei ole jäänyt katkeria muistikuvia "pahoista" sanoista. Mutta usein lehdistä saa lukea tarinoita, joissa kriisin kokenut on pahoittanut mielensä pahan kerran, kun on saanut kuulla vääriä sanoja. Kriisin keskellä elävä on herkässä tilassa, jossa lohduttajan jokainen tavunpaino, äänensävy ja ainakin rivien välistä luettavissa oleva helähtää kuulijan korvaan hyvin tarkasti ja myös mielikuvituksen saattelemana. Vasta nyt tajuan, miten vaikeaa on löytää juuri ne oikeat sanat. Lohduttajan tarkoituksena ei varmasti ole sanoa pahasti, vaikka välillä sammakoita voikin hypähdellä ilmoille. Mutta koska lohduttajalla ei välttämättä ole mitää käsitystä siitä, millaisesta kriisistä on kyse, ei hänellä myöskään ole sanoja.

Siinä opukset kyllä ovat oikeassa, että ilman sanojakin pärjää. Kuuntelu on kaiken a ja o. Missään nimessä toisen kriisiä ei saa väheksyä, vaikka tästä päästäänkin taas siihen oravanpyörään, eli mikä on lohduttajan mielestä vilpitöntä ymmärtämistä, voi  lohdutettavan mielestä olla tilanteen väheksymistä. Myös hiljaisuus satuttaa. Ei tarvitse osata sanoa mitään, kunhan vain näyttää olevansa läsnä.

Ei ole olemassa oikeita sanoja, mutta on olemassa keinoja näyttää, että välittää.

tiistai 2. elokuuta 2011

Ideoita rakentamiseen

Piipahdimme Kokkolassa asuntomessuilla katsastamassa rakentamisen uusimmat trendit ja nappaamassa ideoita omaan projektiimme. Joitakin ideoita sentään tarttui matkaan, vaikka melko outoja ja erikoisiakin ratkaisuja siellä nähtiin.

Ensinnäkin silmiini pisti huoneiden pienet koot. Keittiön ja olohuoneen liitoksessa oleskelutilan osuus jäi monissa kohteissa kovin pieneksi. Olohuoneisiin mahtui yksi iso divaanisohva, ja tv:n saattoi avata varpaillaan nousematta sohvalta. Haluan, että olohuoneessa mahtuu seurustelemaan vieraiden kanssa kunnolla, eikä niin, että istutaan yhdellä ainoalla sohvalla kylki-kyljessä ja illan päätteeksi huomataan niskan lukkiutuneen toiselle puolelle kasvot sivulle päin. Ainakin kannattaa valita paikkansa vieraiden keskeltä, jolloin pääsee harjoittamaan niskaansa molempiin suuntiin.

Selvästikin ylisuuret hallimaiset tilat ovat taas jääneet energiatehokkuuden jalkoihin, mikä onkin järkevää, mutta kyllä itse haluan hivenen enemmän tilaa ympärilleni.


 Toinen ihmetystä aiheuttava seikka oli wc-tilojen säilytystilan ja laskutasojen puute. Wc:ssä oli vain pesuallas, jonka alla tavallinen allaskaapisto ja ehkä joku pieni yläkaappi. Ilmeisesti omassa wc:ssäni on aivan liikaa ylimääräisiä ja turhia purnukoita ja purtiloita, sillä näihin kalusteisiin ne eivät ikimaailmassa mahtuisi. Mielestäni myös laskutilaa tarvitaan.

Tylsä ja vanhanaikainen.
Tässä enemmän makuuni.


Keittiöt kohteissa olivat melko tavallisia. Paljon oli valkoisia peiliovellisia kaapistoja. En löytänyt yhtään mieleistä keittiömallia omaan kotiini. 

Liian valkoinen, mutta kiva led-valo.

Liian musta, mutta hieno laatta.

Väritykset kodeissa olivat kauniita ja harmonisia - minun makuuni. Paitsi yksi kohde, jossa sisätiloissa piti pitää aurinkolasit päässä, jottei valkoinen väri päässyt sokaisemaan, kun taas ulkosaunaan mennessä piti tunnustella käsikopelolla, missä mustassa wc:ssä on musta pytty ja mustalla seinällä musta suihku; mielenkiintoinen valinta.

Häikäisevä valkeus.

Etsi kuvasta pytty.

Fototapetteja oli paljon, ja muutenkin erikoistehosteisia seiniä. 
Niistä sai kaivettua joitain ideoita, joita haluamme jalostaa omaan kotiimme. Myös laattojen asettelussa oli uusia malleja, joita aion hyödyntää. Mieleen jäi myös raakalaudasta tehdyt ovenpielet. 

Hienot ovenpielet.
Rohkea, mutta näyttävä.
Keittiön kaapistoista asti kiertävä puu.
Jännä seinä.



Led-valoja oli käytetty kohteissa paljon: keittiön kaapistojen päällä ja alla, työtasojen alla, takan päällä, peilin takana, jne... Nykyisessä kodissammekin olemme tehokkaasti hyödyntäneet näitä valoja ja nyt saimme rutkasti lisää ideoita, minne kaikkialle led-valoja voimmekaan asentaa uudessa kodissa.



Led-valoja.
Sisustusähky tässä kyllä iskee, kun mahdollisuuksia on niin paljon. Ennen messuja mielessä oli jo tietynlainen kuva tulevasta kodistamme ja messuilla sitten halusinkin sulkea silmäni uusilta ideoilta. Olin jo päättänyt, että sisustuksemme tulee olemaan tietyn värinen ja keittiö tietynlainen. Oikein alkoi harmittaa, kun suunnitelmat ja mielikuvat lähtivätkin uusille urille ja ideat rönsyämään. Nyt en enää tiedäkään, mitä haluan.

Onneksi itse sisustusvaiheeseen on vielä hyvin pitkä matka, joten suunnitelmat ja mielikuvat ehtivät muuttua vielä moneen kertaan. Vaikka jossain vaiheessahan ne lopulliset päätökset on tehtävä, ja jossain vaiheessa tehdyt päätökset alkavat kuitenkin kyllästyttää, kun muoti ja trendit muuttuvat.

Silmät tottuu hämärään

Synnytys lähenee ja pelot lisääntyy. Olen halunnut olla vahva ja ajatella positiivisesti. Pystynkö sittenkään olemaan vahva loppuun asti? Missä on loppu? Synnytyksessäkö? Siinäkö, kun lapsi on kuuden viikon ikäinen? Siinäkö, kun lapsi on aikuinen? Siinäkö, kun itse kuolen? Entä mitä on vahvuus? Sitäkö, että olen edelleen tässä, nauran ja iloitsen? Vai sitä, että uskallan itkeä ja surra?

Pelkäsin automatkaamme Jyväskylän kautta Kokkolaan. Kilometrejä koko reissulle kertyi 1000. 1000 kilometriä mahdollisuuksia ajaa kolari. Jos en olisi raskaana, kolari ei välttämättä olisi vaarallinen; saattaisin selvitä naarmuilla tai halvauksella, mutta jäisin henkiin. Sisälläni kasvavalla lapsellani ei välttämättä ole yhtä hyvä tuuri - pienikin kolari voisi aiheuttaa lapseni kuoleman, enkä voisi tehdä mitään estääkseni sitä. Tai voisin, voisin jäädä kotiin makaamaan turvallisen pehmeälle sohvalleni.

Mutta entä jos kompuroin kotona rappusissa? Kompastun ja putoan rappuset alas ja tömähdän vatsalleni. Mahaan kohdistuva isku voi olla niin kova, ettei lapseni selviä siitä.

Selvisimme automatkasta ja aion kulkea rappusissa varovaisesti. Aion myös ajaa varovaisesti lyhyilläkin automatkoilla. Muiden ihmisten ajotapoihin en voi vaikuttaa - voin vain toivoa parasta.

Lapsen sairautta en ole osannut pelätä. En usko, että meillä kävisi tämän syntyvän lapsen kohdalla taas yhtä paska mäihä, kuin esikoisen kohdalla. Tai en ole halunnut uskoa. Esikoisemme sairauden ja kuoleman jälkeen kaikki oli taas hyvin - tuntemamme lapset olivat terveitä. Paha maailma oli jäänyt taa ja meillä oli taas usko paremmasta.

Nyt lähipiiriimme on syntymässä paljon lapsia - paljon lisää huolenaiheita, paljon lisää epävarmuuden hetkiä ja pelon tunteita. Ja jälleen sain huomata, ettei se paha maailma suinkaan ole kadonnut minnekään. Se on olemassa. Paha maailma lietsoo pelkoa. Se saa pelkäämään pienintäkin mahdollisuutta.

Pelkään sittenkin synnytystä ja lapsen terveyttä. Pelkään mieheni puolesta, pelkään, että hän joutuu kolariin tai sairastuu vakavasti. Pelkään samaa kaikkien läheisteni puolesta. Pelkään taloudellisia asioita. Pelkään pimeitä metsiä ja hämähäkkejä.

Pelkään nyt ja pelkään huomennakin. Pelko ei katoa, se voi vain muuttaa muotoaan.Viime vuoden aikana opin, että ihmisellä on aina kaksi vaihtoehtoa: pelätä pahinta ja toivoa parasta. On olemassa huono vaihtoehto ja parempi tai ainakin vähemmän huono vaihtoehto. Mikäli vaihtoehdoista toteutuu huonompi, avautuu eteen taas kaksi vaihtoehtoa: tilanteen mukaan jälleen parempi ja huonompi. Ihminen sopeutuu vallitseviin oloihin ja voi aina tukeutua sen tilanteen kannalta parhaaseen vaihtoehtoon.

Mutta pelko kuuluu elämään. Se on suojamekanismimme. Se luo meille tervettä järkeä ja kykyä varautua asioihin. Se saa meidät arvostamaan turvallisia hetkiä.

Pelko on hyvä asia niin kauan, kuin pystymme vielä ajattelemaan sen yli. Pystymme näkemään toivon.

Peloista huolimatta en suostu luopumaan unelmistani. Haaveilen, suunnittelen, toteutan. Uskon tulevaan. Saatan tippua korkealta, mutta olen ainakin unelmissani päässyt sinne asti.

”Älä pelkää, älä pelkää, silmät tottuu kyllä aikanaan hämärään.” 
Sadetanssi – Silmät tottuu