Muistoissani elää pieni poika. Muistan hänen hymynsä, irvistyksensä, peikkokorvansa ja ensimmäisen itsenäisen käännähtämisen selältä mahalleen. Muistan hänen syntymänsä - ja kuolemansa. Muistojeni kautta elän tätä hetkeä nauttien uudesta mahdollisuudestani olla äiti, kahden tyttölapsen äiti. Elämä kulkee muistoista haaveisiin.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Kohtalon ratkaisu?

Kyllä kohtalo osaa tehdä ihan fiksujakin päätöksiä, vaikka muutama tosi kurjakin ratkaisu on elämäni varrelle mahtunut. Tai ehkä kohtalo on vain rutkasti minua viisaampi ja näkee pidemmälle.

Kuten kerroin, palasin töihin kesken äitiysloman, tyttäreni ollessa vain kolmen kuukauden ikäinen. Tosin töitä oli ihan vain päivä tai kaksi viikossa. Työtarjous nyt vain sattui tulemaan juuri tuohon saumaan, joten pakko siihen oli tarttua.

Mutta ilmeisesti kohtalo vihelsi pelin poikki ja palautti minut nauttimaan tästä naiselle suodusta mahdollisuudesta - äitiydestä. Alkuperäinen suunnitelma ja järjestely ei enää toiminut, töitä olisi pitänyt tehdä enemmänkin eikä lastenhoitaja ollut enää käytettävissä. Oli pakko palata kotiin. Sain palata kotiin.

Ensimmäinen äitiyslomani meni miten meni. Olin haaveillut aivan toisenlaisesta ajasta, kuin mihin olin joutunut.

Nyt toisen äitiyslomani aikana minulle annettiin täydet puitteet viettää ansaitsemani äitiysloma seuraten tyttäreni kasvua ja kehitystä. Mutta huolestuinkin taloudellisista asioista ja jätin tyttäreni edun toiselle sijalle. Tai ehkä kuvittelin ajattelevani hänen etuaan - uusia vaatteita ja hienoja leluja.

Ja ehkä ajattelin ihan vain itseänikin - omaa aikaa. Kahdeksan tuntia poissa kotoa ilman kiukuttelua syömisestä ja nukkumisesta.

Vaan mitä olinkaan tekemässä? Olin hylkäämässä tilaisuuteni työhistoriani ainoaan pitkään palkalliseen lomaan. Tai toivottavasti yksi sellainen jakso tulee vielä.

Kuten sanottu, kohtalo teki nyt fiksun päätöksen ja antoi minulle vielä tilaisuuden nauttia tästä edusta. Vaikka ihan oikeasti en voi nyt väittää, että tuo muutaman päivän työtahti olisi kovin paljon rokottanut vauva-arkeani tai heikentänyt lapsen kiintymyssuhdetta. Lähinnä tässä nyt mietin tätä ajatus- ja tunnetasolla. Kuinka tylsää olisi vuosien päästä miettiä, kuinka ensimmäinen äitiysloma meni sairaalassa, toinen töissä.

Mutta kyllä nyt on ihanaa olla oikeasti ihan vain kotona ja nauttia tästä parhaasta vauva-ajasta. Reilu puolivuotias tyttöni ei vielä napansa ympäri pyörimällä pääse karkaamaan kovin kauas, vaikka silmäni ei ihan joka hetki häntä seuraisikaan. Vaikka sormet kyllä ehtivät yllättävän nopeasti pistorasiaan tuollakin matovauhdilla. Ryömimisen oppiminen on enää päivistä kiinni ja haluan olla paikalla, kun se oivallus tapahtuu. Tyttö myös osaa jo istua, mikä tuo taas uusia ulottuvuuksia leikkeihin ja syöminenkin onnistuu syöttötuolissa.

Nyt nautin kesästä ja äitiyslomasta niin kuin kuuluu ja palaan töihin taas kesän jälkeen.

Vaikka kyllä kai äitiysloman voi hukata kovin monella tavalla - tekemällä tai tekemättömyydellä. Ehkä harmittelen myöhemmin sitä, etten käyttänyt lomaani paremmin hyödyksi, tai sitten harmittelen sitä, etten oikeasti vain lomaillut. Pitää kai vain luottaa kohtaloon, vaikka äskeisen leffan perusteella siihenkään ei ole enää luottaminen (Adjustment bureau).

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa hyvältä. Töitä ehtii tehdä koko elämän, joten kun kerrankin saa hyvällä omallatunnolla olla kotona ja ihailla pientä ihmettä, niin siitä tilaisuudesta kannattaa ottaa kaikki irti.

    Tuleehan sitä itsekin aina mietittyä että kun teen sitä ja tätä, niin pitäisikin tehdä tuota ja tuota. Ja teki mitenpäin vaan, niin aina on se riski että jälkeenpäin kaduttaa.

    Oikeastaan uskon, että jälkeenpäin harmittaa kaikista eniten, jos ei ole nauttinut niistä hetkistä mitä on elänyt, vaan on koko ajan haikaillut jotain muuta.

    Noh, tämmöinen neurootikko onnistuu sitten ottaa siitäkin stressin, ja sättiä koko ajan itseään siitä ettei nauti riittävästi olostaan. Ja sekös tekeekin nauttimisen entistä helpommaksi. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen monta kertaa kirjoittanut siitä, miten pitäisi osata nauttia hetkestä. Tai olen kirjoittanut, että nautin hetkestä. Tiedä sitten, olenko kuitenkaan nauttinut, vai onko se ollut vain kaunis ajatus. Miten hetkestä osaa nauttia, kun tulevaisuus on kuitenkin koko ajan mielessä. Ihminen odottaa ja haaveilee koko ajan, ja samaan aikaan harmittelee menetettyjä aikoja. Niin se vain on, kauniista ajatuksista huolimatta.

      Poista