Arkullinen muistoja

Kummallista, miten pian voi unohtaa. Ilmeet, eleet, tavat - kasvot. Haluan muistaa, mutta joudun pinnistelemään muistaakseni. Voi, kunpa minulla olisi parempi kasvomuisti. Tai jos olisin pitkävihaisempi. Ei voi olla vihainen, jos ei enää muista, mistä riideltiin. Unohdan ikävät asiat.

Vihdoin pystyin katsomaan muutaman videon pojastani. Hän näyttää tutulta, mutta kuitenkin niin vieraalta. Ai niin, tuo maiskuttelu! Olin jo unohtanut. Ja se into, mikä syntyi, kun potkimalla lelukaarta sai aikaan ääniä ja vilkkuvia valoja - kanyylista päässä välittämättä. Lääkkeiden tuuheuttamat kulmakarvat olivatkin tuuheammat kuin muistin.

Enää ei itketä - ainakaan niin herkästi kuin ennen. Alanko unohtaa? Olen aina sanonut, ettei tätä muistoa unohda ikinä, vaan se seuraa minua koko lopun elämääni. Mutta jos tätä vauhtia mennään eteenpäin, niin mikä on lopputulos? Onko aivan mahdoton ajatus, että kymmenien vuosien päästä (siis oikeasti monen kymmenen vuoden päästä) muisto pojastani olisi jo niin kaukainen, että sitä olisi jo vaikea saada pinnistelemälläkin mieleensä?

Tai enhän minä tietenkään unohtanut ole. Poikani on kyllä edelleen mukana arkipäivän puheissani. Vertaan tyttöä pojan käytökseen tai kasvuun, selitän, että haalari ostettiin jo pojalle, ja kerron, että silloin Helsingissä... Mutta entä sitten monen kymmenen vuoden päästä, kun en voi enää vertailla tai Helsinki on jo muuttunut niin paljon, ettei sitä enää tunnista? Eikä ole surua muistuttamassa.

Kymmenen kuukautta on (normaalissa) ihmisen elossa hyvin lyhyt aika. Pieni ihminen ei ehdi jättämään itsestään kovin paljon muistoja. 

***

Lauantaina on pappani hautajaiset. Ja taas se on siinä - arkku täynnä muistoja.