Epilogi

Taitaa olla tämä blogi tiensä päässä. Se kesti aikansa, täytti tehtävänsä. Oli tuki ja lohdutus, ilon ja onnen jakaja.

Elän nyt uutta aikaa, eikä kirjoittaminen ole enää niin merkityksellistä. Olen vihdoin saanut haasteellisen työn, jota olen tavoitellut, ja jonka ohella voin opetella uutta harrastustani, käsitöitä. Olen vihdoin se tavallinen äiti, joka käy töissä, harrastaa - ja nauttii perheestään. Epätavallisella menneisyydellä höystettynä.

Ihana tyttäreni on vuoden ja melkein kaksi kuukautta päälle. Nyt jo melkein juoksuksi yltyneet askeleet hän oppi heti yksivuotispäivänsä jälkeen. Sanojenkin tapailua opetellaan, mutta toistaiseksi kaikki esineet ovat tiikereitä, "tikr". Sisustusta muutellaan monta kertaa päivässä, ja toisinaan äidille tehdään jäyniä piilottamalla talvikenkä kauhalaatikkoon ja vispilä vaatelaatikkoon. Nyt on hukassa kännykkäpussi ja kahdesta hansikasparista toiset kappaleet. Toivottavasti tyttö oppii pian edes sanat "kuumenee" ja "kylmenee", jotta olisi edes toivoa löytää kadonneet tavarat.

Fransin kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Kaipaan, ikävöin ja muistelen, itkenkin joskus, mutta nykyään harvemmin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin niin onnellinen, että minulla oli tuo poika - esikoispoika. Tuo poika kasvatti minusta äidin. Teki minusta sen ihmisen, joka olen nyt.

Tämä blogi jää elämään, vaikka kirjoituksia tuskin enää tuleekaan. Mutta toivottavasti tarinoistani voi joskus olla apua jollekin, joka joutuu kohtaamaan sen peloista pahimman. Jokaisella on oma tapansa selvitä elämän koettelemuksista. Minulle se oli tämä.

Taapero

Vaikka edellinen kirjoitukseni toikin taas haikean mielen, olen silti oikeasti niin onnellinen. Tai ehkä nuo välähdykset ovatkin seurausta tästä onnellisuudesta. Ne pitävät jalat maassa ja muistuttavat elämän realiteeteista.

Vuoden ikäinen, jatkuvassa halipusupulassa kiehnäävä tyttäreni on saavuttanut taaperoiän oppimalla kävelemään. Maailma on nyt avartunut hänelle aivan uudella tavalla, ja voi sitä ihmetyksen määrää. Koti on sekaisin kauha- ja vaatelaatikoiden inventoinnin sekä omatoimisen syömisen tuloksesta, mutta niinhän sen kai kuuluu nyt ollakin!?

Parin viikon kuluttua saan myös viettää ensimmäistä hääpäivääni rakastamani miehen kanssa. Ja työrintamallakin puhaltavat taas uudet tuulet ja saan sanoa hyvästit ilta- ja viikonlopputöille.

Voisin sanoa, että mikäs tässä ollessa.

Vaikka samalla näenkin välähdyksen tämänpäiväisestä visiitistä poikani haudalla. Pakko vain uskoa, että kaikella on tarkoituksensa.

Yksivuotias

Tyttäreni vietti tänään ensimmäisen syntymäpäivänsä. Yksivuotias. Ihana yksivuotias!

Liian pitkä hiljaisuus

Olen pohtinut tätä useasti, täälläkin. Ei ole olemassa oikeaa vastausta. On vain pohdintoja. Jossittelua, arvailuja. Vääriä sanoja - kuitenkin.

Kohtele toisia niin kuin tahdot itseäsi kohdeltavan. Eli sano niitä sanoja, joita tahtoisit itsekin kuulla. Mutta jos en tiedä itsekään, mitä haluan kuulla? Ehkä toinen ei haluakaan kuulla samoja sanoja, kuin minä. Osaanko päästää sanat ilmoille samassa järjestyksessä, kuin ne järkevästi ajatuksissani asettelin?

Vihjailin, halusin kuulla kysymyksiä. Kysyinkin itse - suoraan. Halusiko hän vastata? En antanut vaihtoehtoja. Tai halusinko sittenkään kuulla vastausta? Halusin erilaisen vastauksen. Halusin samanlaisen vastauksen, kuin itsekin olisin antanut. Vaikka eihän vastauksessa mitään vikaa ollut - sain vastauksen kysymykseeni. Vääränlainen vastaus syntyi jo tarinan alkulähteillä. En voinut tietää.

Jäädyin.

Kelasin päässäni oikeanlaista vastavastausta. Ohi - ohi - ohi. Hep, aika meni jo. Kiusallinen hiljaisuus.

Olisin halunnut sanoa, että tiedän mistä puhut. Tiedän tunteen. Mutta en tiennytkään. Sanomalla tietäväni, olisin teeskennellyt.

Voiko kuolemaa verrata? Voiko pelkkä kuolema olla yhdistävä tekijä?

Revinkö kysymykselläni rikki vielä punoittavat haavat? Vai olisiko hän odottanutkin jatkokysymystä? Olisiko hän halunnut kertoa. Minä olisin.

No onhan se

Kiipeää, kapuaa, hyppii ja heiluu. Muksahtaa, tömähtää, itkee ja kiljuu. Uudestaan ylös ja mennään taas. Nauretaan välillä ja riemuitaan.

Oikeastaan ei edes harmita illan pinnasängyssä suoritettavat temppuharjoitukset. Tai jatkuva perässä juokseminen. Eikä edes ruualla leikkiminen.

Kotikin on yksi iso kaaos. Niin pieni ihminen, mutta niin suuri sekasorto jäljessään. Mutta onhan se nyt suloista, kun pieni höpöttäjä istuu dvd-korin vieressä ja lajittelee koteloita oikealle, vasemmalle, eteen ja taakse.

Kaikista vähiten harmittaa se, että toisinaan vain äidin syli kelpaa. Oikeasti myhäilen salaa tyytyväisyyttäni - olen tärkeä. Tyttö muistaa äitinsä vielä hoitopäivän jälkeenkin ja kaipaa äidin syliin. Vain äiti voi poistaa maailman murheet.

Joskus on vain nähtävä asiat vähän kauempaa. Työ- ja hoitopäivät tekevät hyvää.

Haaveet kuin Riki Sorsalla

Mistä sen tietää, onko haave tavoittelemisen arvoinen? Jospa tähtään tavoitteeseen, joka osoittautuukin virhearvioksi. Jospa ei olekaan enää mahdollisuutta peruuttaa. Mistä sen tietää?

Onko tavoitteeni realistinen? Vai olenko sittenkin laskenut tavoitteen jo liian alas? Tyytynyt vähempään. Tavoittelen tyydyttävää.

Tai entä jos haave jääkin toteutumatta? En saakaan tietää, olisiko haave ollut sen arvoinen; joudun vain arvailemaan ja harmittelemaan tavoittamatonta. Ja tyytymään olemassaolevaan.

Vai olisinko onnellinen nyt ja tässä? No, onnellinen kyllä; tyytyväinen, en tiedä. Vielä. Ehkä aika näyttää.

Uutta ja tavallista

Kaksi päivää uutta elämää takana. Ja kaikki hyvin.

Tämä on nyt sitä, mistä haaveilin - ainakin osittain. Koti, työ, hoitopaikka. Normaalia elämää, arkea.

Mutta jos tämä nyt on sitä, onko minulla oikeutta pelätä tätä? Niin monta muutosta lyhyessä ajassa. Ne nimenomaiset uudet tavat ja aikataulut. Kyllä se ottaa aikansa.

Mitä jos nukun aamulla pommiin? Myöhästyn töistä, kun lapsi ei suostu aamulla yhteistyöhön. Entä jos joudun jäämään ylitöihin? Työpaikka vaatii, hoitopaikka vastustaa. Pystynkö olemaan työpaikalla se joustava työntekijä, joka olin ennen ja joka lupauduin olemaan? Olenko enää työntekijä, vai onko minusta vain tullut työtä tekevä äiti? Ja entä jos joku ilta istummekin mieheni kanssa kaksin kotona ihmetellen mihinköhän se tyttö on jäänyt... "Eikös sinun.. vai minunko... eikun..."

Olen menettänyt kontrollin. En enää tiedä tarkasti, paljonko tyttö on päivän aikana syönyt ja juonut, nukkunut ja pissannut. On vain luotettava sanoihin ja tehtävä omat johtopäätökset. Mitä jos päivän aikana sattuu jotain? Äiti ei olekaan lohduttamassa. Tai jos päädytään ensiapuun asti, eikä äiti ole sielläkään. Tai entä jos... tai entä jos en edes miettisi pidemmälle.

Tuo viimeinen ajatus tuli mieleeni taas kovin helposti parin päivän takaisen tapahtuman vuoksi. Saunareissu keskeytyi sängystä kantautuvaan itkuun, mikä sängyn luokse päästyäni palauttikin mieleeni järkyttävän näyn: aivan kuin esikoisen viimeiset hetket. Tyttö oli oksentanut niin, että oksennusta oli kasvot täynnä silmiä myöten. Sydämeni takoi miljoonaa, kun kelasin muistikuvia mielessäni. Tyttöressu itki hätääntynyttä itkua, kun äiti ei heti ollut paikalla. Onneksi tästä tapauksesta selvittiin kuitenkin normaalin terveen lapsen tapaan.

Parin viikon päästä tyttö täyttää kymmenen kuukautta. Se on se hetki, jolloin hän ohittaa isoveljensä. Se on se hetki, jolloin viimeistään alkaa minulle tuntematon alue. Uusi ikä.

Ompeluhuone

Voi jehna, nyt se sitten tapahtui! Minulla on ompeluhuone! Ompelupöytä, ompelukone, saumuri, kangaskaappi.

Enää ei tarvitse kuluttaa puolia inspiraatiosta pelkkiin valmisteluihin, ja keittiön pöydän ääressä mahtuu taas kahvittelemaan kuusi henkeä kerrallaan. Sain myös käyttööni äitini ikivanhan (no vähintäänkin 10 vuotta sitten hylkäämän, mutta edelleen hyvin palvelevan) saumurin, joten nyt se ura urkenee.

Saumurikokeilunani sitten surrauttelinkin itselleni lepakkohihaisen paidan yön pimeinä tunteina. Ja mikä parasta, kertaakaan en purkanut! Tosin mitkään joustotikkaukset eivät tulleet mieleenikään siinä inspiraatiopuuskassa, joten kestää minkä kestää.

Olen niin innoissani, että minulla vihdoin on oikea harrastus, joka myös näkyy ja tuntuu! Eikä kyllästymisen merkkejä havaittavissa. Mutta olisi tämänkin voinut keksiä (tai uskoa muiden kehoituksia) jo raskausaikana, kun olin kuolla tylsyyteen.

Nyt sitten yritän paniikissa toteuttaa kaikki ajatukseni muutamassa päivässä (ENÄÄ KAKSI) ennen töiden alkamista. Sillä vapaa-aikahan loppuu siihen. Tömps.

Ja voi vietävä, kun tuo parin päivän päästä alkava uusi elämäkin jännittää. Uusi työpaikka uusine tapoineen ja käytäntöineen, enkä tiedä niistä vielä mitään. Uusi rytmi, uudet aikataulut. Uusi yhteistyöverkosto - hoitotädit.

No, minä tyttö se sitten vaan ompelen iltaisin ja turvaudun siihen, että minulla vihdoin on paikka, jossa voin unohtaa maalliset murheet ja muutokset. Ompeluhuone.

Paniikkinappula

Niin se vain tämäkin äitiysloma päättyi arjen vastaiskuun. Aika on armoton - se ei himmaile. Kuukausien lorvailu (vai mitä sanaa eräs kansanedustaja käyttikään) päättyi ja nyt on aika aloittaa työt.

Käytinkö tuon ajan oikein? Teinkö kaiken, mitä piti - vai pitikö olla tekemättä mitään?

Äitiyslomani aikana menin naimisiin ja muutin unelmieni kotiin. Sain työpaikan ja tein töitä. Etsin lisää töitä ja sain uuden paikan. Stressasin ja hermoilin muuton ja työkuvioiden kanssa. Löysin uuden harrastuksen: ompelun.

Niin ja kai minä hoidin vauvaakin. Hyvinkö? En tiedä. Olisi sen kai voinut paremminkin tehdä. Käydä vauvauinnissa, vauvajumpassa ja muskarissa. Laulaa ja leikkiä päivät pitkät.

Mutta minä pakkasin, järjestelin, siivosin, kirjoitin hakemuksia, puhuin puhelimessa, kävin töissä. Ainakin leivoin tai ompelin. Eihän paikkakunnallamme ollut vauvajumppaa tai ilmaista muskaria. Vauvauintiinkin ilmoittautuminen meni jo. Kotonakin toki olisi voinut leikkiä laululeikkejä. Mutta vauva oli vielä niin pieni, ettei jaksanut keskittyä moiseen; kokeillaan taas vaikka ensi viikolla, tai ensi kuussa.

Näinkö se siis meni? Tuo vauva-aika, joka kesti vain sen hetken.

Ensi viikolla jätän lapseni vieraiden ihmisten hoiviin. He laulavat ja leikkivät, näkevät kehityksen ensi askeleet. Vaikka toisaalta, onko todellakin niin, että ensi viikosta alkaen joku muu tappelee ruokailut puolestani? Joku muu opettaa tyttäreni syömään kiukuttelematta? Vai entäpä jos lapseni joutuukin näkemään nälkää? Entä jos se joku muu ei olekaan yhtä pitkäpinnainen, vaan tarjoaa kerran ja lopettaa siihen? Näkeekö lapseni sitten nälkää ja laihtuu entisestään?

Ja kun minullakin on se uusi työ. Uudet pomot, uudet työkaverit. Onko siellä yhtä kivaa, kuin edellisessä työpaikassani? Entä jos joudun lähtemään kesken työpäivän hakemaan kipeää lasta pois hoidosta, miten se järjestyy? Tai miten ylipäätään hoidamme järjestelyt, kun itselläni on vuorotyö ja isällä epäsäännöllinen ja hektinenkin työaika? Kuka vie ja hakee milloinkin ja mihin aikaan ja kenen autossa turvaistuinkin taas on?

Voinko vielä perua kaiken, palata äitiyslomalle, laulaa ja leikkiä ja tulla toimeen pienellä kotihoidontuella!?

Juhannusyö

Juhannusillan viimeinen saunavuoro.
Saunan pesän rätisevät puut.
Tulen loimu pesässä, kynttilöissä ja myrskylyhdyssä.
Koivunlehdet löylykiulussa.
Hunajaa iholla.
Ryyppy tervasnapsista.
Koivushampoo hiuksissa.

Parhautta.

Olen täysin vakuuttunut, sauna oli paljon parempi hankinta kuin uusi sänky.

Sielun lepoa

Heti alkuun pahoittelut kaikille teille, jotka häälahjananne uskoitte avustavanne meitä uuden aviovuoteen hankinnassa. Olemme pettäneet teidät. Uusi natisematon ja selkäkipuja aiheuttamaton sänky jäi vielä haaveeksi, kun nuo rahat päätyivätkin toisenlaiseen rentoutusta ja nautintoa tuovaan ratkaisuun. Sänky kestää vielä, eikä selkäkään sentään ihan joka aamu niin kipeä ole.

Mutta kohta meillä mieli lepää ja lihakset rentoutuvat kotasaunan hämyisissä löylyissä... Eikä se niin sanottua ole, vaikka siellä joskus joku yönsä nukkuisikin. Syystä tai toisesta.

Tästä se lähtee kohoamaan. Perustukset on jo valettu ja muisto hää/ristiäislahjasta ikuistettu.

Kiitokset asianosaisille!

Ilta-auringon valaisemat vastarannan puut entisen kotimme maisemassa olivat kovin kauniita, mutta ei tässäkään maisemassa valittamista ole.

Laineilla kohta kelluu pieni äiti vain

Tiedän kyllä, että jokainen lapsi kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa. Tiedän, ettei pidä verrata. Tiedän senkin, ettei murehtiminen auta. Ja tiedän, ettei hermojen menettämisellä ainakaan saa mitään hyvää aikaiseksi.

Mutta en tiedä, miksi minun lapseni ei kasva tarpeeksi. En tiedä, miksi minun lapseni on pienempi kuin kaikki muut. En tiedä, onko kaikki kunnossa. Enkä tiedä, miten saisin lapseni syömään.

Huoleni tytön pienestä koosta ei ole aivan tuulesta temmattu. Halusin viedä tytön neuvolaan ylimääräiselle punnitukselle, koska huoleni tytön kasvusta on lisääntynyt samaa tahtia kuin tytön ruokahalu on vähentynyt. Neuvolan kasvukäyrällä paino olikin jo aivan alarajoilla.

Olen yrittänyt kaikkeni - oikeat ja väärät tavat. Vaikka juuri siinä se vaikeus piileekin: mikä on oikea tapa ja mikä väärä? Pitääkö tehdä näin vai noin? Ensin tämä vai tuo? Pitkä vai lyhyt väli? Hellyydellä vai rangaistuksilla? Kukaan ei ole kertonut minulle oikeaa vastausta. Kokeile.

Kuten sanoin, tiedän, ettei hermojen menettäminen ainakaan auta. Mutta mutta... Kun mikään ei enää auta ja kattila kiehuu jo yli.

"Älä stressaa", on monen neuvo numero yksi - ja ainoa. Mutta kun minä olen se ainoa ihminen, joka viettää kaiken aikansa tuon lapsen kanssa, ja minä olen se, jonka vastuulla tytön hyvinvointi loppukädessä on. Minun päiväni kuluu vain ruokailuja miettien.

Päättelen, että lapsella on nälkä ja teen ruokaa. Tarjoan ja otan vastaan kiukuttelut. Heitän ruuan roskiin. Ajattelen, että nyt jo pitää olla nälkä. Lämmitän ruuan. Tarjoan ja heitän roskiin. Yritän taas. Roskiin.

Välillä menee kolme lusikallista. Kyllä silläkin määrällä elää, mutta ei kasva.

Tiedän, että tämäkin on ohimenevä vaihe. Mutta se on elettävä.

"Ei pidä verrata muiden lapsiin." Mutta siihenhän kaikki keskustelut pohjautuvat! Jokainen vertailee - superlatiiveja omille lapsilleen tavoitellen. No, minun lapseni onkin pienin.

Oikeasti en taas tiedä, mikä tässäkin asiassa eniten pännii. Huoli tyttären hyvinvoinnista, ruuan haaskuu, lapsessa kiinni oleminen 24/7 vai se, ettei tämä taaskaan vastaa kuvitelmiani normaalista lapsesta. Tässä kohdassa pitäisi nyt julistaa kiitollisuutta siitä, miten olen saanut uuden tilaisuuden olla äiti. Mutta niinpä niin, olen äiti, ihminen. Saan väsyä tavallisiin asioihin.

Mutta huomenna on äidin vapaa vuorokausi. Itämeren laineilla ei purkkisoseita syödä.

Hämähämähäkki kiipes korvaasi

Kyllä näin on, ei auta muu. Pakko muuttaa pois. Eihän kerrostalossa ole hämähäkkejä? Ei taatusti ainakaan niin isoja, kuin täällä peltojen keskellä. En edes tiennyt Suomessa olevan niin isoja hämähäkkejä - oli se ainakin kolme senttiä, jalkoineen. Kengän alle liiskatessa voi melkein kuulla, kuinka jänteet naksuvat ja keskivartalo lörtsähtää. Tai en minä tiedä, onko hämähäkillä jänteitä. Jänteikäs kuitenkin kuvaa hyvin ulkonäköä. Näin jälkikäteen ajatellen, en olisi uskonut, että olisin edes iljennyt liiskata sitä. Mutta siinä adrenaliinikuohussa ei ehtinyt edes puistatuttamaan, kun hämis oli jo matkalla kohti valoa. Pahoitteluni kaikille hämähäkkien ystäville (jos sellaisia edes on olemassa), mutta tämä tyttö ei hämähäkin kanssa tuttavuutta hiero.

Meillä on näkynyt myös toisenlaisia hämähäkkejä. Tämä ensin mainitsemani oli väriltään ruskea ja omasi useita pyöreitä muotoja. Sitten on mustia, vähän kulmikkaamman oloisia, mutta yhtä jänteviä - ja ne hyppivät. No, tämän diagnoosin perusteella kirjoitin Googlen kuvahakuun sanan "hyppyhämähäkki". Ja siinä menivät sitten ne kauniit unet. Kuullessaan hakutuloksestani mies kyllä nauroi, että olisi voinut kertoa, ettei sillä hakusanalla välttämättä kannata etsiä tuota yksilöä. Juu ei.

Joskus pikkutyttönä heräsin keskellä yötä rapinaan. Olin varma, että huoneessani vilistää hiiri, joten hain kauhuissani isän paikalle kuuntelemaan ja nappaamaan tuon iljetyksen. Isä kuunteli aikansa, mutta missään ei enää rapissut. Oli siis vain painettava pää takaisin tyynyyn ja yritettävä unohtaa kaikenmaailman rapinat. Nostin tyynyn pöyhiäkseni sitä mukavammaksi, kun tyynyn alta paljastuikin rapinan aiheuttaja - koppakuoriainen! Yööök, olin nukkunut koppakuoriainen korvani alla!

Vihaan ötököitä.

Olen jo kauhuissani miettinyt, miten voin nyt kesän tullen antaa tyttäreni maata ulkona nurmikolla. Edes peiton päällä. Näen jo mielessäni, miten hämähäkit, koppakuoriaiset, muurahaiset ja kaikki mahdolliset ötökät aloittavat hyökkäyksensä kohti pahaa aavistamatonta ihmislasta. Taktiikkakin voi olla mikä tahansa - yksitellen salakavalasti tai joukkohyökkäys täysi rähinä päällä. Hyi yök. Ja entäs sitten, kun tämä (anteeksi sanavalintani) tyhmä ihmislapsi päättää harjoitella pinsettiotettaan, nappaa koppakuoriaisen sormiinsa ja pistelee poskeensa! HYI YÖK!

Kyllä maalla on mukavaa.

Valkovuokkoja ja orvokeita

Blogini saavutti vuoden iän. Onnea siitä! Ja kiitokset kaikille teille, jotka olette kannustaneet minua kirjoittajaurallani ja jakaneet kanssani muistot ja haaveet. Muistelen ja haaveilen jatkossakin. Ja kaikkea siltä väliltä.

Tänään vietin myös kolmatta äitienpäivääni. Mieheni, joka nyt ei varsinaisesti ole mikään kokkikolmonen, leipoi aamutuimaan vaimolleen ja lastensa äidille aamiaiseksi kolmen suklaan mustikkamuffineita ja kinkkunyyttejä. Kerrassaan maistuva aamiainen! Kuka sitä nyt äitienpäiväaamuna tervellisistä elämäntavoista välittämään. (Niinkuin muka normaalisti välittäisin...)

Ensimmäinen äitienpäiväaamuni on jäänyt elävästi mieleeni. Esikoiseni oli tuolloin viiden kuukauden ikäinen ja hän tuli isän sylissä herättämään äitiä valkovuokkokimppu tiukasti pienessä kädessään. Tänä vuonna istutin äitienpäivänä orvokit hänen haudalleen.

Tuolla haudalla tänään kävellessäni  hymyilin vastaantuleville ihmisille, vaikken oikeasti tiennyt, olisiko pitänyt nyökätä vakavasti, vai hymyillä ystävällisesti. Päätin hymyillä. En tiennyt, huomasivatko nuo ihmiset, mitä luki hautakivessä, jonka eteen istutin orvokeita. Katselivatko he säälien nuorta äitiä, joka istuttaa orvokeita oman poikansa haudalle äitienpäivänä, vai olivatko he onnellisia puolestani, koska näkivät minun olevan äiti pienelle tytölle. En tiennyt muutenkaan, pitääkö olla surullinen vai onnellinen. Sekä että. Yhtäaikaa.

Tällä viikolla kuuntelin myös pienimuotoista lasten ensiapukoulutusta. Vaikka eipä siinä juurikaan uutta asiaa tullut. Tiedän, miten alle yksivuotiasta lasta elvytetään. Tiedän myös, ettei elvytyskään aina auta, vaikka kouluttajan esimerkkitapauksessa huudettiinkin hurraata, kun lapsi alkoi hengittää. Tuon koulutuksen aikana muistin taas vanhan kotimme seinät, matot, valaistuksen tuoman värisävyn, yön pimeyden, hädän ja hiljaisuuden. Elin uudestaan ne kahdeksan minuuttia, jotka ambulanssin tuloon kesti. Kaksi puhallusta, kolmekymmentä painallusta. Hento puhallus, painelu kahdella sormella.

Olin taas tilanteessa, jossa olisin halunnut ilmoittaa kovaan ääneen, että tämän minä tiedän. Käsi pystyyn, kenellä on kokemusta? MINULLA, MINULLA! Mutta sitä ei kysytty. Eipä tietenkään, kenellä siitä nyt muka olisi kokemusta. Olin hiljaa, hymyilin ja nyökyttelin, olin kuuntelevinani tarkasti ja ottavani opiksi, kiitin ja lähdin pois. Eikä kukaan saisi tietää.

Kolmas tilanne tällä viikolla syntyi, kun olin ostamassa itselleni uutta lompakkoa. Myyjä leperteli tyttärelleni ja lopuksi onnitteli ensimmäisestä äitienpäivästä. Tämän jälkeen hän sanoi, ettei tosin tiedä, onko minulla muita lapsia. Niin, no, ööh... Oli. Kiitos hei! Tilanne päättyi nolosti, koska olin jo hyvää vauhtia kulkemassa pois päin. En halunnut valehdella, mutten myöskään viitsinyt kääntyä takaisinkaan ja ryhtyä selittämään. Todennäköisesti myyjä jäi potemaan huonoa omaatuntoa, kun oli moisen asian ottanutkin puheeksi. Vaikka aivan syyttä, tietysti. Eihän hän voinut tietää.

Näitä tilanteita sattuu yllättävän usein. Toisenkin kerran tällä viikolla, autokaupassa. Myyjä valitteli, kuinka pahalta tuntuu edelleen jättää poika päivähoitoon. Joka aamu poika jää itkemään isän perään, mutta isän on pakko mennä. Niin onkos teillä muita lapsia? Niin, no, ööh... Oli. Jätimme asian taas siihen. Olisihan sitä tietysti voinut kertoa, kuinka tietää, mistä tämä puhuu. Kuinka pahalta tuntui joka ilta jättää poika sairaalan oven taakse itkemään.

Kuulostan ehkä katkeralta. Mutta ei se sitä ole. Tuntuu vain kurjalta, kun ei aina voi itse kertoa omista kokemuksistaan. On aivan turhaa järkyttää viatonta kuulijaa moisella pommilla ja luoda hänelle vaivaantunut olotila. Haluan kertoa, mutten jaksa vakuutella, että olen sinut asian kanssa. Joskus on vain parempi hymyillä kauniisti ja pitää kokemukset itsellään. Mutta sitä en tule siltikään koskaan sivuuttamaan, etteikö minulla olisi muita lapsia.

Kaikesta huolimatta tänään on kuitenkin onnellinen päivä. Minulla on kaksi lasta, joista toinen söi tänään aamupuuroa pöydän päässä, taputti tahtia pöytään ja sylki puurot lattialle.

Kriisi

Blogini on kohdannut kriisin. En enää tiedä, mihin se on menossa - mikä on sen funktio.

Alkuperäinen tarkoitus on täytetty. Sain kirjoittamisesta voimaa vaikeaan tilanteeseen ja purettua ajatuksia sanoiksi.

Mutta en voi loputtomiin kirjoittaa surusta. En voi kirjoittaa asiasta, josta ei ole enää sanottavaa.

Vai oliko sittenkään tarkoitus kirjoittaa nimenomaan surusta? Ei, vaan muistoista. Muistoni ja kokemukseni tulevat vaikuttamaan koko loppuelämääni. Jollakin tasolla ne tulevat aina vaikuttamaan haaveisiini.

Ei tämä ollutkaan tarina surusta. Tämä on tarina selviytymisestä. Tämä on tarina elämän jatkumisesta.

Tämä on tarina minun elämästäni. Ilosta ja surusta, enkelipojasta, äidistä ja tyttärestä, ja vähän isästäkin, leipomisesta, sisustamisesta ja arjen pienistä hetkistä.

Jälleen kerran kirjoittaminen selvensi ajatuksiani luomalla järkevän päättelyketjun. Kyllähän minä voin blogissani esitellä leipomuksiani ja uusia sisustusjuttuja yhtälailla kuin kirjoittaa haikeita sanojakin. Muistojen ja haaveiden välille mahtuu koko elämä.

Oikea kohtaus oikeaan tilanteeseen

Leffoissa shokkitilanteeseen joutunut ihminen menee paniikkiin, hätiköi, ei ajattele selkeästi, kirkuu ja itkee. Ei se oikeasti niin mene - ainakaan minun kokemuksellani. Mutta siinä tilanteessa olen kyllä ehtinyt miettimään, muistaisinko jonkin leffan, jossa olisi vastaavanlainen tilanne, ja kuinka henkilöt siinä kohtauksessa näyttelivät. Miten minun siis kuuluisi toimia.

Ajoin kerran autolla ojaan. Tai no oikeasti se oli jo toinen kertani. Kun tajusin menettäneeni autoni hallinnan mustan jään peitossa olevalle mutkalle, ajattelin vain materian perään - autoni! Aineet vakavampaankin onnettomuuteen olivat kaikki olemassa, mutta hyvää tuuria tai enkeleitä oli matkassa. Kömpiessäni ulos katollaan makaavasta autosta olin aivan rauhallinen. Yritin etsiä kännykkääni, mutten löytänyt. Joku on kai joskus sanonut, ettei puhelinta saisi pitää autossa "vapaana", juuri tämän takia. Pian paikalle kuitenkin saapui auto. Nuori mies ja nainen tulivat kysymään, tarvitsenko ambulanssia ja antoivat minulle puhelimen, jolla soitin miehelleni. En tarvinnut ambulanssia, olinhan jo ojaanajon konkari ja osasin jännittää niskani niin, ettei se päässyt heilahtamaan. En saanut edes ruhjeita. Siinä sitten miestäni odotellessamme ajattelin, että pitäähän tässä nyt jotenkin mukamas olla järkyttynyt tilanteesta. Niinhän ne leffoissa tekevät; huutavat kirosanoja ja potkivat kiviä. Yritin olla järkyttynyt. Kyykistyin maahan ja mutisin kirosanoja. Oikeasti olisin voinut vain jutustella mukavia näiden auttamaan tulleiden ihmisten kanssa ja nauraa koko tilanteelle. Mutta eihän se olisi sopinut.

Tai entä sitten se kerta, kun yritimme elvyttää poikaamme. Mieheni elvyttää elotonta poikaa samalla kun minä pidän linjaa auki hälytyskeskukseen, jolla ei ollut antaa muita neuvoja kuin jatkaa elvytystä niin kauan, kunnes ambulanssi tulee. Oli aivan hiljaista, koska minullakaan ei juuri ollut asiaa. Siinä oli taas hetki, jolloin jälleen ajattelin, että pitäähän minun nyt sentään tässä tilanteessa olla järkyttynyt. Yritin kuulostaa hätääntyneeltä ja toistelin poikani nimeä. Vaikka oikeasti olisin vain halunnut olla hiljaa.

Uskon siihen, että ihminen pystyy hätätilanteessa ylittämään kaikki fyysiset voimansa. Henkisetkin. Jotenkin sitä vain siinä tilanteessa tietää, miten pitää toimia. Ja tietää, ettei hätääntyminen, huutaminen, kirkuminen, itkeminen tai potkiminen auta. Paitsi tietysti, jos joku käy kiinni. Se on vähän kuin synnyttäminen; ei sitä voi etukäteen harjoitella, on vain toimittava tilanteen vaatimalla tavalla.

Pari päivää sitten olimme ajaa peurakolarin. En ainakaan muista olleeni ennen niin läheltä piti -tilanteessa. Olimme pakettiautolla liikkeellä koko perhe, kun tien vasemmalta pientareelta pilkisti ensin kaksi kiiltävää silmää ja samassa peura olikin jo tiellä - toinenkin. Mieheni sai väistettyä peurat tien oikealta pientareelta, mutta varmasti etumainen peura sai auton kyljestä kuonoonsa muistutuksen varovaisuudesta. Olisin voinut kuvitella kiljahtavani jotain tyyliin "iiiiiiiiik", mutta en sanonut mitään. Taisin vain tokaista "jaahas". Ehkä tilanne ei kuitenkaan tuntunut niin uhkaavalta pakettiauton hytistä katsottuna ja vastapelurina oli vain peura. Ja tietysti luotto mieheni tilannetajuun.

Kovin huvittavaa, että tv:ssä näytettävillä ohjelmilla voi oikeasti olla niin paljon valtaa käyttäytymismallien antajana. En käyttäydy normaalisti, eikä kukaan voi tietää minun olevan järkyttynyt, jollen näytä tunteitani voimakkaasti. Shokkireaktio sekin.

Tänäänkin on hyvin tavallista

Kompastuin omaa nokkeluuteeni, kun tajusin, että tuosta viimekertaisesta kommentistani Iholla-sarjaan liittyen saa nyt aivan väärän kuvan, mitä oikeasti halusin sanoa. Pointti kyllä oli, etten pitänyt kyseisestä sarjasta, mutta syy, miksi näin on, jäi ehkä vähän epäselväksi.

Elämä on loppupeleissä hyvin tylsää ja tavallista, meillä jokaisella. Mikä näytttää ulkopuolisen silmin kadehdittavalta elämäntyyliltä, voi itsestä taas tuntua päämäärättömältä palloilulta - ja toisin päin.

Ote minun päivästäni: Tyttö herää kuudelta, imetän häntä hetken siinä toivossa, että uni saisi vielä jatkua, mutta joudun kuitenkin luovuttamaan torkkutoimintotaistelun viimeistään seitsemältä. Mittaan pikapuuroainekset kulhoon ja kulho minuutiksi mikroon. Vähän hedelmäsosetta makua antamaan. Syötän puuron tytölle taktiikalla "kaksi sisään, yksi ulos". Ärsyttää, kun syömisessä kestää ihan tuhottoman kauan. Unohdan tiskata puurokulhon heti, joten myöhemmin puuro on takertunut päättäväisesti kulhon pintaan. Mies on aamulla keittänyt kahvia termariin, joten otan siitä kupillisen ja istahdan tietokoneen eteen, tyttö leikkii lattialla.

Harmittelen, että pitäisi imuroida, mutta en tiedä missä välissä, eikä oikeastaan edes kiinnostaisi koko touhu. Tuskailen laskupinon kanssa ja samalla haaveilen uusista vaatteista, koska kaapissanihan ei ole mitään kivaa. Hermostun, kun tyttö ei suostu päiväunille, vaikka itseäni väsyttäisi kovasti. Nauran tytön hassuille ilmeille. Tyttö nauraa takaisin. Syötän purkkisosetta, ellen ole viitsinyt tehdä sosetta itse. Ei näin pienelle viitsi aina tehdä sosetta itse, koska syöty määrä on vielä niin pientä. Käyn kaupassa ja kannan yhtäaikaa tyttöä turvakaukalossa sekä kahta painavaa kauppakassia. Kauppaan on kymmenen kilometriä. Odottelen miestä kotiin. Valitan, ettei hän enää työpäivän jälkeen jaksa lähteä mihinkään, vaikka minulla on tylsää ja haluaisin lähteä jonnekin. Olenhan ollut koko päivän kotona kiukuttelevan lapsen kanssa, ellen sitten kaupassa ole käynyt. Tyttö nukkumaan ennen kahdeksaa, telkkarista pari komediasarjaa ja itse perässä nukkumaan.

Miksi siis katsoisin omaa päivääni toisintona telkkarista, ihan vain todetakseni, että helsinkiläisilläkin on tavallinen elämä ja tavalliset ongelmat. En siis olekaan yksin ongelmieni kanssa. Kuinka helpottavaa.

Sinänsä sarjassa on ihan hyvä idea, että seurataan aivan tavallisten ihmisten elämää, eikä joka sarjassa aina ratsasteta julkkisten maineella. Mutta kun se nyt vain sattuu olemaan tylsää ja hidastempoista.

Tiedän, mitä on tavallinen elämä - ehkä myös jossain määrin epätavallinen elämä. Ei se ole sen kummoisempaa.

Ja samalla huomaan olevani yksi sarjan naisista. En kuvaa elämääni, mutta kirjoitan.

Olen puhunut itseni pussiin, joten tähän on hyvä lopettaa.

Hyvä mieli tulee, kun...

Jenni antoi haasteen, joten täältä pesee!

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että he ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

Hyvä mieli tulee, kun elämänsä ilot ja surut saa jakaa oman perheensä kanssa. Ja tietysti myös ystävien.

Hyvä mieli tulee, kun on oma koti, jossa on hyvä olla. Koti on se peruskivi, johon kaikki tämän haasteen yhdeksän muutakin kohtaa pohjautuvat.

Hyvä mieli tulee, kun keksii loistavan idean, jolla tavaralle saadaan uusi käyttötarkoitus tai parempi säilytyspaikka. Kotonani juuri mikään esine tai huonekalu ei ole sen lopullisella paikallaan, vaan kuljen esine kädessäni huoneesta toiseen ja suunnittelen.

Hyvä mieli tulee, kun saan jotain uutta. Kukapa ei olisi hyvällä tuulella uusista kengistä tai sohvasta, mutta minulle riittää jo sekin, että esine on minulle uusi. Rakastan vanhoja huonekaluja, joilla on jo tarina kerrottavanaan. Ja rakastan miestäni, joka toteuttaa ideoitani, nikkaroi ilmoitustaulun tai viinipullotelineen ja kunnostaa vanhan huonekalun. Hyvä mieli tulee, kun on saanut jotain uutta edullisesti tai itse tekemällä. Kalliista ostoksesta tulee lähinnä paha mieli.

Hyvä mieli tulee, kun saa otettua itseään niskasta kiinni. Kun sen vain vielä oppisi. Siistissä kodissa on mukava olla, kun virkistävän lenkin jälkeen saa laittaa päälleen puhtaat vaatteet, eikä tekemättömät työt kaiherra mieltä.

Hyvä mieli tulee, kun aamuauringon kajossa nousee hakemaan jälleennäkemisen riemusta innostuvan lapsen väliimme viettämään kiireetöntä aamua.

Hyvä mieli tulee, kun voi ottaa lasillisen viiniä, kuunnella hyvää musiikkia ja pelata pasianssia kynttilänloisteessa. Ihan yksin.

Hyvä mieli tulee, kun saa tarjota ystäville vaikkapa tuoretta omenapiirakkaa.

Hyvä mieli tulee, kun saa lähteä jonnekkin - ja palata taas kotiin. Tykkään lähteä kylään, kauppaan, ajelulle; yksin tai yhdessä. Olen koti-ihminen, joka haluaa olla liikkeessä...

Hyvä mieli tulee, kun löytää kevään ensimmäiset leskenlehdet, tuntee keskikesän lämmön, ihailee syksyn väriloistoa tai saa kämmenelleen ensimmäsen lumihiutaleen. Se päivä, kun huomaat, ettet enää tarvitsekaan talvitakkia ja taas se päivä, kun saat kietoutua lämpimään untuvatakkiin. Vaihtelua rakastavan ja tavaroita paikasta toiseen siirtelevän naisen tekosyy kehittää jotain uutta.










Hyvä mieli voi löytyä melkein mistä vain, kunhan vain osaa etsiä.

En nyt varsinaisesti haasta mukaan muita kuin naapurini, jolla ei vielä ole omaa blogia, mutta jonka viimeistään nyt on pakko vastata haasteeseen, luoda blogi ja listata kymmenen hänen hyvän mielen käsityötään kaikkien nähtäville :)

Aasinsiltoja ajasta

Minulla oli harhakuvitelma, että sitten kun muutamme uudelle paikkakunnalle, meille kertyy ylimääräistä aikaa. Työmatka lyhenee ja välimatkat sukulaisiini lyhenevät. Eli siis teoriassa aikaa pitäisi nyt olla enemmän.

Haaveilin ajasta, jolloin aikaa ja tekemistä voisi suunnitella muillekin illoille, kuin vain viikonlopuille. Kuinka tylsää onkaan, kun menot ovat kiinni vain viikonlopuissa ja kalenteri on täytetty pitkälle moniksi kuukausiksi. Halusin tehdä extempore-visiittejä iltakahville, kuten ennenvanhaan. Ennen facebookia tai kännyköitä. Aikaa, kun oli vain lähdettävä katsomaan, onko ketään kotona. Vaikka eipä sillä, kyllä minä haluan pienen varoitussoiton ennen yllätysvieraita, koska pitäähän kodin ja emännän olla edustuskunnossa. Vaikka edes viisitoista minuuttia etukäteen. Että siinä mielessä kännykkä on ihan mukava uudistus menneeseen, vaikka tuo se paljon harmiakin ja turhaa huolta. Esimerkiksi ollessani viimeisilläni raskaana, olin ajamassa 45 kilometrin matkaa kotiin, kun kännykkäni olikin päättänyt olla vastaanottamatta puheluita. Jossain vaiheessa jo kotona huomasin ongelman, ja kun sain sen korjattua, alkoi puhelimeni piipittää kilpaa viestiä ja sähköpostia. Hätääntyneet ja vihaiset viestit kyselivät, missä oikein olen. Mies ei ollut saanut minua kiinni, joten hän oli jo hälyttänyt puolen sukua ja naapurit perääni. Voi tätä nykyaikaa.

Mutta niin, eipä sitä aikaa ole kukaan vielä tähän päivään mennessä pystynyt eloonsa lisäämään. Lyhyt työmatka on yhtäkuin mahdollisuus tehdä pidempiä päiviä. Lyhyt välimatka sukulaisiin taas tarkoittaa, että siellä ehtii käydä huomennakin, tai ylihuomenna, ensiviikolla.

Aikaa ei ole koskaan ylimääräistä. Ei hukkaan heitettyä, eikä turhaa. Se on vain osattava hyödyntää tehokkaasti. Omalla tavallaan. Tai totuttava siihen, että aina on kiire odottamaan.

Haaveiden ja harhakuvitelmien raja on häilyvä. Eron tunnistaa vasta jälkikäteen. Jos niillä edes on eroa.

***

Pakko vielä kommentoida tuota Iholla-sarjaa. Siis ihan oikeasti. Kaksi kysymystä: Miksi? Ja kenelle? "Ihanaa, vihdoinkin sarja, joka kuvaa aidosti oikeaa elämää", oli eräs kommentti. "Siis niinku oikeesti mä niinku luulin et mä oon oikeesti niinku tosi positiivinen ihminen, mut nyt kun niinku kuvaa tällä kameralla, niin niinku, emmätiiä, sitä ei niinku oikeesti ehkä sit ookaan niinku niin positiivinen. Niinku."

Ehkä mä oon niinku pitäny itteeni tosi niinku avoimena ja ymmärtäväisenä, mut nyt kun oikeesti kattoo niinku oikeita ihmisiä ja tajuaa et hei niilläkin on niinku ihan oikeesti oikeita ongelmia, niin ehkä musta sit kuitenkin tuntuu et mä oonkin niinku aika itsekäs kun mä niinku ajattelen et hei noi tyypit tuolla ruudussa ei tiedä oikeesta elämästä niinku yhtään mitään. Mulla on niinku ihan oikeesti kokemusta siitä ihan oikeesta elämästä eikä mun tartte niinku kattella enää toisten ongelmia pyykkivuorista ja autioista lähiöleikkikentistä.

Johtopäätökseni on luotu ensimmäisen jakson pikakelauksen perusteella, mutta se riitti päätökseeni olla katsomatta kyseistä ohjelmaa sen enempää. Anteeksi.

***
Edit
Ja väärinkäsityksiä välttääkseni lisään vielä, etten tietenkään vähättele kenenkään elämää ja ongelmia, mutta jos ei ole pakko, niin tv:stä en jaksa tuollaista tositv:tä katsoa. Tiedän, mitä on oikea elämä ihan ilman tuota sarjaakin.

Kotiäidin päivän epäkohdat vol 1.

Miksi aivastus tulee aina silloin, kun suu on täynnä porkkanasosetta? Ja miksi juuri silloin olet pukenut päällesi valkoisen paidan...

Miksi äiti on väsyneimmillään juuri silloin, kun lapsi on päättänyt pysyä hereillä hinnalla millä hyvänsä? Ja miksi ylipäätään ihminen on kiukkuisimmillaan silloin, kun ei millään jaksaisi.

Miksi ne ihanimmat putiikit on sijoitettu niin, ettei niihin pääse lastenrattaiden kanssa? Huhuu kauppiaat, äidit haluavat päivisin kuluttaa aikaansa lapsia nukuttaessaan ja siinä sivussa voisi tulla jokunen heräteostoskin!

Miksi vaippapaketti, joka on ensin kääritty muoviin ja sitten vielä pahvilaatikkoon, on halvempi, kuin saman merkin vaipat pelkässä muovikääreessä? Pahvilaatikon hävittäminen on työlästä.

Miksi vanhempainvapaa loppuu, kun lapsi on 9 kuukauden ikäinen, vaikka niin pientä ei vielä oteta joka paikkaan hoitoon? Ja samalla oikeutta kotihoidontukeen ollaan lyhentämässä. Eli hallitus päättäköön jo, halutaanko äidit siis kotiin vai töihin?

Miksi ei ole olemassa rikkaharjaa ja -lapiota, mikä sopisi nätisti sisustukseen? Asettele nyt sininen SINI-tuote, tai vastaava, kauniisti olohuoneen keskipisteeseen valkoisen takan eteen.

Miksi parhaat ideat syntyvät aina silloin, kun sinulla ei ole tarvikkeita sen toteuttamiseen, mutta kauppaan mennessäsi olet jo unohtanut kaiken, mitä tarvitsisit?

Miksi kaikissa lasten leluissa ei ole ON/OFF-nappulaa? Ja pattereiden poistamiseen tarvitsee ensin löytää sopiva ruuvari.

Miksi kukaan ei käy kylässä silloin, kun sinulla olisi maljakossa tuoreita kukkia?

Selvä markkinarako: tähän kuvaan sopiva rikkaharjasetti!