Synnytys lähenee ja pelot lisääntyy. Olen halunnut olla vahva ja ajatella positiivisesti. Pystynkö sittenkään olemaan vahva loppuun asti? Missä on loppu? Synnytyksessäkö? Siinäkö, kun lapsi on kuuden viikon ikäinen? Siinäkö, kun lapsi on aikuinen? Siinäkö, kun itse kuolen? Entä mitä on vahvuus? Sitäkö, että olen edelleen tässä, nauran ja iloitsen? Vai sitä, että uskallan itkeä ja surra?
Pelkäsin automatkaamme Jyväskylän kautta Kokkolaan. Kilometrejä koko reissulle kertyi 1000. 1000 kilometriä mahdollisuuksia ajaa kolari. Jos en olisi raskaana, kolari ei välttämättä olisi vaarallinen; saattaisin selvitä naarmuilla tai halvauksella, mutta jäisin henkiin. Sisälläni kasvavalla lapsellani ei välttämättä ole yhtä hyvä tuuri - pienikin kolari voisi aiheuttaa lapseni kuoleman, enkä voisi tehdä mitään estääkseni sitä. Tai voisin, voisin jäädä kotiin makaamaan turvallisen pehmeälle sohvalleni.
Mutta entä jos kompuroin kotona rappusissa? Kompastun ja putoan rappuset alas ja tömähdän vatsalleni. Mahaan kohdistuva isku voi olla niin kova, ettei lapseni selviä siitä.
Selvisimme automatkasta ja aion kulkea rappusissa varovaisesti. Aion myös ajaa varovaisesti lyhyilläkin automatkoilla. Muiden ihmisten ajotapoihin en voi vaikuttaa - voin vain toivoa parasta.
Lapsen sairautta en ole osannut pelätä. En usko, että meillä kävisi tämän syntyvän lapsen kohdalla taas yhtä paska mäihä, kuin esikoisen kohdalla. Tai en ole halunnut uskoa. Esikoisemme sairauden ja kuoleman jälkeen kaikki oli taas hyvin - tuntemamme lapset olivat terveitä. Paha maailma oli jäänyt taa ja meillä oli taas usko paremmasta.
Nyt lähipiiriimme on syntymässä paljon lapsia - paljon lisää huolenaiheita, paljon lisää epävarmuuden hetkiä ja pelon tunteita. Ja jälleen sain huomata, ettei se paha maailma suinkaan ole kadonnut minnekään. Se on olemassa. Paha maailma lietsoo pelkoa. Se saa pelkäämään pienintäkin mahdollisuutta.
Pelkään sittenkin synnytystä ja lapsen terveyttä. Pelkään mieheni puolesta, pelkään, että hän joutuu kolariin tai sairastuu vakavasti. Pelkään samaa kaikkien läheisteni puolesta. Pelkään taloudellisia asioita. Pelkään pimeitä metsiä ja hämähäkkejä.
Pelkään nyt ja pelkään huomennakin. Pelko ei katoa, se voi vain muuttaa muotoaan.Viime vuoden aikana opin, että ihmisellä on aina kaksi vaihtoehtoa: pelätä pahinta ja toivoa parasta. On olemassa huono vaihtoehto ja parempi tai ainakin vähemmän huono vaihtoehto. Mikäli vaihtoehdoista toteutuu huonompi, avautuu eteen taas kaksi vaihtoehtoa: tilanteen mukaan jälleen parempi ja huonompi. Ihminen sopeutuu vallitseviin oloihin ja voi aina tukeutua sen tilanteen kannalta parhaaseen vaihtoehtoon.
Mutta pelko kuuluu elämään. Se on suojamekanismimme. Se luo meille tervettä järkeä ja kykyä varautua asioihin. Se saa meidät arvostamaan turvallisia hetkiä.
Pelko on hyvä asia niin kauan, kuin pystymme vielä ajattelemaan sen yli. Pystymme näkemään toivon.
Peloista huolimatta en suostu luopumaan unelmistani. Haaveilen, suunnittelen, toteutan. Uskon tulevaan. Saatan tippua korkealta, mutta olen ainakin unelmissani päässyt sinne asti.
”Älä pelkää, älä pelkää, silmät tottuu kyllä aikanaan hämärään.”
Sadetanssi – Silmät tottuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti