Tv:stä tuli mainos ohjelmasta, jossa kuusi naista kuvaa elämäänsä videokameralla puolen vuoden ajan. Tähän mieheni tokaisi, ettei hän ainakaan haluaisi tuhlata tuollaiseen vuotta, edes puolta, elämästään. Se aika menisi hukkaan, sillä näyttelemistähän se olisi kuitenkin. Liioiteltua, vähäteltyä. Ei se olisi normaalia elämää.
Niin, mikä siis on normaalia elämää? Mitä on se tavallinen arki, jota itsekin halajan?
Me tuhlasimme yhden vuoden sairaalaan. Se ei taatusti ollut normaalia. Yksi vuosi elämästämme valui hukkaan, sillä se ei johtanut mihinkään - vaivannäköä ei palkittu. Koulussa kulutetut vuodet koituvat useimmiten hyödyksi, vaikka se ehkä sillä hetkellä onkin saattanut tuntua ajan haaskaukselta. Tai ankara laihdutuskuuri ja paastoaminen - kuinka hieno palkinto siitä onkaan luvassa! Ja tietysti se yhdeksän kuukauden odotus, joka lopulta palkitaan mitä upeimmalla lahjalla. Mutta tuosta vuodesta, vaivannäöstä, pelosta ja tuskasta meille jäi vain suru.
Vai jäikö? Entäs ne kaikki muistot, kokemukset, henkinen kasvu? Elimme sumussa - mutta kuitenkin kiinni hetkessä. Elimme elämäämme.
Voiko elämästään hukata aikaa? Onko olemassa turhia kokemuksia? Jokainen hetki ja kokemus lisäävät meihin aina yhden rakennuspalikan. Ne kokoavat meistä ihmisen, joka koostuu vääristä valinnoista, opituista virheistä, kohdatuista suruista ja jaetuista iloista.
Raskaan vuoden jälkeen haaveilin tavallisesta arjesta - vaikkei sellaista ole olemassakaan. Tavallinen tarkoittaa tylsää. En minä halua elää tylsää elämää. Arki on kokemuksia, riskejä, vaaroja, yrittämistä, onnistumisia - pieniä hetkiä. Tästä lähin haaveilen onnellisesta arjesta kokemuksineen kaikkineen, sillä kokemuksieni takia olen juuri se mikä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti