Ilmeisesti loppu alkaa häämöttää, kun synnytysunet ovat tunkeutuneet öihini. Viime yönä synnytin kaksoset omalle sängylleni, ihan noin vaan, plumps, plumps. Ei kipuja, ei tuskaa, helppoa. Mutta sitten, yhtäkkiä kaksoset palautuivat takaisin vatsaani. Siellä ne jälleen potkivat ja möyrysivät kuin leikkipuistoon olisivat menneet. Tunnin verran annoin kaksosten temmeltää ja nautin taas siitä tunteesta, kuin alienit pyörisivät vatsassani. Vasta sitten tajusin, että herranjestas, eiväthän ne voi enää mennä takaisin vatsaani ja selvitä siellä, eiväthän he enää saa siellä happea! Hetken muistelimme mieheni kanssa, olimmeko katkaisseet napanuoran, vai voisiko heillä napanuoran välityksellä olla edes vähän toivoa. Olin juuri soittamassa synnytysosastolle, kunnes mieheni herätyskello soi, ja jo unimaailmassani tajusin, kuinka hölmö olin.
Herätyskellon jälkeen alkoi uusi synnytysuni. Olimme minun synnyinkodissani, meillä oli joitain viereita, sekä Lastenklinikalta tuttu sairaanhoitaja (ilmeisesti minua varten). Yhtäkkiä lantiossani alkoi tuntua hirveästi painetta ja tajusin lapsiveteni menneen. Sairaanhoitaja antoi luvan lähteä sairaalaan. Siinä rauhallisesti tavaroita ja vaatteita pakatessani, kirosin, etten ollut ajoissa pakannut sairaalakassia valmiiksi. Eihän meillä kuitenkaan mikään kiire ollut, vaikka lapsivesi olikin mennyt, sillä mitään muita kipuja tai supistuksia minulla ei ollut. Lähdimme ajamaan sairaalaa kohti. Oli talvi ja tie luminen ja liukas. Huusin pää punaisena miehelleni, ettei nyt saanut ajaa niin kovaa; meillä ei ollut kiire. Pelkäsin jälleen automatkaa. Lopulta saavuimme sairaalaan. Olimme menossa suoraan synnytysosastolle, kunnes tajusin, ettei synnyttäjien suinkaan kuulunut käyttää sitä reittiä, vaan heitä varten on oma sisäänkäyntinsä suoraan synnytyssalin puolelle. Reitti oli pitkä ja sokkeloinen. Kävellessämme sanoin pelkääväni, että vauva kuolee synnytykseen.
En kuitenkaan päässyt synnytykseen asti, kun taas heräsin kesken kaiken. Kun vihdoin sain jatkettua unta, oli synnytys jo tapahtunut ja minä olin synnytystä seuraavana päivänä koulussa?! Tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, etten ollutkaan vastasyntyneen lapseni luona imettämässä häntä, vaan istuin koulunpenkillä ja odotin päivän päättymistä, jolloin pääsisin lapseni luo. Ja niin aamuaurinko keskeytti matkani unimaailmassa.
Viime raskaudessa muistan nähneeni unen, jossa vauvamme oli vain barbienuken kokoinen, ja mieheni onnistui hukata vauva kotonamme.
Mistä ihmeestä nämäkin unet tahtovat kertoa? Toivottavasti siitä, että synnytykseni tulee olemaan helppo ja kivuton. Mutta toivottavasti saan synnyttää sairaalassa vain yhden lapsen, joka ei palaa takaisin kohtuuni, eikä minun tarvitse aloittaa koulunkäyntiä, ainakaan heti synnytyksen jälkeen.
Pahoin kuitenkin pelkään, että synnytykseni tulisi olemaan kaikkea muuta kuin helppo ja kivuton. Edelliseen synnytykseeni lähtiessäni en tiennyt mitä odottaa. En voinut uskoa muiden kauhukertomuksia siitä, kuinka kivulias toimenpide se olisi. Eihän se nyt vaan voi sattua niin paljon. No, tällä kertaa tiedän, että kyllä se voi. Mutta samalla myös tiedän, että siitäkin selviää ja haluan myös uskoa, että seuraava synnytys sujuu ensimmäistä helpommin, ainakin nopeammin.
Mutta kyllä lehtien kuvat tuskissaan olevista äideistä saa jo pelkohermoni tykyttämään. Ihan kivaahan tämä raskausaikakin on, eikö sen voisi antaa jatkua vielä vähän aikaa...?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti