Oikea kohtaus oikeaan tilanteeseen

Leffoissa shokkitilanteeseen joutunut ihminen menee paniikkiin, hätiköi, ei ajattele selkeästi, kirkuu ja itkee. Ei se oikeasti niin mene - ainakaan minun kokemuksellani. Mutta siinä tilanteessa olen kyllä ehtinyt miettimään, muistaisinko jonkin leffan, jossa olisi vastaavanlainen tilanne, ja kuinka henkilöt siinä kohtauksessa näyttelivät. Miten minun siis kuuluisi toimia.

Ajoin kerran autolla ojaan. Tai no oikeasti se oli jo toinen kertani. Kun tajusin menettäneeni autoni hallinnan mustan jään peitossa olevalle mutkalle, ajattelin vain materian perään - autoni! Aineet vakavampaankin onnettomuuteen olivat kaikki olemassa, mutta hyvää tuuria tai enkeleitä oli matkassa. Kömpiessäni ulos katollaan makaavasta autosta olin aivan rauhallinen. Yritin etsiä kännykkääni, mutten löytänyt. Joku on kai joskus sanonut, ettei puhelinta saisi pitää autossa "vapaana", juuri tämän takia. Pian paikalle kuitenkin saapui auto. Nuori mies ja nainen tulivat kysymään, tarvitsenko ambulanssia ja antoivat minulle puhelimen, jolla soitin miehelleni. En tarvinnut ambulanssia, olinhan jo ojaanajon konkari ja osasin jännittää niskani niin, ettei se päässyt heilahtamaan. En saanut edes ruhjeita. Siinä sitten miestäni odotellessamme ajattelin, että pitäähän tässä nyt jotenkin mukamas olla järkyttynyt tilanteesta. Niinhän ne leffoissa tekevät; huutavat kirosanoja ja potkivat kiviä. Yritin olla järkyttynyt. Kyykistyin maahan ja mutisin kirosanoja. Oikeasti olisin voinut vain jutustella mukavia näiden auttamaan tulleiden ihmisten kanssa ja nauraa koko tilanteelle. Mutta eihän se olisi sopinut.

Tai entä sitten se kerta, kun yritimme elvyttää poikaamme. Mieheni elvyttää elotonta poikaa samalla kun minä pidän linjaa auki hälytyskeskukseen, jolla ei ollut antaa muita neuvoja kuin jatkaa elvytystä niin kauan, kunnes ambulanssi tulee. Oli aivan hiljaista, koska minullakaan ei juuri ollut asiaa. Siinä oli taas hetki, jolloin jälleen ajattelin, että pitäähän minun nyt sentään tässä tilanteessa olla järkyttynyt. Yritin kuulostaa hätääntyneeltä ja toistelin poikani nimeä. Vaikka oikeasti olisin vain halunnut olla hiljaa.

Uskon siihen, että ihminen pystyy hätätilanteessa ylittämään kaikki fyysiset voimansa. Henkisetkin. Jotenkin sitä vain siinä tilanteessa tietää, miten pitää toimia. Ja tietää, ettei hätääntyminen, huutaminen, kirkuminen, itkeminen tai potkiminen auta. Paitsi tietysti, jos joku käy kiinni. Se on vähän kuin synnyttäminen; ei sitä voi etukäteen harjoitella, on vain toimittava tilanteen vaatimalla tavalla.

Pari päivää sitten olimme ajaa peurakolarin. En ainakaan muista olleeni ennen niin läheltä piti -tilanteessa. Olimme pakettiautolla liikkeellä koko perhe, kun tien vasemmalta pientareelta pilkisti ensin kaksi kiiltävää silmää ja samassa peura olikin jo tiellä - toinenkin. Mieheni sai väistettyä peurat tien oikealta pientareelta, mutta varmasti etumainen peura sai auton kyljestä kuonoonsa muistutuksen varovaisuudesta. Olisin voinut kuvitella kiljahtavani jotain tyyliin "iiiiiiiiik", mutta en sanonut mitään. Taisin vain tokaista "jaahas". Ehkä tilanne ei kuitenkaan tuntunut niin uhkaavalta pakettiauton hytistä katsottuna ja vastapelurina oli vain peura. Ja tietysti luotto mieheni tilannetajuun.

Kovin huvittavaa, että tv:ssä näytettävillä ohjelmilla voi oikeasti olla niin paljon valtaa käyttäytymismallien antajana. En käyttäydy normaalisti, eikä kukaan voi tietää minun olevan järkyttynyt, jollen näytä tunteitani voimakkaasti. Shokkireaktio sekin.

Ideasta toteutukseen

Tässä teille lisää toteutettuja ideoita!

Annoin miehelleni kasan vanhoja puisia lankarullia sekä ohjeen, että eteiseen pitäisi saada uusi naulakko. Tällainen siitä sitten tuli!

 
Tyttären huoneeseen tein taulukollaasin seuraavanlaisilla teksteillä:

Sormeni ovat ehkä pienet, mutta voin aina kietoa isäni niiden ympärille.

"Ei kuulosta kovin järkevältä", sanoi Kani. "Ei", sanoi Puh nöyrästi. "Ei kuulostakaan nyt kun sen sanoo ääneen. Sitä ennen se kuulosti aivan järkevältä."

Minä en halua semmoisia ystäviä, jotka ovat kilttejä, mutta jotka eivät yhtään välitä toisista, enkä semmoisia, jotka ovat sen takia kilttejä ettei heidän tarvitsisi tuntea itseään epämiellyttäviksi. Enkä semmoisia, jotka pelkäävät. Minä haluan jonkun, joka ei ikinä pelkää, ja joka välittää toisista, minä haluan äidin.

Tyttö tuskin leikkii omassa huoneessaan vielä pitkään aikaan, ja hyvä niin. Saapahan äiti rauhassa toteuttaa omia prinsessaunelmiaan ja sisustaa huonetta mieleisekseen - kunnes pikkuprinsessa keksii, että äidin laittamat nätit jutut on vielä nätempiä hieman tuunattuna. Vielä pitäisi kunnostaa tytölle vanhan ajan sänky huoneen rekvisiitaksi (käyttöön sitten, kun sen aika koittaa) ja ommella uudet verhot.

Wc:n seinälle tein taulun, jossa on teksti: "Rakkaus on kaikki mitä tarvitset, mutta hieman vessapaperia silloin tällöin ei liene haitaksi."

Tänää tuli myös kokeiltua omaa reseptiä kääretortun täytteeksi. Philadelphia-tuorejuustoa, tomusokeria, sulatettua suklaata, appelsiinin kuori ja appelsiinin mehua sekä sisäpinnalle omenasosetta. Toimii!

 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

Kevät on tullut kotiin

Suomenkielessä on sanat 'kevät' ja 'masennus'. Molemmat sanat ovat ymmärrettäviä ja kumpaistakin käytetään ahkerasti sekä puhuttaessa että kirjoitettaessa. Mutta mikä ihmeen sana on 'kevätmasennus'? Ei näitä sanoja vaan kertakaikkiaan voi yhdistää!

Kevät on ihanaa aikaa, ei silloin voi mitenkään olla masentunut! Lisääntynyt valoisa aika antaa energiaa ja uutta puhtia, luonto on kauneimmillaan (eli siis kun rikkaruohot eivät vielä ole vallanneet joka puskaa ja nurkkaa) ja edessä on vielä kokonainen kesä.

Tässä teille seuraavaksi muutama kevätinspiraation aiheuttama tuotos:

Laiskan ratkaisu narsissiasetelmaan: narsissit purkeissaan laatikon pohjalle ja koivunoksia ristiin rastiin peittämään muovipurkkeja. Äitini tosin tokaisi, että oletpa kerrankin jaksanut tehdä oikein asetelman... Eli vähälläkin vaivalla voi onnistua!

Karhulan Keittiötölkki löysi tiensä nimestään huolimatta vessaan. Tuohon ilmeisesti 10 litran tölkkiin mahtuu juuri viisi wc-paperirullaa. Tölkin alla on tuo rukkiin ja kehräämisen liittyvä juttu, jonka nimeä en tiedä. Asiasta jotai tietävä kertokoot. Tämä asetelma on tosin sellainen, joka tullaan purkamaan noin puolen vuoden päästä, sillä se ei ole tarkoitettu tutkimusretkikohteeksi ja testiksi, kuinka saada torni kaatumaan. Vastaus: puhaltamalla.

Viinipulloteline sai uuden tehtävän korutelineenä. Ehkä jonain päivänä teline saa myös pintaansa uuden värin.

Tämä seuraava tekele ei kylläkään ole kevään tuotos, vaan jo talvella syntynyt (tonttukin vielä kuvassa). Eli ikkuna muistoihin.

Siinä kaikki tällä erää, vaikka eipä ne ideat suinkaan tähän loppuneet. Uusia juttuja on valmistumassa koko ajan. Tosin ne kivoimmat jutut odottavat vielä julkaisulupaa - tekijä kun haluaa säilyttää tuotteensa uniikkina. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että heinäseivästä ja vanhaa puuta meillä tullaan näkemään koko tuotesarjan voimalla. On ilmoitustaulua, naulakkoa, lyhtytelinettä, valaisinta, keittiöjakkaraa, viinipullotelinettä... Ja kahdeksan hengen ruokailupöytäkin pitäisi valmistua jossain välissä.

Tässä keväthuumassa myös blogini koki ulkoasumuutoksen.

Ihana kevät!!

Arkullinen muistoja

Kummallista, miten pian voi unohtaa. Ilmeet, eleet, tavat - kasvot. Haluan muistaa, mutta joudun pinnistelemään muistaakseni. Voi, kunpa minulla olisi parempi kasvomuisti. Tai jos olisin pitkävihaisempi. Ei voi olla vihainen, jos ei enää muista, mistä riideltiin. Unohdan ikävät asiat.

Vihdoin pystyin katsomaan muutaman videon pojastani. Hän näyttää tutulta, mutta kuitenkin niin vieraalta. Ai niin, tuo maiskuttelu! Olin jo unohtanut. Ja se into, mikä syntyi, kun potkimalla lelukaarta sai aikaan ääniä ja vilkkuvia valoja - kanyylista päässä välittämättä. Lääkkeiden tuuheuttamat kulmakarvat olivatkin tuuheammat kuin muistin.

Enää ei itketä - ainakaan niin herkästi kuin ennen. Alanko unohtaa? Olen aina sanonut, ettei tätä muistoa unohda ikinä, vaan se seuraa minua koko lopun elämääni. Mutta jos tätä vauhtia mennään eteenpäin, niin mikä on lopputulos? Onko aivan mahdoton ajatus, että kymmenien vuosien päästä (siis oikeasti monen kymmenen vuoden päästä) muisto pojastani olisi jo niin kaukainen, että sitä olisi jo vaikea saada pinnistelemälläkin mieleensä?

Tai enhän minä tietenkään unohtanut ole. Poikani on kyllä edelleen mukana arkipäivän puheissani. Vertaan tyttöä pojan käytökseen tai kasvuun, selitän, että haalari ostettiin jo pojalle, ja kerron, että silloin Helsingissä... Mutta entä sitten monen kymmenen vuoden päästä, kun en voi enää vertailla tai Helsinki on jo muuttunut niin paljon, ettei sitä enää tunnista? Eikä ole surua muistuttamassa.

Kymmenen kuukautta on (normaalissa) ihmisen elossa hyvin lyhyt aika. Pieni ihminen ei ehdi jättämään itsestään kovin paljon muistoja. 

***

Lauantaina on pappani hautajaiset. Ja taas se on siinä - arkku täynnä muistoja.

Tänäänkin on hyvin tavallista

Kompastuin omaa nokkeluuteeni, kun tajusin, että tuosta viimekertaisesta kommentistani Iholla-sarjaan liittyen saa nyt aivan väärän kuvan, mitä oikeasti halusin sanoa. Pointti kyllä oli, etten pitänyt kyseisestä sarjasta, mutta syy, miksi näin on, jäi ehkä vähän epäselväksi.

Elämä on loppupeleissä hyvin tylsää ja tavallista, meillä jokaisella. Mikä näytttää ulkopuolisen silmin kadehdittavalta elämäntyyliltä, voi itsestä taas tuntua päämäärättömältä palloilulta - ja toisin päin.

Ote minun päivästäni: Tyttö herää kuudelta, imetän häntä hetken siinä toivossa, että uni saisi vielä jatkua, mutta joudun kuitenkin luovuttamaan torkkutoimintotaistelun viimeistään seitsemältä. Mittaan pikapuuroainekset kulhoon ja kulho minuutiksi mikroon. Vähän hedelmäsosetta makua antamaan. Syötän puuron tytölle taktiikalla "kaksi sisään, yksi ulos". Ärsyttää, kun syömisessä kestää ihan tuhottoman kauan. Unohdan tiskata puurokulhon heti, joten myöhemmin puuro on takertunut päättäväisesti kulhon pintaan. Mies on aamulla keittänyt kahvia termariin, joten otan siitä kupillisen ja istahdan tietokoneen eteen, tyttö leikkii lattialla.

Harmittelen, että pitäisi imuroida, mutta en tiedä missä välissä, eikä oikeastaan edes kiinnostaisi koko touhu. Tuskailen laskupinon kanssa ja samalla haaveilen uusista vaatteista, koska kaapissanihan ei ole mitään kivaa. Hermostun, kun tyttö ei suostu päiväunille, vaikka itseäni väsyttäisi kovasti. Nauran tytön hassuille ilmeille. Tyttö nauraa takaisin. Syötän purkkisosetta, ellen ole viitsinyt tehdä sosetta itse. Ei näin pienelle viitsi aina tehdä sosetta itse, koska syöty määrä on vielä niin pientä. Käyn kaupassa ja kannan yhtäaikaa tyttöä turvakaukalossa sekä kahta painavaa kauppakassia. Kauppaan on kymmenen kilometriä. Odottelen miestä kotiin. Valitan, ettei hän enää työpäivän jälkeen jaksa lähteä mihinkään, vaikka minulla on tylsää ja haluaisin lähteä jonnekin. Olenhan ollut koko päivän kotona kiukuttelevan lapsen kanssa, ellen sitten kaupassa ole käynyt. Tyttö nukkumaan ennen kahdeksaa, telkkarista pari komediasarjaa ja itse perässä nukkumaan.

Miksi siis katsoisin omaa päivääni toisintona telkkarista, ihan vain todetakseni, että helsinkiläisilläkin on tavallinen elämä ja tavalliset ongelmat. En siis olekaan yksin ongelmieni kanssa. Kuinka helpottavaa.

Sinänsä sarjassa on ihan hyvä idea, että seurataan aivan tavallisten ihmisten elämää, eikä joka sarjassa aina ratsasteta julkkisten maineella. Mutta kun se nyt vain sattuu olemaan tylsää ja hidastempoista.

Tiedän, mitä on tavallinen elämä - ehkä myös jossain määrin epätavallinen elämä. Ei se ole sen kummoisempaa.

Ja samalla huomaan olevani yksi sarjan naisista. En kuvaa elämääni, mutta kirjoitan.

Olen puhunut itseni pussiin, joten tähän on hyvä lopettaa.

Hyvä mieli tulee, kun...

Jenni antoi haasteen, joten täältä pesee!

Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että he ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).

Hyvä mieli tulee, kun elämänsä ilot ja surut saa jakaa oman perheensä kanssa. Ja tietysti myös ystävien.

Hyvä mieli tulee, kun on oma koti, jossa on hyvä olla. Koti on se peruskivi, johon kaikki tämän haasteen yhdeksän muutakin kohtaa pohjautuvat.

Hyvä mieli tulee, kun keksii loistavan idean, jolla tavaralle saadaan uusi käyttötarkoitus tai parempi säilytyspaikka. Kotonani juuri mikään esine tai huonekalu ei ole sen lopullisella paikallaan, vaan kuljen esine kädessäni huoneesta toiseen ja suunnittelen.

Hyvä mieli tulee, kun saan jotain uutta. Kukapa ei olisi hyvällä tuulella uusista kengistä tai sohvasta, mutta minulle riittää jo sekin, että esine on minulle uusi. Rakastan vanhoja huonekaluja, joilla on jo tarina kerrottavanaan. Ja rakastan miestäni, joka toteuttaa ideoitani, nikkaroi ilmoitustaulun tai viinipullotelineen ja kunnostaa vanhan huonekalun. Hyvä mieli tulee, kun on saanut jotain uutta edullisesti tai itse tekemällä. Kalliista ostoksesta tulee lähinnä paha mieli.

Hyvä mieli tulee, kun saa otettua itseään niskasta kiinni. Kun sen vain vielä oppisi. Siistissä kodissa on mukava olla, kun virkistävän lenkin jälkeen saa laittaa päälleen puhtaat vaatteet, eikä tekemättömät työt kaiherra mieltä.

Hyvä mieli tulee, kun aamuauringon kajossa nousee hakemaan jälleennäkemisen riemusta innostuvan lapsen väliimme viettämään kiireetöntä aamua.

Hyvä mieli tulee, kun voi ottaa lasillisen viiniä, kuunnella hyvää musiikkia ja pelata pasianssia kynttilänloisteessa. Ihan yksin.

Hyvä mieli tulee, kun saa tarjota ystäville vaikkapa tuoretta omenapiirakkaa.

Hyvä mieli tulee, kun saa lähteä jonnekkin - ja palata taas kotiin. Tykkään lähteä kylään, kauppaan, ajelulle; yksin tai yhdessä. Olen koti-ihminen, joka haluaa olla liikkeessä...

Hyvä mieli tulee, kun löytää kevään ensimmäiset leskenlehdet, tuntee keskikesän lämmön, ihailee syksyn väriloistoa tai saa kämmenelleen ensimmäsen lumihiutaleen. Se päivä, kun huomaat, ettet enää tarvitsekaan talvitakkia ja taas se päivä, kun saat kietoutua lämpimään untuvatakkiin. Vaihtelua rakastavan ja tavaroita paikasta toiseen siirtelevän naisen tekosyy kehittää jotain uutta.










Hyvä mieli voi löytyä melkein mistä vain, kunhan vain osaa etsiä.

En nyt varsinaisesti haasta mukaan muita kuin naapurini, jolla ei vielä ole omaa blogia, mutta jonka viimeistään nyt on pakko vastata haasteeseen, luoda blogi ja listata kymmenen hänen hyvän mielen käsityötään kaikkien nähtäville :)

Aasinsiltoja ajasta

Minulla oli harhakuvitelma, että sitten kun muutamme uudelle paikkakunnalle, meille kertyy ylimääräistä aikaa. Työmatka lyhenee ja välimatkat sukulaisiini lyhenevät. Eli siis teoriassa aikaa pitäisi nyt olla enemmän.

Haaveilin ajasta, jolloin aikaa ja tekemistä voisi suunnitella muillekin illoille, kuin vain viikonlopuille. Kuinka tylsää onkaan, kun menot ovat kiinni vain viikonlopuissa ja kalenteri on täytetty pitkälle moniksi kuukausiksi. Halusin tehdä extempore-visiittejä iltakahville, kuten ennenvanhaan. Ennen facebookia tai kännyköitä. Aikaa, kun oli vain lähdettävä katsomaan, onko ketään kotona. Vaikka eipä sillä, kyllä minä haluan pienen varoitussoiton ennen yllätysvieraita, koska pitäähän kodin ja emännän olla edustuskunnossa. Vaikka edes viisitoista minuuttia etukäteen. Että siinä mielessä kännykkä on ihan mukava uudistus menneeseen, vaikka tuo se paljon harmiakin ja turhaa huolta. Esimerkiksi ollessani viimeisilläni raskaana, olin ajamassa 45 kilometrin matkaa kotiin, kun kännykkäni olikin päättänyt olla vastaanottamatta puheluita. Jossain vaiheessa jo kotona huomasin ongelman, ja kun sain sen korjattua, alkoi puhelimeni piipittää kilpaa viestiä ja sähköpostia. Hätääntyneet ja vihaiset viestit kyselivät, missä oikein olen. Mies ei ollut saanut minua kiinni, joten hän oli jo hälyttänyt puolen sukua ja naapurit perääni. Voi tätä nykyaikaa.

Mutta niin, eipä sitä aikaa ole kukaan vielä tähän päivään mennessä pystynyt eloonsa lisäämään. Lyhyt työmatka on yhtäkuin mahdollisuus tehdä pidempiä päiviä. Lyhyt välimatka sukulaisiin taas tarkoittaa, että siellä ehtii käydä huomennakin, tai ylihuomenna, ensiviikolla.

Aikaa ei ole koskaan ylimääräistä. Ei hukkaan heitettyä, eikä turhaa. Se on vain osattava hyödyntää tehokkaasti. Omalla tavallaan. Tai totuttava siihen, että aina on kiire odottamaan.

Haaveiden ja harhakuvitelmien raja on häilyvä. Eron tunnistaa vasta jälkikäteen. Jos niillä edes on eroa.

***

Pakko vielä kommentoida tuota Iholla-sarjaa. Siis ihan oikeasti. Kaksi kysymystä: Miksi? Ja kenelle? "Ihanaa, vihdoinkin sarja, joka kuvaa aidosti oikeaa elämää", oli eräs kommentti. "Siis niinku oikeesti mä niinku luulin et mä oon oikeesti niinku tosi positiivinen ihminen, mut nyt kun niinku kuvaa tällä kameralla, niin niinku, emmätiiä, sitä ei niinku oikeesti ehkä sit ookaan niinku niin positiivinen. Niinku."

Ehkä mä oon niinku pitäny itteeni tosi niinku avoimena ja ymmärtäväisenä, mut nyt kun oikeesti kattoo niinku oikeita ihmisiä ja tajuaa et hei niilläkin on niinku ihan oikeesti oikeita ongelmia, niin ehkä musta sit kuitenkin tuntuu et mä oonkin niinku aika itsekäs kun mä niinku ajattelen et hei noi tyypit tuolla ruudussa ei tiedä oikeesta elämästä niinku yhtään mitään. Mulla on niinku ihan oikeesti kokemusta siitä ihan oikeesta elämästä eikä mun tartte niinku kattella enää toisten ongelmia pyykkivuorista ja autioista lähiöleikkikentistä.

Johtopäätökseni on luotu ensimmäisen jakson pikakelauksen perusteella, mutta se riitti päätökseeni olla katsomatta kyseistä ohjelmaa sen enempää. Anteeksi.

***
Edit
Ja väärinkäsityksiä välttääkseni lisään vielä, etten tietenkään vähättele kenenkään elämää ja ongelmia, mutta jos ei ole pakko, niin tv:stä en jaksa tuollaista tositv:tä katsoa. Tiedän, mitä on oikea elämä ihan ilman tuota sarjaakin.

Kotiäidin päivän epäkohdat vol 1.

Miksi aivastus tulee aina silloin, kun suu on täynnä porkkanasosetta? Ja miksi juuri silloin olet pukenut päällesi valkoisen paidan...

Miksi äiti on väsyneimmillään juuri silloin, kun lapsi on päättänyt pysyä hereillä hinnalla millä hyvänsä? Ja miksi ylipäätään ihminen on kiukkuisimmillaan silloin, kun ei millään jaksaisi.

Miksi ne ihanimmat putiikit on sijoitettu niin, ettei niihin pääse lastenrattaiden kanssa? Huhuu kauppiaat, äidit haluavat päivisin kuluttaa aikaansa lapsia nukuttaessaan ja siinä sivussa voisi tulla jokunen heräteostoskin!

Miksi vaippapaketti, joka on ensin kääritty muoviin ja sitten vielä pahvilaatikkoon, on halvempi, kuin saman merkin vaipat pelkässä muovikääreessä? Pahvilaatikon hävittäminen on työlästä.

Miksi vanhempainvapaa loppuu, kun lapsi on 9 kuukauden ikäinen, vaikka niin pientä ei vielä oteta joka paikkaan hoitoon? Ja samalla oikeutta kotihoidontukeen ollaan lyhentämässä. Eli hallitus päättäköön jo, halutaanko äidit siis kotiin vai töihin?

Miksi ei ole olemassa rikkaharjaa ja -lapiota, mikä sopisi nätisti sisustukseen? Asettele nyt sininen SINI-tuote, tai vastaava, kauniisti olohuoneen keskipisteeseen valkoisen takan eteen.

Miksi parhaat ideat syntyvät aina silloin, kun sinulla ei ole tarvikkeita sen toteuttamiseen, mutta kauppaan mennessäsi olet jo unohtanut kaiken, mitä tarvitsisit?

Miksi kaikissa lasten leluissa ei ole ON/OFF-nappulaa? Ja pattereiden poistamiseen tarvitsee ensin löytää sopiva ruuvari.

Miksi kukaan ei käy kylässä silloin, kun sinulla olisi maljakossa tuoreita kukkia?

Selvä markkinarako: tähän kuvaan sopiva rikkaharjasetti!

Luonnetta

Aloin jo tänä aamuna kirjoittaa uutta tekstiä aiheesta "miten äkäpussi kesytetään". Tyttäreni on täynnä tulta ja tappuraa ja vierastaminen aiheuttaa omat hankaluutensa.

Mutta eihän tämänpäiväisestä päivänsäteestä ja "kaikkien kaverista" voi moista tekstiä kirjoittaa. Tänään oli hyvä päivä. Paitsi hautajaissaattueen osalta.

Yleensä tyttö vierastaa kovasti, eikä väliä juuri ole, onko kyseessä mies tai nainen, tuttu tai vähemmän tuttu. Se kun nyt ei ole äiti tai isä. Selvästi hän on myös oppinut tunnistamaan eron kodin ja muun paikan välillä - kotona on hyvä olla, muualla ei ehkä niinkään.

Kuulemma tuo vierastaminen on ihan hyvä juttu, sillä sehän vain kertoo älyllisestä kehityksestä ja turvallisuuden tunteesta. Mutta siinä vaiheessa, kun huutokohtaus vieraan ihmisen nähdessään alkaa paikassa tai tilanteessa, jossa ei nyt välttämättä tarvitsisi niin suurta meteliä itsestään pitää, ei siinä paljon ajatus älykkäästä lapsesta lohduta.

Mutta se nyt on tätä vähän aikaa - deal with it! Tämä äiti ei tanssi lapsen pillin mukaan ja linnoittaudu kotiin vain siksi, että pelkäisi noloja tilanteita. Lapsi on lapsi - se huutaa ja itkee, kun sille päälle sattuu. En voi nyt muuta kuin yrittää totuttaa lasta pelottaviin ihmisiin ja outoihin paikkoihin. Haluan nähdä ja liikkua - ihan senkin uhalla, että välillä palataan kotiin ennenaikojaan, kiukutellaan kiukut pihalle, vaihdetaan vaippa ja mennään taas. Lapsi oppii kokemalla.

Mikäli tyttäreni tämänhetkinen luonne on edes lähellä sitä, mitä se tulee tulevaisuudessa olemaan, olen vielä pulassa. Itkupotkuraivareita keskellä kauppakäytävää on luvassa monia. Vaikka hyvähän se vaan on, että luonnetta löytyy. Ei tässä elämässä liialla nöyristelemisellä pärjää.

Eli miten sitä taas osaisi kasvattaa lapsesta järkevän ihmisen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa, pystyy toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa ja osaa arvostaa itseään.

Koska eilisen äkäpussin tilalle oli tänään ilmestynyt oikea sydäntenvalloittaja, uskon, että tyttärelläni on kuitenkin ihan tasapainoiset mahdollisuudet kehittyä aivan täysipäiseksi ihmiseksi. On hänellä ainakin kelpo lähtökohdat.

Teflon flu

Olen aina väittänyt olevani teflonia. En juuri koskaan sairastele, eikä lähipiirin flunssat tartu. Töistäkin olen flunssan takia ollut poissa vain ihan muutaman päivän (yksi tai kaksi oikeastaan nyt muistuu mieleen). No, koulusta on joskus ehkä tullut oltua pois vähän lievemmässäkin flunssassa.

Mutta niin vain tämäkin tefloni alkaa rapistua. Heikko kohtani on löytynyt. Imetys.

Moneen vuoteen en ollut ollut kuumeessa, kunnes sitten ensimmäisen synnytykseni jälkeen kuumeilin kohtutulehduksen ja rintatulehduksen seurauksena. Ja kuten taas seuraavan synnytyksen jälkeen hourailin 39 asteen kuumeessa. Nyt tämän vuoden puolella olen ollut jo kahdesti hyvin ikävässä ja raivostuttavassa flunssassa. En ole tottunut moiseen.

Ilmeisesti siirrän teflonin raaka-aineita äidinmaidossa tyttärelleni. Ja hyvä niin - kyllä äiti kärsii flunssat mieluummin itse. Viime viikon tyttö oli kovassa yskässä, mutta nyt sekin on jo hyvää vauhtia parantumassa. Muuten hän onkin ollut terve, *kopkop* - kyllä isoveli sairasti pikkusiskonsakin puolesta.

Muistan jostain ala-asteajalta jokusen kotona vietetyn kuumepäivän. Olohuoneen sohvalle tehtiin peti ja siinä sitten sai maata koko päivän, katsoa telkkarista lastenohjelmia ja syödä karkkia, koska mikään muuhan ei tietysti maistunut. Niin ja jaffaa piti juoda paljon. Antibiootit äiti laittoi hedelmäkarkkien sisälle, koska muuten ne maistuivat niin pahalle ettei niitä pystynyt nielemään. Ilmeisesti se iso möhkäle oli helpompi niellä kokonaisena. En muista, että se itse sairastaminen olisi niin kamalaa ollut. Oli vain kivaa, kun ei tarvinnut mennä kouluun. Kerran muistan hiipineeni salaa ulos koulupäivää edeltävänä iltana ja seisovani hetken aikaa paljain jaloin lumisella ja jäisellä pihalla yrittäen saada flunssaa aikaiseksi. Ilmeisesti seuraavana päivänä olisi ollut koulussa jotain tylsää. Vaan eipä siitä flunssaa kehkeytynyt.

Mutta se niistä lapsuuden kultaisista muistoista. Yritäpä nyt nauttia flunssasta! Töistä ei enää jäädä niin vain kotiin sairastamaan, lapsi on kuitenkin hoidettava ja vaikka kuinka saisit miehen tekemään edes tärkeimmät kotityöt, haluat kuitenkin tehdä ne uudestaan "oikealla" tavalla. Vaikka makaat sängyssä keskellä yötä 39 asteen kuumeessa ja palelet kuumeen vain noustessa, sinun on silti noustava ylös ainakin imetystä varten. Eikä se rään krohistaminen ja lihassärky edes niin mukavaa ole, että siitä nyt nauttia voisi.

Ja jos lapsi sairastaa, pelkäät ja huolehdit tämän puolesta, selittelet poissaoloasi töissä, peset oksennuspyykkiä ja käytät luovuuttasi piilotellessasi lääkkeitä nallekarkkeihin.

Elämän kiertokulkua sukupolvelta seuraavalle.

Yllättäen

Yöllä, kesken unen, lähti pappani mummon seuraksi. Yllättäen, ennalta-arvaamatta. Toivottavasti ilman kipuja.

Olen nyt saavuttanut iän, jossa juhlitaan koko elämän kirjoa. Ristiäisiä, häitä, hautajaisia. Tasaiseen tahtiin, vuorotellen. Itketään ja iloitaan. Varsinaisesti tämä ikä on häiden kulta-aikaa, kun ystävät menevät naimisiin. Mutta myös hautajaisten määrä on kasvussa. Rakkaat ympärillä vanhenevat. Päivä päivältä.

Ehkä siihen tottuu. Tai oppii ymmärtämään. Juu, ei siihen totu. Yhtä pahalta se tuntuu joka kerta.

Ehkä en halua ymmärtääkään. Miksi hän tai tuo? Miksi nyt?

Kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastausta. En tässä elämässä. Ehkä sen jälkeen - en tiedä.

Mutta yhteen kysymykseen tiedän vastauksen, ja se kysymys tulee toivottavasti kuulumaan tässä elämänvaiheessa vielä edellisiä kysymyksiä useammin. Tahdotko? Tahdon.

Haaveilemani onnellinen arki alkoi hieman tahmeasti - mutta niinhän se olikin: kokemuksineen kaikkineen.

Vuosi elämästäni

Tv:stä tuli mainos ohjelmasta, jossa kuusi naista kuvaa elämäänsä videokameralla puolen vuoden ajan. Tähän mieheni tokaisi, ettei hän ainakaan haluaisi tuhlata tuollaiseen vuotta, edes puolta, elämästään. Se aika menisi hukkaan, sillä näyttelemistähän se olisi kuitenkin. Liioiteltua, vähäteltyä. Ei se olisi normaalia elämää.

Niin, mikä siis on normaalia elämää? Mitä on se tavallinen arki, jota itsekin halajan?

Me tuhlasimme yhden vuoden sairaalaan. Se ei taatusti ollut normaalia. Yksi vuosi elämästämme valui hukkaan, sillä se ei johtanut mihinkään - vaivannäköä ei palkittu. Koulussa kulutetut vuodet koituvat useimmiten hyödyksi, vaikka se ehkä sillä hetkellä onkin saattanut tuntua ajan haaskaukselta. Tai ankara laihdutuskuuri ja paastoaminen - kuinka hieno palkinto siitä onkaan luvassa! Ja tietysti se yhdeksän kuukauden odotus, joka lopulta palkitaan mitä upeimmalla lahjalla. Mutta tuosta vuodesta, vaivannäöstä, pelosta ja tuskasta meille jäi vain suru.

Vai jäikö? Entäs ne kaikki muistot, kokemukset, henkinen kasvu? Elimme sumussa - mutta kuitenkin kiinni hetkessä. Elimme elämäämme.

Voiko elämästään hukata aikaa? Onko olemassa turhia kokemuksia? Jokainen hetki ja kokemus lisäävät meihin aina yhden rakennuspalikan. Ne kokoavat meistä ihmisen, joka koostuu vääristä valinnoista, opituista virheistä, kohdatuista suruista ja jaetuista iloista.

Raskaan vuoden jälkeen haaveilin tavallisesta arjesta - vaikkei sellaista ole olemassakaan. Tavallinen tarkoittaa tylsää. En minä halua elää tylsää elämää. Arki on kokemuksia, riskejä, vaaroja, yrittämistä, onnistumisia - pieniä hetkiä. Tästä lähin haaveilen onnellisesta arjesta kokemuksineen kaikkineen, sillä kokemuksieni takia olen juuri se mikä olen.