Ensimmäiset keltaiset koivunlehdet ovat hiipineet ikkunani ohi kuin varkain. Syksy on tullut. Pimentyneet illat, viileät yöt, aamukaste lehtien keltaiseksi värjäämällä nurmikolla. Eilen illalla sytytin syksyn ensimmäisen kynttilän olohuoneen pöydälle. Syksy on rauhoittavaa aikaa.
Vuosi sitten syksy saapui Helsinkiin. Tosin se syksy oli kaikkea muuta kuin rauhoittavaa aikaa. 8.8.2010 iski Helsinkiin koko kesän pahin ukkosmyräkkä. Samana päivänä poikamme taisteli ensimmäisen kunnon taistelunsa. Kamppailuja oli toki ollut jo pitkin vuotta, mutta nyt oli ensimmäistä kertaa henki oikeasti vaarassa. Keuhkoverenvuoto iski samalla tavalla kuin ulkona riehuva ukkosmyrsky. Mutta niin vain pieni taistelijamme voitti ensimmäisen erän ja selvitti vielä viikon päästä toisenkin. Uusi maksa saapui viime hetkellä ja antoi toivon pelastumisesta.
Syksy jatkoi etenemistään. Ilma oli kuulas ja maisema kauniin keltainen. Tuolloin mieleeni tunkeutui ensimmäinen ajatus koti-ikävästä. Voi, kuinka kaipasinkaan kotiin. Halusin herätä omasta sängystäni, käyttää päivän kodin kaunistamiseen ja sytyttää illan pimetessä kynttilöitä luomaan rauhoittavaa tunnelmaa samalla, kun nostaisin jalat sohvalle ja katselisin telkkarista lempisarjojani. Halusin normaalin arjen - perheeni kanssa.
Mutta minun arkeni oli luotu aivan toisenlaiseksi. Heräsin McDonald-talon sängystä, söin aamupalan muiden, tuntemattomien vanhempien seurassa, kävin vierailuaikoina sairaalan teho-osastolla ja pidin hengityskoneessa makaavaa poikaani kädestä kiinni. Vierailuaikojen ulkopuolella kulutin aikaani ostoskeskuksessa tai Mäkki-talon yksiössäni lukien. Pelkäsin jokaista puhelinsoittoa, jokaista kävelymatkaa sairaalalle. En päässyt sytyttämään kynttilöitä pimeinä iltoina tai saanut omaa aikaa tv:n ääressä. Kun poika vihdoin reilun kuukauden kuluttua pääsi teho-osastolta tavalliselle osastolle, istuin koko päivän aamusta iltaan sairaalan epämukavalla nojatuolilla poikani sängyn vieressä ja pidin hänelle seuraa. Halusin olla läsnä jokaisen mahdollisen hetken.
Tuo syksy päättyi ensilumeen. Ohut valkoinen vaippa peitti maan. Myrksyisä syksy oli päättynyt valkoisen rauhoittavaan voimaan.
Tämä syksy on toisenlainen. Kaiken tämän muutoksen ja haaveilun keskelläkin se tuntuu silti rauhoittavalta. Nyt voin nauttia luonnon väriloistosta, ilman kuulaudesta ja pimeän illan kynttilöistä. Minulla on vielä aikaa vain itselleni, voin hengähtää ja rauhoittua ennen tulevaa koitosta.
Vain välähdyksenomaiset muistikuvat rikkovat rauhani ja pitävät kiinni menneessä. Ne puristavat rinnasta sen pienen hetken, jotta sen jälkeen voin taas tuntea vapauttavan virtauksen kehossani. Muistoni luovat rauhani tähän hetkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti