Oikea kohtaus oikeaan tilanteeseen

Leffoissa shokkitilanteeseen joutunut ihminen menee paniikkiin, hätiköi, ei ajattele selkeästi, kirkuu ja itkee. Ei se oikeasti niin mene - ainakaan minun kokemuksellani. Mutta siinä tilanteessa olen kyllä ehtinyt miettimään, muistaisinko jonkin leffan, jossa olisi vastaavanlainen tilanne, ja kuinka henkilöt siinä kohtauksessa näyttelivät. Miten minun siis kuuluisi toimia.

Ajoin kerran autolla ojaan. Tai no oikeasti se oli jo toinen kertani. Kun tajusin menettäneeni autoni hallinnan mustan jään peitossa olevalle mutkalle, ajattelin vain materian perään - autoni! Aineet vakavampaankin onnettomuuteen olivat kaikki olemassa, mutta hyvää tuuria tai enkeleitä oli matkassa. Kömpiessäni ulos katollaan makaavasta autosta olin aivan rauhallinen. Yritin etsiä kännykkääni, mutten löytänyt. Joku on kai joskus sanonut, ettei puhelinta saisi pitää autossa "vapaana", juuri tämän takia. Pian paikalle kuitenkin saapui auto. Nuori mies ja nainen tulivat kysymään, tarvitsenko ambulanssia ja antoivat minulle puhelimen, jolla soitin miehelleni. En tarvinnut ambulanssia, olinhan jo ojaanajon konkari ja osasin jännittää niskani niin, ettei se päässyt heilahtamaan. En saanut edes ruhjeita. Siinä sitten miestäni odotellessamme ajattelin, että pitäähän tässä nyt jotenkin mukamas olla järkyttynyt tilanteesta. Niinhän ne leffoissa tekevät; huutavat kirosanoja ja potkivat kiviä. Yritin olla järkyttynyt. Kyykistyin maahan ja mutisin kirosanoja. Oikeasti olisin voinut vain jutustella mukavia näiden auttamaan tulleiden ihmisten kanssa ja nauraa koko tilanteelle. Mutta eihän se olisi sopinut.

Tai entä sitten se kerta, kun yritimme elvyttää poikaamme. Mieheni elvyttää elotonta poikaa samalla kun minä pidän linjaa auki hälytyskeskukseen, jolla ei ollut antaa muita neuvoja kuin jatkaa elvytystä niin kauan, kunnes ambulanssi tulee. Oli aivan hiljaista, koska minullakaan ei juuri ollut asiaa. Siinä oli taas hetki, jolloin jälleen ajattelin, että pitäähän minun nyt sentään tässä tilanteessa olla järkyttynyt. Yritin kuulostaa hätääntyneeltä ja toistelin poikani nimeä. Vaikka oikeasti olisin vain halunnut olla hiljaa.

Uskon siihen, että ihminen pystyy hätätilanteessa ylittämään kaikki fyysiset voimansa. Henkisetkin. Jotenkin sitä vain siinä tilanteessa tietää, miten pitää toimia. Ja tietää, ettei hätääntyminen, huutaminen, kirkuminen, itkeminen tai potkiminen auta. Paitsi tietysti, jos joku käy kiinni. Se on vähän kuin synnyttäminen; ei sitä voi etukäteen harjoitella, on vain toimittava tilanteen vaatimalla tavalla.

Pari päivää sitten olimme ajaa peurakolarin. En ainakaan muista olleeni ennen niin läheltä piti -tilanteessa. Olimme pakettiautolla liikkeellä koko perhe, kun tien vasemmalta pientareelta pilkisti ensin kaksi kiiltävää silmää ja samassa peura olikin jo tiellä - toinenkin. Mieheni sai väistettyä peurat tien oikealta pientareelta, mutta varmasti etumainen peura sai auton kyljestä kuonoonsa muistutuksen varovaisuudesta. Olisin voinut kuvitella kiljahtavani jotain tyyliin "iiiiiiiiik", mutta en sanonut mitään. Taisin vain tokaista "jaahas". Ehkä tilanne ei kuitenkaan tuntunut niin uhkaavalta pakettiauton hytistä katsottuna ja vastapelurina oli vain peura. Ja tietysti luotto mieheni tilannetajuun.

Kovin huvittavaa, että tv:ssä näytettävillä ohjelmilla voi oikeasti olla niin paljon valtaa käyttäytymismallien antajana. En käyttäydy normaalisti, eikä kukaan voi tietää minun olevan järkyttynyt, jollen näytä tunteitani voimakkaasti. Shokkireaktio sekin.