Voi tätä luovuuden tuskaa. Niin paljon olisi juttuja, mitä haluaisin tehdä ja saada, mutta kun esteenä on sekä ajan että osaamisen puute. Tai ehkä kuitenkin vain ajanpuute. Olen viimeaikoina alkanut tosissani uskoa siihen, että mitä vain osaa tehdä, kunhan vähän harjoittelee. Joo, eihän siihen mennyt kuin 26 vuotta, että tuonkin pystyin myöntämään! Ehkä vielä jonain päivänä voin sanoa, että kaikkea oppii syömään, kunhan tarpeeksi monta kertaa maistaa. Mutta vielä ei ole sen aika, yksi asia kerrallaan.
Olen aina väittänyt, etten osaa tehdä käsilläni mitään. Korkeintaan leipoa, mutta en silläkään saralla osaa koristella kakkuja. Olen kyllä aina tiennyt, mitä haluan ja antanut muille ohjeet ideoideni toteuttamiseen.
Kunnes sitten eräänä päivänä syntyi se pieni kipinä, joka halusi kokeilla. Ostin kaupasta puikot ja lankaa ja katsoin netistä ohjeen, kuinka silmukka luodaan. Ja voelaa, tilkkupeitto oli syntynyt (puolen vuoden pääästä)! Ihan ite tein!
Nyt kipinä vasta onkin roihahtanut. Eikä tilannetta yhtään helpota äidin askartelu- ja kangaskaupallinen materiaaleja, mies puutyötaitoineen, naapurin rouva ideoineen ja tekeleineen *) ja tietysti ideoiden ja inspiraatioiden lähde: tyttäreni. Kyllä minustakin tässä seurassa vielä kädentaitaja tehdään!
Mutta tosiaan, tuskaista tämä luovuus totisesti on. On niin paljon toinen toistaan ihanampia kankaita, nappeja, nauhoja, pitsejä, malleja ja ohjeita, ettei enää tiedä, mitä tekisi, ja varsinkaan, missä välissä. Käsityöblogien selaamisesta tulee vain huonolle tuulelle ja pää pyörälle. Kuinka ihania juttuja, mutta kun omat taidot eivät vielä ihan riitä.
Hiljaa hyvä tulee. Minä opettelen.
Sama juttu soittamisen kanssa. Taito on tosiaan päässyt pahasti ruostumaan, mutta vielä minä palautan sen taidon mieleeni ja hankin sen pianon.
Miksi ihmeessä en voinut keksiä näitä harrastuksia ennen lapsia? Silloin, kun minulla olisi ollut aikaa niiden ylläpitämiseen. Vaikka onhan se niinkin, että lapsi todellakin on se paras inspiraation lähde ja äitiyden myötä ajankäyttö on aivan toisenlaista. Ehkä nyt saankin enemmän aikaiseksi, kun on pakko tehdä siinä pienessä välissä, kun pystyy ja ehtii.
Luovuus on synnynnäistä, niin se taitaa olla. Ja harjoitus tekee mestarin.
***
Seuraavaksi pitää kyllä tehdä aikuisten ruokalappu! Siis oikeasti, miksi ruokalaput ovat vain lapsille? Tai ne muovimekot? Minä ainakin tarvitsen kokohaalarin lapsen ruokailun ajaksi. Ja samalla pitää kehitellä suojat myös pöydänjaloille. Lattialle nyt ilman muuta.
Tämän päivän keksintö oli ruokailun ja mopolla ajon yhdistäminen. Istutaan syöttötuolissa kädet eteenpäin suoristettuina ja sormet nyrkissä, odotetaan, että polttoaine on tankissa (suussa), ja sitten mennään! PRRRRR PRRRRRRRR!
***
*) Voi kamala, nyt vasta tajusin kuinka huonon sanavalinnan olin tehnyt. Sivistyssanakirja sanoo seuraavaa:
tekele - taitamattomasti tai kiireisesti tehty esine, valmiste tm. aikaansaannos
Pahoittelut naapurin rouvalle, aivan väärä sanavalinta! Ymmärrät varmaan, mitä tarkoitin :)
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Kohtalon ratkaisu?
Kyllä kohtalo osaa tehdä ihan fiksujakin päätöksiä, vaikka muutama tosi kurjakin ratkaisu on elämäni varrelle mahtunut. Tai ehkä kohtalo on vain rutkasti minua viisaampi ja näkee pidemmälle.
Kuten kerroin, palasin töihin kesken äitiysloman, tyttäreni ollessa vain kolmen kuukauden ikäinen. Tosin töitä oli ihan vain päivä tai kaksi viikossa. Työtarjous nyt vain sattui tulemaan juuri tuohon saumaan, joten pakko siihen oli tarttua.
Mutta ilmeisesti kohtalo vihelsi pelin poikki ja palautti minut nauttimaan tästä naiselle suodusta mahdollisuudesta - äitiydestä. Alkuperäinen suunnitelma ja järjestely ei enää toiminut, töitä olisi pitänyt tehdä enemmänkin eikä lastenhoitaja ollut enää käytettävissä. Oli pakko palata kotiin. Sain palata kotiin.
Ensimmäinen äitiyslomani meni miten meni. Olin haaveillut aivan toisenlaisesta ajasta, kuin mihin olin joutunut.
Nyt toisen äitiyslomani aikana minulle annettiin täydet puitteet viettää ansaitsemani äitiysloma seuraten tyttäreni kasvua ja kehitystä. Mutta huolestuinkin taloudellisista asioista ja jätin tyttäreni edun toiselle sijalle. Tai ehkä kuvittelin ajattelevani hänen etuaan - uusia vaatteita ja hienoja leluja.
Ja ehkä ajattelin ihan vain itseänikin - omaa aikaa. Kahdeksan tuntia poissa kotoa ilman kiukuttelua syömisestä ja nukkumisesta.
Vaan mitä olinkaan tekemässä? Olin hylkäämässä tilaisuuteni työhistoriani ainoaan pitkään palkalliseen lomaan. Tai toivottavasti yksi sellainen jakso tulee vielä.
Kuten sanottu, kohtalo teki nyt fiksun päätöksen ja antoi minulle vielä tilaisuuden nauttia tästä edusta. Vaikka ihan oikeasti en voi nyt väittää, että tuo muutaman päivän työtahti olisi kovin paljon rokottanut vauva-arkeani tai heikentänyt lapsen kiintymyssuhdetta. Lähinnä tässä nyt mietin tätä ajatus- ja tunnetasolla. Kuinka tylsää olisi vuosien päästä miettiä, kuinka ensimmäinen äitiysloma meni sairaalassa, toinen töissä.
Mutta kyllä nyt on ihanaa olla oikeasti ihan vain kotona ja nauttia tästä parhaasta vauva-ajasta. Reilu puolivuotias tyttöni ei vielä napansa ympäri pyörimällä pääse karkaamaan kovin kauas, vaikka silmäni ei ihan joka hetki häntä seuraisikaan. Vaikka sormet kyllä ehtivät yllättävän nopeasti pistorasiaan tuollakin matovauhdilla. Ryömimisen oppiminen on enää päivistä kiinni ja haluan olla paikalla, kun se oivallus tapahtuu. Tyttö myös osaa jo istua, mikä tuo taas uusia ulottuvuuksia leikkeihin ja syöminenkin onnistuu syöttötuolissa.
Nyt nautin kesästä ja äitiyslomasta niin kuin kuuluu ja palaan töihin taas kesän jälkeen.
Vaikka kyllä kai äitiysloman voi hukata kovin monella tavalla - tekemällä tai tekemättömyydellä. Ehkä harmittelen myöhemmin sitä, etten käyttänyt lomaani paremmin hyödyksi, tai sitten harmittelen sitä, etten oikeasti vain lomaillut. Pitää kai vain luottaa kohtaloon, vaikka äskeisen leffan perusteella siihenkään ei ole enää luottaminen (Adjustment bureau).
Kuten kerroin, palasin töihin kesken äitiysloman, tyttäreni ollessa vain kolmen kuukauden ikäinen. Tosin töitä oli ihan vain päivä tai kaksi viikossa. Työtarjous nyt vain sattui tulemaan juuri tuohon saumaan, joten pakko siihen oli tarttua.
Mutta ilmeisesti kohtalo vihelsi pelin poikki ja palautti minut nauttimaan tästä naiselle suodusta mahdollisuudesta - äitiydestä. Alkuperäinen suunnitelma ja järjestely ei enää toiminut, töitä olisi pitänyt tehdä enemmänkin eikä lastenhoitaja ollut enää käytettävissä. Oli pakko palata kotiin. Sain palata kotiin.
Ensimmäinen äitiyslomani meni miten meni. Olin haaveillut aivan toisenlaisesta ajasta, kuin mihin olin joutunut.
Nyt toisen äitiyslomani aikana minulle annettiin täydet puitteet viettää ansaitsemani äitiysloma seuraten tyttäreni kasvua ja kehitystä. Mutta huolestuinkin taloudellisista asioista ja jätin tyttäreni edun toiselle sijalle. Tai ehkä kuvittelin ajattelevani hänen etuaan - uusia vaatteita ja hienoja leluja.
Ja ehkä ajattelin ihan vain itseänikin - omaa aikaa. Kahdeksan tuntia poissa kotoa ilman kiukuttelua syömisestä ja nukkumisesta.
Vaan mitä olinkaan tekemässä? Olin hylkäämässä tilaisuuteni työhistoriani ainoaan pitkään palkalliseen lomaan. Tai toivottavasti yksi sellainen jakso tulee vielä.
Kuten sanottu, kohtalo teki nyt fiksun päätöksen ja antoi minulle vielä tilaisuuden nauttia tästä edusta. Vaikka ihan oikeasti en voi nyt väittää, että tuo muutaman päivän työtahti olisi kovin paljon rokottanut vauva-arkeani tai heikentänyt lapsen kiintymyssuhdetta. Lähinnä tässä nyt mietin tätä ajatus- ja tunnetasolla. Kuinka tylsää olisi vuosien päästä miettiä, kuinka ensimmäinen äitiysloma meni sairaalassa, toinen töissä.
Mutta kyllä nyt on ihanaa olla oikeasti ihan vain kotona ja nauttia tästä parhaasta vauva-ajasta. Reilu puolivuotias tyttöni ei vielä napansa ympäri pyörimällä pääse karkaamaan kovin kauas, vaikka silmäni ei ihan joka hetki häntä seuraisikaan. Vaikka sormet kyllä ehtivät yllättävän nopeasti pistorasiaan tuollakin matovauhdilla. Ryömimisen oppiminen on enää päivistä kiinni ja haluan olla paikalla, kun se oivallus tapahtuu. Tyttö myös osaa jo istua, mikä tuo taas uusia ulottuvuuksia leikkeihin ja syöminenkin onnistuu syöttötuolissa.
Nyt nautin kesästä ja äitiyslomasta niin kuin kuuluu ja palaan töihin taas kesän jälkeen.
Vaikka kyllä kai äitiysloman voi hukata kovin monella tavalla - tekemällä tai tekemättömyydellä. Ehkä harmittelen myöhemmin sitä, etten käyttänyt lomaani paremmin hyödyksi, tai sitten harmittelen sitä, etten oikeasti vain lomaillut. Pitää kai vain luottaa kohtaloon, vaikka äskeisen leffan perusteella siihenkään ei ole enää luottaminen (Adjustment bureau).
torstai 19. huhtikuuta 2012
Pitsiä ja puuvillaa
Enpä olisi ihan heti uskonut tämänkään päivän koittavan. Puhdistin ompelukoneeni päältä pölyt ja aloin huristella. Suoraa ja siksakkia.
Osittain tämä oli vähän pakon sanelemaa, osittain taas ihan puhdas innostus. Niitä ideoita kun alkoi kertyä jo niin pitkäksi jonoksi, ettei toteuttajat enää pysyneet perässä, niin pakkohan asialle oli jotain tehtävä. Ja kivaahan se olikin!
Nyt on valmistunut jo tyynynpäällinen, pieni pöytäliina, maustepurkkien kannet, pari patalappua ja pikkuinen pussukka. Mies kyllä epäili, että jos tätä tahtia jatkan, niin kone on loppuviikkoon mennessä takaisin varastossa. Hyvin mahdollista, mutta olenpahan nyt ainakin tehnyt tuttavuutta tuon ennen niin pelottavalta kapistukselta näyttäneen ompelukoneen kanssa. Ihan hyvin tulimme juttuun.
Vettä myllyyn lisäsivät perintöpitsiliinat! Sain eilen niin ison kasan mummon virkkaamia pitsiliinoja ja pitsinauhoja, että näin koko viime yön unta pitseistä. Aivan mahtava juttu, että saan tuoda oman suvun käsintehdyt pitsiliinat uuteen kukoistukseen tuunaamalla ne tähän päivään. Vanhat esineet, huonekalut ja tekstiilit ansaitsevat arvostusta, mutta mikään ei estä muokkaamasta niitä tämän päivän trendeihin sopivaksi - tietysti hyvällä maulla. Parempi, että ne ovat jotenkin esillä, kuin piilossa ja hylättyinä varastoissa.
Hihii, kohta täällä on pitsiä siellä, pitsiä tuolla...
Ensitöikseni kiinnitin yhden pitsiliinan olemassa olevaan sohvatyynyyni ja koristelin vielä muutamalla "blingbling"-napilla. Näitä tyynyjä tulee vielä lisää.
Seuraavaksi ikuistan yhden ison liinan ja pari pienempää torkkupeittoon. Ja myös vähän blingblingiä.
Harmi vain, että nämäkin liinat loppuvat jossain vaiheessa. Eli ei pidä heti tuhlata kaikkia ideoitaan, vaan on säästettävä muutama liina tuleviinkin oivalluksiin. Ja siinä vaiheessa kun huomaan, ettei toteutus vastaa mielikuvaani, innostukseni todennäköisesti lopahtaa. Olisi vain muistettava, että harjoitus tekee mestarin. Eikä sitä edes tarvitse olla mestari, kun itselleen tekee ja on tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaiseksi ihan itse.
Ehkä en ihan toivoton tapaus olekaan...
Osittain tämä oli vähän pakon sanelemaa, osittain taas ihan puhdas innostus. Niitä ideoita kun alkoi kertyä jo niin pitkäksi jonoksi, ettei toteuttajat enää pysyneet perässä, niin pakkohan asialle oli jotain tehtävä. Ja kivaahan se olikin!
Nyt on valmistunut jo tyynynpäällinen, pieni pöytäliina, maustepurkkien kannet, pari patalappua ja pikkuinen pussukka. Mies kyllä epäili, että jos tätä tahtia jatkan, niin kone on loppuviikkoon mennessä takaisin varastossa. Hyvin mahdollista, mutta olenpahan nyt ainakin tehnyt tuttavuutta tuon ennen niin pelottavalta kapistukselta näyttäneen ompelukoneen kanssa. Ihan hyvin tulimme juttuun.
Vettä myllyyn lisäsivät perintöpitsiliinat! Sain eilen niin ison kasan mummon virkkaamia pitsiliinoja ja pitsinauhoja, että näin koko viime yön unta pitseistä. Aivan mahtava juttu, että saan tuoda oman suvun käsintehdyt pitsiliinat uuteen kukoistukseen tuunaamalla ne tähän päivään. Vanhat esineet, huonekalut ja tekstiilit ansaitsevat arvostusta, mutta mikään ei estä muokkaamasta niitä tämän päivän trendeihin sopivaksi - tietysti hyvällä maulla. Parempi, että ne ovat jotenkin esillä, kuin piilossa ja hylättyinä varastoissa.
Hihii, kohta täällä on pitsiä siellä, pitsiä tuolla...
Ensitöikseni kiinnitin yhden pitsiliinan olemassa olevaan sohvatyynyyni ja koristelin vielä muutamalla "blingbling"-napilla. Näitä tyynyjä tulee vielä lisää.
Seuraavaksi ikuistan yhden ison liinan ja pari pienempää torkkupeittoon. Ja myös vähän blingblingiä.
Harmi vain, että nämäkin liinat loppuvat jossain vaiheessa. Eli ei pidä heti tuhlata kaikkia ideoitaan, vaan on säästettävä muutama liina tuleviinkin oivalluksiin. Ja siinä vaiheessa kun huomaan, ettei toteutus vastaa mielikuvaani, innostukseni todennäköisesti lopahtaa. Olisi vain muistettava, että harjoitus tekee mestarin. Eikä sitä edes tarvitse olla mestari, kun itselleen tekee ja on tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaiseksi ihan itse.
Ehkä en ihan toivoton tapaus olekaan...
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
Aina se on mielessä
Ei kai siitä ajatuksesta tule koskaan pääsemään eroon. Onko kaikki ihan varmasti hyvin? Mitä jos kuitenkin on jotain, mitä ei ole huomattu?
Tyttäreni on kovin pienikokoinen. Tyttömäisen siro, olen puolustautunut. Neuvolan käyrillä kyllä kuljetaan tasaisesti eteenpäin, mutta alimmaisella viivalla. Myöhemmin syntyneet menevät kovaa vauhtia painossa ohi.
Joka kerta neuvolan punnitukseen mennessä olen uskonut, että kyllä nyt ainakin on painoa tullut reippaasti. Ja joka kerta olen saanut pettyä, tai pelästyä. Punnitukseen meno alkaa jo olla pelottavaa, vaikka joka kerta toivo paremmasta painonnoususta jyskyttää takaraivossa.
Vaikka ei kai tässä mitään epänormaalia ole, eteenpäin mennään kuitenkin. Mutta jotenkin vain käsitys puolivuotiaasta on ollut aivan toisenlainen. Tuhdimpi.
Sovitin tyttöä vaunujen ratasistuimeen. Kyllähän pian alkaa jo olla aika, kun voidaan ottaa ratasosa käyttöön. Mutta ehei, ei vielä moneen kuukauteen! Pikkuinen tyttöni hukkui suuriin rattaisiin. Millaisille mammuteille rattaiden turvavaljaatkin on tehty?
Onko tyttö kärsinyt nälkää? Vai onko äidinmaitoni ollut kevytversiota? Kuvittelin, ettei tällä kertaa tarvitsisi miettiä pakkosyöttämistä ja kalorimääriä.
Eikä kai tarvitsekaan, kun vain luottaa siihen, että kaikki on kunnossa. Katselin omaa neuvolakorttiani ja koin pienen helpotuksen; olen itse ollut puolivuotiaana jopa parisataa grammaa pienempi kuin mitä tyttäreni nyt on. Ja ihan tarpeeksi iso minustakin kasvoi.
Ehkä tyttäreni siis on vain sirorakenteinen ja kaikki on ihan hyvin.
Tyttäreni on kovin pienikokoinen. Tyttömäisen siro, olen puolustautunut. Neuvolan käyrillä kyllä kuljetaan tasaisesti eteenpäin, mutta alimmaisella viivalla. Myöhemmin syntyneet menevät kovaa vauhtia painossa ohi.
Joka kerta neuvolan punnitukseen mennessä olen uskonut, että kyllä nyt ainakin on painoa tullut reippaasti. Ja joka kerta olen saanut pettyä, tai pelästyä. Punnitukseen meno alkaa jo olla pelottavaa, vaikka joka kerta toivo paremmasta painonnoususta jyskyttää takaraivossa.
Vaikka ei kai tässä mitään epänormaalia ole, eteenpäin mennään kuitenkin. Mutta jotenkin vain käsitys puolivuotiaasta on ollut aivan toisenlainen. Tuhdimpi.
Sovitin tyttöä vaunujen ratasistuimeen. Kyllähän pian alkaa jo olla aika, kun voidaan ottaa ratasosa käyttöön. Mutta ehei, ei vielä moneen kuukauteen! Pikkuinen tyttöni hukkui suuriin rattaisiin. Millaisille mammuteille rattaiden turvavaljaatkin on tehty?
Onko tyttö kärsinyt nälkää? Vai onko äidinmaitoni ollut kevytversiota? Kuvittelin, ettei tällä kertaa tarvitsisi miettiä pakkosyöttämistä ja kalorimääriä.
Eikä kai tarvitsekaan, kun vain luottaa siihen, että kaikki on kunnossa. Katselin omaa neuvolakorttiani ja koin pienen helpotuksen; olen itse ollut puolivuotiaana jopa parisataa grammaa pienempi kuin mitä tyttäreni nyt on. Ja ihan tarpeeksi iso minustakin kasvoi.
Ehkä tyttäreni siis on vain sirorakenteinen ja kaikki on ihan hyvin.
Kriisi
Blogini on kohdannut kriisin. En enää tiedä, mihin se on menossa - mikä on sen funktio.
Alkuperäinen tarkoitus on täytetty. Sain kirjoittamisesta voimaa vaikeaan tilanteeseen ja purettua ajatuksia sanoiksi.
Mutta en voi loputtomiin kirjoittaa surusta. En voi kirjoittaa asiasta, josta ei ole enää sanottavaa.
Vai oliko sittenkään tarkoitus kirjoittaa nimenomaan surusta? Ei, vaan muistoista. Muistoni ja kokemukseni tulevat vaikuttamaan koko loppuelämääni. Jollakin tasolla ne tulevat aina vaikuttamaan haaveisiini.
Ei tämä ollutkaan tarina surusta. Tämä on tarina selviytymisestä. Tämä on tarina elämän jatkumisesta.
Tämä on tarina minun elämästäni. Ilosta ja surusta, enkelipojasta, äidistä ja tyttärestä, ja vähän isästäkin, leipomisesta, sisustamisesta ja arjen pienistä hetkistä.
Jälleen kerran kirjoittaminen selvensi ajatuksiani luomalla järkevän päättelyketjun. Kyllähän minä voin blogissani esitellä leipomuksiani ja uusia sisustusjuttuja yhtälailla kuin kirjoittaa haikeita sanojakin. Muistojen ja haaveiden välille mahtuu koko elämä.
Alkuperäinen tarkoitus on täytetty. Sain kirjoittamisesta voimaa vaikeaan tilanteeseen ja purettua ajatuksia sanoiksi.
Mutta en voi loputtomiin kirjoittaa surusta. En voi kirjoittaa asiasta, josta ei ole enää sanottavaa.
Vai oliko sittenkään tarkoitus kirjoittaa nimenomaan surusta? Ei, vaan muistoista. Muistoni ja kokemukseni tulevat vaikuttamaan koko loppuelämääni. Jollakin tasolla ne tulevat aina vaikuttamaan haaveisiini.
Ei tämä ollutkaan tarina surusta. Tämä on tarina selviytymisestä. Tämä on tarina elämän jatkumisesta.
Tämä on tarina minun elämästäni. Ilosta ja surusta, enkelipojasta, äidistä ja tyttärestä, ja vähän isästäkin, leipomisesta, sisustamisesta ja arjen pienistä hetkistä.
Jälleen kerran kirjoittaminen selvensi ajatuksiani luomalla järkevän päättelyketjun. Kyllähän minä voin blogissani esitellä leipomuksiani ja uusia sisustusjuttuja yhtälailla kuin kirjoittaa haikeita sanojakin. Muistojen ja haaveiden välille mahtuu koko elämä.
Piano
Olen ihminen, joka idean saatuaan haluaa toteuttaa sen heti, samantien. Innostun, ideoin, suunnittelen, toteutan. Innostun ideoistani niin täysillä, etten voi ajatellakaan muuta ennen kuin olen saanut suunnitelman toteutettua. Tai usein käy myös niin, että kun asiaa tarpeeksi pohtii, toteaakin idean olevan täysin toteuttamiskelvoton. Yllättävän usein sitä huomaa, että olisi kannattanut vielä hetken verran enemmän miettiä ja suunnitella.
Yhtenä päivänä keksin, että päällystän ikean maustepurkkien kannet jotenkin nätisti. Ideaan oli pakko tarttua heti, vaikkei minulla ollut sopivaa materiaalia. Jostain kaapin perältä löysin paperia, joka saisi kelvata paremman puutteessa. Askartelin aikani, kunnes totesin, että teen joka tapauksessa uudet, kunhan hankin ensin kunnon materiaalit. Mutta pakko oli saada luovuudenpuuska laannutettua. Nyt ne purkit odottavat keskeneräisinä uutta innostusta.
Silmälasit pitää myös saada uudet. Selasin yhden aamupäivän netin kehysvalikoimia ja jo iltapäivällä oli pakko käydä paikallisissa silmälasiliikkeissä sovittelemassa pokia. Sillä tavalla sain taas alkuinnostuksen tyynnytettyä ja nyt voi rauhassa odottaa sopivaa päivää lähteä naapurikaupunkiin katselemaan valikoimaa. Mikäli nyt edes ihan oikeasti tarvitsen uusia laseja.
Edellispäivänä keksin haluta pianon. Selasin innoissani netin myydään-palstoja ja tein vertailuja. Olen nuorempana soittanut koskettimia useamman vuoden, mutta nyt taito on pahasti ruosteessa. Minulla on vanha kosketinsoitin, jonka vanhempani ostivat minulle muinoin siinä uskossa, että harrastukseni olisi vakavampaakin laatua. Soitin oli ammattitasoa, ja sain myös mixerin ja kaiuttimet. Kävin esiintymässä jokaisessa koulun ja kylän juhlassa. Olin kai ihan hyvä. Jopa pieneen kyläkouluumme ostettiin vanhan harmonin tilalle sähköurut, kun oli joku, joka sitä osasi soittaa.
Mutta kuten miltei jokainen harrastus, myös tämäkin jäi teini-iän saavutettuani. Nuo koskettimet ovat kyllä edelleen säilyttäneet paikkansa aina oman kotini sisustuksessa käyttövalmiudessa. Vaan harvemmin niitä on kuitenkaan tullut soiteltua. Vaikka olikin silloin kymmenen vuotta sitten ammattitason soitin, ei äänenlaatu vastaa enää nykypäivää, eikä jokainen säätönappula enää aivan täysin toimikaan.
Oikeastaan harmittaa, etten silloin pikkutyttönä lähtenyt opettelemaan pianon soittoa, vaan valitsin sähköurut. Ero piilee vasemmassa kädessä. Koskettimilla soitetaan vain sointuja, kun taas pianolla vasen käsi elää ihan omaa elämäänsä. Kosketinsoittajan pitäisi olla ihan pro ja hyödyntää soittimen taustamusiikkiominaisuuksia tehden itse oikeanlaiset taustat. Minä en ole niin pro, vaikka soitin tämän kaiken mahdollistaisikin. Jokaisen biisin soittaminen saman valmiin taustarytmin avulla alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Pianon soittaminen kuulostaa kauniimmalta.
Vielä jonain päivänä ostan pianon, menen pianotunneille ja soitan iltaisin kauniita sävelmiä. Ja laulan, kun olen yksin.
Mutta oikeastaan tässäkin haaveessa on koira haudattuna. En oikein tiedä haluanko ostaa pianon itselleni vai tyttärelleni. Toivoisin, että tyttö perisi äitinsä musikaalisuuden, ja toivoisin, että hän kiinnostuisi pianonsoitosta, jotta äitikin saisi siinä samalla opetella. Vaan riskinsä on tässäkin. Voikin olla, että tyttö ei kiinnostu koko pianosta yhtään, kun on saanut tarpeekseen äidin pimputtelusta. Ja varsinkin, jos äiti jopa vähän yrittää ohjata soittoharrastuksen suuntaan. Ehkä juuri tästä syystä en koskaan ole oppinut ompelemaan. Äitini kun ompeli meille aina kaikki vaatteet, enkä koskaan saanut samanlaisia ostovaatteita kuin kaverit käyttivät - aitoja nappiverkkareita. Ja sitten kun tarvitsin ompeluapua, annoin äitini tehdä sen. Minun ei ole koskaan tarvinnut itse opetella. (Äiti, saat kyllä edelleen tehdä ne sohvatyynyt - ja kaikki tulevatkin jutut.)
Nyt haluaisin osata ommella ja tehdä kaikkia ihania juttuja. Vaan eipä sitä kiinnostusta ole vieläkään niin tarpeeksi, että jaksaisin opetella. Ehkä tyttäreni voisi opetella senkin...
Tässä pianoinnostuksessa kävi nyt oikeastaan niinkin, että alkuinnostuksen huumassa en tajunnut heti mitata pianon tarvitsemaa tilaa. Näin jo mielessäni, kuinka hienosti piano sopisi olohuoneen sisustukseen, viisihaarainen kynttelikkö ja pari valokuvakehystä päällään. Mutta eihän se sitten mahdukaan siihen, mihin sitä olin jo kovasti sisustamassa. Eikä sille oikein ole muutakaan paikkaa. ELLEI sitten osta uutta tv-tasoa - ja sohvia...
Tai ehkä vain käynnistän sähköurkuni, soitan pari kipaletta ja laannutan soittotarpeeni.
Ja sitä paitsi, tyttärestäni tulee todennäköisimmin rumpali. Miehelläni on tapana rummuttaa käsillään musiikin tahtiin reisiinsä, pöytään, mikä nyt sattuu olemaan lähinnä. Auton ratti on kulunut rummutuskohdasta. Rytmitajua hänellä ei ole, eikä mitään käsitystä sävelistä, mutta musiikin tahtiin hän rummuttaa kuin ammattilainen. Tyttäressäni on myös havaittavissa tämä ominaisuus. Hän nakuttaa jaloillaan lattiaan aivan taukoamatta. Nap-nap-napnap-nap. Varpaat tai kantapää, asennosta riippuen. Nap-nap.
Yhtenä päivänä keksin, että päällystän ikean maustepurkkien kannet jotenkin nätisti. Ideaan oli pakko tarttua heti, vaikkei minulla ollut sopivaa materiaalia. Jostain kaapin perältä löysin paperia, joka saisi kelvata paremman puutteessa. Askartelin aikani, kunnes totesin, että teen joka tapauksessa uudet, kunhan hankin ensin kunnon materiaalit. Mutta pakko oli saada luovuudenpuuska laannutettua. Nyt ne purkit odottavat keskeneräisinä uutta innostusta.
Silmälasit pitää myös saada uudet. Selasin yhden aamupäivän netin kehysvalikoimia ja jo iltapäivällä oli pakko käydä paikallisissa silmälasiliikkeissä sovittelemassa pokia. Sillä tavalla sain taas alkuinnostuksen tyynnytettyä ja nyt voi rauhassa odottaa sopivaa päivää lähteä naapurikaupunkiin katselemaan valikoimaa. Mikäli nyt edes ihan oikeasti tarvitsen uusia laseja.
Edellispäivänä keksin haluta pianon. Selasin innoissani netin myydään-palstoja ja tein vertailuja. Olen nuorempana soittanut koskettimia useamman vuoden, mutta nyt taito on pahasti ruosteessa. Minulla on vanha kosketinsoitin, jonka vanhempani ostivat minulle muinoin siinä uskossa, että harrastukseni olisi vakavampaakin laatua. Soitin oli ammattitasoa, ja sain myös mixerin ja kaiuttimet. Kävin esiintymässä jokaisessa koulun ja kylän juhlassa. Olin kai ihan hyvä. Jopa pieneen kyläkouluumme ostettiin vanhan harmonin tilalle sähköurut, kun oli joku, joka sitä osasi soittaa.
Mutta kuten miltei jokainen harrastus, myös tämäkin jäi teini-iän saavutettuani. Nuo koskettimet ovat kyllä edelleen säilyttäneet paikkansa aina oman kotini sisustuksessa käyttövalmiudessa. Vaan harvemmin niitä on kuitenkaan tullut soiteltua. Vaikka olikin silloin kymmenen vuotta sitten ammattitason soitin, ei äänenlaatu vastaa enää nykypäivää, eikä jokainen säätönappula enää aivan täysin toimikaan.
Oikeastaan harmittaa, etten silloin pikkutyttönä lähtenyt opettelemaan pianon soittoa, vaan valitsin sähköurut. Ero piilee vasemmassa kädessä. Koskettimilla soitetaan vain sointuja, kun taas pianolla vasen käsi elää ihan omaa elämäänsä. Kosketinsoittajan pitäisi olla ihan pro ja hyödyntää soittimen taustamusiikkiominaisuuksia tehden itse oikeanlaiset taustat. Minä en ole niin pro, vaikka soitin tämän kaiken mahdollistaisikin. Jokaisen biisin soittaminen saman valmiin taustarytmin avulla alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Pianon soittaminen kuulostaa kauniimmalta.
Vielä jonain päivänä ostan pianon, menen pianotunneille ja soitan iltaisin kauniita sävelmiä. Ja laulan, kun olen yksin.
Mutta oikeastaan tässäkin haaveessa on koira haudattuna. En oikein tiedä haluanko ostaa pianon itselleni vai tyttärelleni. Toivoisin, että tyttö perisi äitinsä musikaalisuuden, ja toivoisin, että hän kiinnostuisi pianonsoitosta, jotta äitikin saisi siinä samalla opetella. Vaan riskinsä on tässäkin. Voikin olla, että tyttö ei kiinnostu koko pianosta yhtään, kun on saanut tarpeekseen äidin pimputtelusta. Ja varsinkin, jos äiti jopa vähän yrittää ohjata soittoharrastuksen suuntaan. Ehkä juuri tästä syystä en koskaan ole oppinut ompelemaan. Äitini kun ompeli meille aina kaikki vaatteet, enkä koskaan saanut samanlaisia ostovaatteita kuin kaverit käyttivät - aitoja nappiverkkareita. Ja sitten kun tarvitsin ompeluapua, annoin äitini tehdä sen. Minun ei ole koskaan tarvinnut itse opetella. (Äiti, saat kyllä edelleen tehdä ne sohvatyynyt - ja kaikki tulevatkin jutut.)
Nyt haluaisin osata ommella ja tehdä kaikkia ihania juttuja. Vaan eipä sitä kiinnostusta ole vieläkään niin tarpeeksi, että jaksaisin opetella. Ehkä tyttäreni voisi opetella senkin...
Tässä pianoinnostuksessa kävi nyt oikeastaan niinkin, että alkuinnostuksen huumassa en tajunnut heti mitata pianon tarvitsemaa tilaa. Näin jo mielessäni, kuinka hienosti piano sopisi olohuoneen sisustukseen, viisihaarainen kynttelikkö ja pari valokuvakehystä päällään. Mutta eihän se sitten mahdukaan siihen, mihin sitä olin jo kovasti sisustamassa. Eikä sille oikein ole muutakaan paikkaa. ELLEI sitten osta uutta tv-tasoa - ja sohvia...
Tai ehkä vain käynnistän sähköurkuni, soitan pari kipaletta ja laannutan soittotarpeeni.
Ja sitä paitsi, tyttärestäni tulee todennäköisimmin rumpali. Miehelläni on tapana rummuttaa käsillään musiikin tahtiin reisiinsä, pöytään, mikä nyt sattuu olemaan lähinnä. Auton ratti on kulunut rummutuskohdasta. Rytmitajua hänellä ei ole, eikä mitään käsitystä sävelistä, mutta musiikin tahtiin hän rummuttaa kuin ammattilainen. Tyttäressäni on myös havaittavissa tämä ominaisuus. Hän nakuttaa jaloillaan lattiaan aivan taukoamatta. Nap-nap-napnap-nap. Varpaat tai kantapää, asennosta riippuen. Nap-nap.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Tikus.. seipäästä asiaa
Sainpas luvan julkaista kuvia mieheni tuotannosta! Tässä siis seuraavaksi näyttämöllä heinäseivästuotannon jakkara ja ilmoitustaulu.
Näissä esineissä ei ole käytetty ainuttakaan ruuvia tai naulaa, vaan ne on koottu liimalla ja puutapeilla. Myöskään sähkötyökaluja ei ole liiemmin käytetty, vaan heinäseipäiden koloukset on kaikki tehty käsin taltan avulla.
Nämä ovat näitä blogini toteutuneet haaveet -osion juttuja. Ja lisää haaveita on tulossa!
Näissä esineissä ei ole käytetty ainuttakaan ruuvia tai naulaa, vaan ne on koottu liimalla ja puutapeilla. Myöskään sähkötyökaluja ei ole liiemmin käytetty, vaan heinäseipäiden koloukset on kaikki tehty käsin taltan avulla.
Nämä ovat näitä blogini toteutuneet haaveet -osion juttuja. Ja lisää haaveita on tulossa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)