Piano

Olen ihminen, joka idean saatuaan haluaa toteuttaa sen heti, samantien. Innostun, ideoin, suunnittelen, toteutan. Innostun ideoistani niin täysillä, etten voi ajatellakaan muuta ennen kuin olen saanut suunnitelman toteutettua.  Tai usein käy myös niin, että kun asiaa tarpeeksi pohtii, toteaakin idean olevan täysin toteuttamiskelvoton. Yllättävän usein sitä huomaa, että olisi kannattanut vielä hetken verran enemmän miettiä ja suunnitella.

Yhtenä päivänä keksin, että päällystän ikean maustepurkkien kannet jotenkin nätisti. Ideaan oli pakko tarttua heti, vaikkei minulla ollut sopivaa materiaalia. Jostain kaapin perältä löysin paperia, joka saisi kelvata paremman puutteessa. Askartelin aikani, kunnes totesin, että teen joka tapauksessa uudet, kunhan hankin ensin kunnon materiaalit. Mutta pakko oli saada luovuudenpuuska laannutettua. Nyt ne purkit odottavat keskeneräisinä uutta innostusta.

Silmälasit pitää myös saada uudet. Selasin yhden aamupäivän netin kehysvalikoimia ja jo iltapäivällä oli pakko käydä paikallisissa silmälasiliikkeissä sovittelemassa pokia. Sillä tavalla sain taas alkuinnostuksen tyynnytettyä ja nyt voi rauhassa odottaa sopivaa päivää lähteä naapurikaupunkiin katselemaan valikoimaa. Mikäli nyt edes ihan oikeasti tarvitsen uusia laseja.

Edellispäivänä keksin haluta pianon. Selasin innoissani netin myydään-palstoja ja tein vertailuja. Olen nuorempana soittanut koskettimia useamman vuoden, mutta nyt taito on pahasti ruosteessa. Minulla on vanha kosketinsoitin, jonka vanhempani ostivat minulle muinoin siinä uskossa, että harrastukseni olisi vakavampaakin laatua. Soitin oli ammattitasoa, ja sain myös mixerin ja kaiuttimet. Kävin esiintymässä jokaisessa koulun ja kylän juhlassa. Olin kai ihan hyvä. Jopa pieneen kyläkouluumme ostettiin vanhan harmonin tilalle sähköurut, kun oli joku, joka sitä osasi soittaa.

Mutta kuten miltei jokainen harrastus, myös tämäkin jäi teini-iän saavutettuani. Nuo koskettimet ovat kyllä edelleen säilyttäneet paikkansa aina oman kotini sisustuksessa käyttövalmiudessa. Vaan harvemmin niitä on kuitenkaan tullut soiteltua. Vaikka olikin silloin kymmenen vuotta sitten ammattitason soitin, ei äänenlaatu vastaa enää nykypäivää, eikä jokainen säätönappula enää aivan täysin toimikaan.

Oikeastaan harmittaa, etten silloin pikkutyttönä lähtenyt opettelemaan pianon soittoa, vaan valitsin sähköurut. Ero piilee vasemmassa kädessä. Koskettimilla soitetaan vain sointuja, kun taas pianolla vasen käsi elää ihan omaa elämäänsä. Kosketinsoittajan pitäisi olla ihan pro ja hyödyntää soittimen taustamusiikkiominaisuuksia tehden itse oikeanlaiset taustat. Minä en ole niin pro, vaikka soitin tämän kaiken mahdollistaisikin. Jokaisen biisin soittaminen saman valmiin taustarytmin avulla alkaa jossain vaiheessa maistua puulta. Pianon soittaminen kuulostaa kauniimmalta.

Vielä jonain päivänä ostan pianon, menen pianotunneille ja soitan iltaisin kauniita sävelmiä. Ja laulan, kun olen yksin.

Mutta oikeastaan tässäkin haaveessa on koira haudattuna. En oikein tiedä haluanko ostaa pianon itselleni vai tyttärelleni. Toivoisin, että tyttö perisi äitinsä musikaalisuuden, ja toivoisin, että hän kiinnostuisi pianonsoitosta, jotta äitikin saisi siinä samalla opetella. Vaan riskinsä on tässäkin. Voikin olla, että tyttö ei kiinnostu koko pianosta yhtään, kun on saanut tarpeekseen äidin pimputtelusta. Ja varsinkin, jos äiti jopa vähän yrittää ohjata soittoharrastuksen suuntaan. Ehkä juuri tästä syystä en koskaan ole oppinut ompelemaan. Äitini kun ompeli meille aina kaikki vaatteet, enkä koskaan saanut samanlaisia ostovaatteita kuin kaverit käyttivät - aitoja nappiverkkareita. Ja sitten kun tarvitsin ompeluapua, annoin äitini tehdä sen. Minun ei ole koskaan tarvinnut itse opetella. (Äiti, saat kyllä edelleen tehdä ne sohvatyynyt - ja kaikki tulevatkin jutut.)

Nyt haluaisin osata ommella ja tehdä kaikkia ihania juttuja. Vaan eipä sitä kiinnostusta ole vieläkään niin tarpeeksi, että jaksaisin opetella. Ehkä tyttäreni voisi opetella senkin...

Tässä pianoinnostuksessa kävi nyt oikeastaan niinkin, että alkuinnostuksen huumassa en tajunnut heti mitata pianon tarvitsemaa tilaa. Näin jo mielessäni, kuinka hienosti piano sopisi olohuoneen sisustukseen, viisihaarainen kynttelikkö ja pari valokuvakehystä päällään. Mutta eihän se sitten mahdukaan siihen, mihin sitä olin jo kovasti sisustamassa. Eikä sille oikein ole muutakaan paikkaa. ELLEI sitten osta uutta tv-tasoa - ja sohvia...

Tai ehkä vain käynnistän sähköurkuni, soitan pari kipaletta ja laannutan soittotarpeeni.

Ja sitä paitsi, tyttärestäni tulee todennäköisimmin rumpali. Miehelläni on tapana rummuttaa käsillään musiikin tahtiin reisiinsä, pöytään, mikä nyt sattuu olemaan lähinnä. Auton ratti on kulunut rummutuskohdasta. Rytmitajua hänellä ei ole, eikä mitään käsitystä sävelistä, mutta musiikin tahtiin hän rummuttaa kuin ammattilainen. Tyttäressäni on myös havaittavissa tämä ominaisuus. Hän nakuttaa jaloillaan lattiaan aivan taukoamatta. Nap-nap-napnap-nap. Varpaat tai kantapää, asennosta riippuen. Nap-nap.