Muistoissani elää pieni poika. Muistan hänen hymynsä, irvistyksensä, peikkokorvansa ja ensimmäisen itsenäisen käännähtämisen selältä mahalleen. Muistan hänen syntymänsä - ja kuolemansa. Muistojeni kautta elän tätä hetkeä nauttien uudesta mahdollisuudestani olla äiti, kahden tyttölapsen äiti. Elämä kulkee muistoista haaveisiin.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Aina se on mielessä

Ei kai siitä ajatuksesta tule koskaan pääsemään eroon. Onko kaikki ihan varmasti hyvin? Mitä jos kuitenkin on jotain, mitä ei ole huomattu?

Tyttäreni on kovin pienikokoinen. Tyttömäisen siro, olen puolustautunut. Neuvolan käyrillä kyllä kuljetaan tasaisesti eteenpäin, mutta alimmaisella viivalla. Myöhemmin syntyneet menevät kovaa vauhtia painossa ohi.

Joka kerta neuvolan punnitukseen mennessä olen uskonut, että kyllä nyt ainakin on painoa tullut reippaasti. Ja joka kerta olen saanut pettyä, tai pelästyä. Punnitukseen meno alkaa jo olla pelottavaa, vaikka joka kerta toivo paremmasta painonnoususta jyskyttää takaraivossa.

Vaikka ei kai tässä mitään epänormaalia ole, eteenpäin mennään kuitenkin. Mutta jotenkin vain käsitys puolivuotiaasta on ollut aivan toisenlainen. Tuhdimpi.

Sovitin tyttöä vaunujen ratasistuimeen. Kyllähän pian alkaa jo olla aika, kun voidaan ottaa ratasosa käyttöön. Mutta ehei, ei vielä moneen kuukauteen! Pikkuinen tyttöni hukkui suuriin rattaisiin. Millaisille mammuteille rattaiden turvavaljaatkin on tehty?

Onko tyttö kärsinyt nälkää? Vai onko äidinmaitoni ollut kevytversiota? Kuvittelin, ettei tällä kertaa tarvitsisi miettiä pakkosyöttämistä ja kalorimääriä.

Eikä kai tarvitsekaan, kun vain luottaa siihen, että kaikki on kunnossa. Katselin omaa neuvolakorttiani ja koin pienen helpotuksen; olen itse ollut puolivuotiaana jopa parisataa grammaa pienempi kuin mitä tyttäreni nyt on. Ja ihan tarpeeksi iso minustakin kasvoi.

Ehkä tyttäreni siis on vain sirorakenteinen ja kaikki on ihan hyvin.

2 kommenttia:

  1. Kyllä ratasistuin näyttää meillekin vielä melkoisen kokoiselta. :) Sen sijaan noissa kaksosvaunuissa on niin pienet vaunukopat, että mietityttää jäävätkö kopat pieniksi ennen kuin ratasistuimet alkavat olla sopivat...

    Tuolla jossain toisessa postauksessasi kommentoit sitä kuinka tyttösi jalat heiluvat lakkaamatta. :) Samaa asiaa kommentoit kerhossakin, ja silloin sanoin jotain tosi hölmöä tyyliin "niinhän niillä kai kaikilla". Jäi oikein harmittamaan (taidan ylipäänsä olla sellainen ihminen joka harmittelee omia sanojaan tuon tuostakin). Mutta se mitä tuolloinkin oikeastaan ajattelin, on että taitaa noilla jokaisella olla joku tyyli millä touhuavat. Meilläkin näyttäisi olevan niin että kummallakin pojalla on oma persoonallinen tyylinsä liikkua, ja kun sitä seuraa pidempään, niin sieltä löytyy sitä omaa tempperamenttia joka välittyy liikkumisen perusteella.

    Sun tyttösi kohdalla tuo tempperamentti on näin sivullisen silmin katsottuna semmoista, että sillä näyttää olevan tosi luottavainen ja tyytyväinen olotila siinä jalkojaan leppoisasti heilutellessaan. Mun mielestä sun tytöstä oikein huokuu se, että sillä on omasta mielestään asiat oikein mainiosti, ja että "mikäs tässä ollessa ja potkiskellessa". Eli, näin aasinsiltana takaisin tähän kommentoitavana olevaan kirjoitukseesi, niin mielestäni tyttösi itse näyttää siltä että hän kokee voivansa oikein hyvin. :) Ja luulisi, että hän itse sen parhaiten tietää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisella tosiaan taitaa olla se oma juttunsa. Sitä ei vain aina huomaa, kun ei näe muiden lapsia niin usein. Eli en siis tiedä, kuinka normaalia tuo jalkojen naputtelu on tuon ikäisillä, vai onko se vain meidän tytölle ominaista. Voisi kyllä vaikka vähän vähentää sitä, jottei ihan kaikki energia kulu vain liikkumiseen, vaan jotain saisi jäädä lihaksiinkin :)

      Poista