Olen nyt saavuttanut iän, jossa juhlitaan koko elämän kirjoa. Ristiäisiä, häitä, hautajaisia. Tasaiseen tahtiin, vuorotellen. Itketään ja iloitaan. Varsinaisesti tämä ikä on häiden kulta-aikaa, kun ystävät menevät naimisiin. Mutta myös hautajaisten määrä on kasvussa. Rakkaat ympärillä vanhenevat. Päivä päivältä.
Ehkä siihen tottuu. Tai oppii ymmärtämään. Juu, ei siihen totu. Yhtä pahalta se tuntuu joka kerta.
Ehkä en halua ymmärtääkään. Miksi hän tai tuo? Miksi nyt?
Kysymyksiä, joihin en koskaan saa vastausta. En tässä elämässä. Ehkä sen jälkeen - en tiedä.
Mutta yhteen kysymykseen tiedän vastauksen, ja se kysymys tulee toivottavasti kuulumaan tässä elämänvaiheessa vielä edellisiä kysymyksiä useammin. Tahdotko? Tahdon.
Haaveilemani onnellinen arki alkoi hieman tahmeasti - mutta niinhän se olikin: kokemuksineen kaikkineen.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti