Muistoissani elää pieni poika. Muistan hänen hymynsä, irvistyksensä, peikkokorvansa ja ensimmäisen itsenäisen käännähtämisen selältä mahalleen. Muistan hänen syntymänsä - ja kuolemansa. Muistojeni kautta elän tätä hetkeä nauttien uudesta mahdollisuudestani olla äiti, kahden tyttölapsen äiti. Elämä kulkee muistoista haaveisiin.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Muistokuvia

Valokuvien avulla muistelemme mennyttä. Palautamme mieliimme hetkiä. Yritämme muistaa.

Valokuvat jäävät elämään, vaikka kuvattava katoaa. Kuolee pois. Muuttaa muotoaan.

Valokuvien avulla emme unohda yksityiskohtia. Värejä. Muotoja.

***

Valokuvat ovat ainoa asia, jotka minulla on jäljellä esikoisestani. Ne auttavat muistikuviani hahmottamaan hänen ilmeitään ja muuttuvia piirteitään. Ne vievät minut takaisin niihin hetkiin, jotka olivat kuvattavan arvoisia.

Valokuvat näyttävät minulle vain tarkasti suorakaiteen muotoisen rajatun maailman, mutta se on tarpeeksi - pystyn helposti palauttamaan kuvan ulkopuolisen maailman mieleeni tuon pienen apukuvan avulla. Pystyn muistelemaan kesäistä Helsinkiä, voin ajatuksissani kävellä pitkin sairaalan käytäviä ja saan elää ensimmäisen äitienpäiväni uudestaan.

***

Kohta valokuvat ovat myös ainoa asia, jotka minulla on jäljellä ensimmäisestä oikeasta omasta kodistani. Pian tämä talo ei ole enää samanlainen, meidän näköisemme. Se saa uuden sydämen.

En enää koskaan tule paistamaan joulukinkkua tässä leivinuunissa tai katselemaan hitaasti virtaavaa jokea tämän olohuoneen ikkunasta. Näen vain joen, jonka virtaus on pysähtynyt. Joulukinkusta minulla ei ole kuvaa.

***

Koen jo valmiiksi haikeutta siitä, ettei minulla kohta ole muuta kuin valokuvat. Olenko ottanut tarpeeksi kuvia? Entä jos myöhemmin unohdan jonkin yksityiskohdan, jonka haluaisin palauttaa mieleen, mutta minulla ei olekaan juuri sitä kuvaa?

Olen täyttänyt tietokoneen muistin lukemattomilla kuvilla, joissa toistuu sama kuvauskohde samassa kuvakulmassa, samassa asennossa. Mutta jokainen kuva on silti erilainen. Erilainen ilme, erilainen valotus, erilainen hetki. Joukossa on muutama hyvä ja onnistunut kuva ja useampi ei niin hyvä. Siltikään en voi poistaa niistä yhtäkään. Ihminen ei kuvassa aina ole parhaimmillaan hölmöllä ilmeellään, mutta se on juuri se aito ihminen, jota olen kuvannut. Entä jos nuo valokuvat ovat pian ainoa muisto tuosta ihmisestä?

Ja entä sitten, kun teknologia pettää eikä paperikuvia tullut teetettyä...




-----------------
P.s Vai muka tarinakatkos - kyllä kirjoittamiselle aina aikaa on.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Ruuhkavuoden huipentuma

Ristiäiset, häät ja muutto. Aikaa yksi kuukausi. Ja aika alkaa NYT!

Juu ei mittään sen suurempia tavoitteita… Juuri tätä isojen asioiden kasautumista pelkäsin jo keväällä, kun laitoimme kotimme myyntiin. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kaikki kerralla. Yhtä aikaa.

Koko kesänä talokaupparintamalla ei tapahtunut yhtikäs mitään. Hiljaista hellettä. Lopulta vaihdoimme välittäjää ja naureskelimme uuden välittäjän suurille puheille nopeasta myynnistä. Miten se nyt muka yhtäkkiä, kun ei tähänkään asti? Ei tämä mikään kaupungin keskusta-asunto ole, vaan tuppukylän syrjäseudun omakotitalo. Mutta niin vain yllättäen kiinnostuneet (tai uteliaat) katsojat valtasivat kotimme jopa pariin otteeseen per viikko. Viimeinen asuntonäyttö pidettiin päivänä, jolloin koko perheemme oli juuri tunti ennen näyttöä kotiutunut sairaalasta. Koti oli siisti, kynttilät valaisivat hämärtyvää iltaa ja uunituore vauva tuhisi rauhallisesti sitterissä. Tunnelma oli äärimmäisen rauhallinen ja lämmin. Kotimme näytti parhaat puolensa ja sai katsojat valtaansa. Tarjous tuli.

Matkassa oli kuitenkin vielä yksi mutta: ostajien oli vielä myytävä oma asuntonsa. Tarjouksen saatuamme koimme hetkellisen haikeuden ja pelon siitä, ettemme kohta enää asuisikaan täällä. Mutta kuitenkin ajattelimme, ettei ratkaisevia liikkeitä tapahtuisi vielä hetkeen, sillä olihan dominoketju lisääntynyt jälleen yhdellä palasella, yhdellä uudella myytävällä asunnolla. Asuimme ja elelimme kuten tähänkin asti, uhraamatta täyttä ajatusta poismuutosta.

Perjantaina ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki aloittaa varastokaappien tyhjentäminen muuttolaatikoihin hyvissä ajoin, varmuuden vuoksi. Tyhjensinkin kaksi kaappia. Mutta illan tullen sanat ‘hyvissä ajoin’ sai sitten aivan uuden merkityksen. Kuukausi. Puhelimeni soi ja ääni toisessa päässä ilmoitti, että asuntomme tulisi olla tyhjä marraskuun loppuun mennessä. Oikeasti; omakotitalo ja autotalli tyhjäksi yhdessä kuukaudessa. Asia kunnossa.

Tämän yhden ja ainoan kuukauden aikana pitäisi siis järjestää ristiäiset ja mennä samalla itsekin naimisiin, tehdä kaupat uudesta kodista, tyhjentää talo ja kuljettaa tavarat uuteen paikkaan. Eikä asioita taatusti helpota pieni hellyydenkipeä sylivauva, joka on sitä mieltä, ettei äidillä ole muuta tekemistä, kuin pitää häntä sylissä ja antaa ruokaa.

Haaveet tulevasta liitelevät jo pitkällä, mutta samalla jokin ääni sisälläni lyö kapuloita rattaisiin ja yrittää toppuutella intoani. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Onko tuleva kotimme sittenkään se, minkä haluamme? Onko meillä todella varaa siihen? Haluammeko todella jättää esikoisemme tänne yksin? Eikö meillä muka ollut täällä hyvä olla?

Näiden ajatusten vastapainoksi, tai vastalauseeksi haluan uskoa oppineeni jotain viime vuodesta: olen onnellinen, kun voin haaveilla tulevasta, tietämättä, mitä huomenna tapahtuu. Riskejä on otettava, vaikka päätökset olisivat välillä vääriäkin. Kaikesta selviää.




***

P.s. Voipi olla, että blogini kokee hetkellisen tarinakadon rajallisen aikakäsitteen johdosta. Mutta vain hetkeksi, kunnes olen selättänyt marraskuun.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Sydämenvalloittaja

Miten tuo pieni otus voikin valloittaa sydämen niin totaalisesti... Rinnasta puristaa taas ja kyyneleet ilmestyvät silmäkulmiin, mutta pitkästä aikaa hyvällä tavalla. Olen niin onnellinen.

Vaikka tytöstä on hyvää vauhtia tulossa hellyydenkipeä sylivauva ja äiti on helisemässä omaan sänkyyn nukuttamisen kanssa, on tytöllä siihen oikeus. Hänellä on oikeus kaikkeen siihen rakkauteen, jonka äiti ja isä voivat hänelle antaa. Myös äidillä ja isällä on jälleen oikeus jakaa tämä valtava rakkaus pitämällä tyttöä sylissä antaen hänen nukahtaa rinnan päälle kuin kissanpentu. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Rinnalla tuhiseva lämpöinen rakkauspakkaus. Eihän siitä ole kiire minnekään, antaa nukkua.

Edes vauvan päätös keskellä yötä tapittaa silmät suurina ilman mitään tietoa nukkumisesta, ei pysty muuttamaan tämän rakkauden määrää. En voi kuin nostaa lapsen syliini ja suukottaa tämän otsaa. Mitä sitten, jos ainoat ongelmat koostuvat nukkumattomuudesta tai sylin kaipuusta, tyttö on sentään terve! Terveys tuli myös eilen tarkistettua vatsan ultraäänellä, ja kaikki palaset masun sisällä olivat niin kuin pitääkin. En mitään epäillytkään, mutta... just in case.

Ongelmia tulee varmasti jossain vaiheessa, lapsi ei rauhoitu ja äiti väsyy, mutta juuri se on sitä normaalia lapsiperheen arkea. Välillä saa kiukutella, jokainen, mutta se on vain ohimenevää. Seuraavassa hetkessä taas rakkaus voittaa.

torstai 13. lokakuuta 2011

Liian pian

Vauvalla on ikää hädin tuskin kahta viikkoa ja nyt jo iski ahdistus töihin paluusta. Ihan pian "loma" loppuu ja pitää palata töihin. Ahdistusta lisää vielä epävarmuus siitäkin, mihin palata. Uusi työpaikka pitäisi löytää uudelta paikkakunnalta.

En ole missään vaiheessa kaivannut tätä pikkuvauva-aikaa, ja nytkin odotan vain, että tyttö kasvaisi ja "itsenäistyisi". Mutta juuri siinä vaiheessa, kun lapsi on "hauskimmillaan", eli nauraa kaikkea, yrittää ottaa ensiaskeleita ja ymmärtää jo lelujensa päälle, pitäisi lapsi jo jättääkin vieraan ihmisen päivien iloksi ja palata itse työelämään.

Kyllähän yhteiskunta on antanut vanhemmille mahtavan edun ja mahdollisuuden olla lapsen kanssa kotona siihen asti, kunnes lapsi on kolme vuotta, mutta tämä etuus on tarkoitettu vain hyvätuloisille vanhemmille. Kolmensadan euron kuukausipalkalla ei kerta kaikkiaan elä, ellei toinen vanhemmista ole niin hyväpalkkaisessa työssä, että voisi maksaa kaikki perheen laskut asuntolainasta ruoka- ja vaatemenoihin. Tulevassa asuntolainahelvetissämme on ehkä parempi alkaa katsella työpaikkaa jo hyvissä ajoin ennen äitiysloman loppumista.

No, elämä on valintoja täynnä.

En siis kaipaa lapsen kehityksen tätä ikää, mutta mikä ikä sitten olisi sellainen, joka saisi kestää inan pidempään? Entä sitten se ikä, kun äitiysloma loppuu, eli 9 kuukautta? Lapsi toki on kovin hauskassa iässä, mutta juuri liike-energian oppineena lapsi on jatkuvasti väärässä paikassa. Äidillä pitää olla silmiä ympäri kehoa ja sanavarasto koostuu vain sanoista "ei" ja "älä", eikä siltikää lapsi vielä tuolloin täysin ymmärrä noiden sanojen merkitystä. Seuraavaksi koittaakin uhmaikä ja aamusta iltaan kestävä kiukuttelu ja äidin hermojen testailu. Ihan pian äidin kullannuppu onkin jo eskarissa ja koulussa, mikä tuokin taas ihan omat ongelmansa.

Tätä tekstiä kirjoittaessani tulee jo mieleen, miksi ylipäätään haluan lapsia? Suuri vastuu, huolta ja murhetta, kiukuttelua ja talouden heikkenemistä.

Mutta kun katson tuota sängyssään tuhisevaa pientä nöttiäistä, joka nukkuu pienet sormet kasvojensa edessä ristissä, ei sitä tarvitse sen enempää selittää. Onnesta pakahtuva sydän, rakkautta ja lämpöä sekä tunteita, joita ei voi rahalla mitata.

Ja siltikin töihin on palattava - 9 kuukauden päästä.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Tunteita ja tuoksuja

Ah, tätä ihanaa vauvantuoksuista arkea. Vauva tuhisee omassa sängyssään ja nukkuu vielä pitkiä päikkäreitä. Ensimmäisten viikkojen aikana vauva nukkuu suurimman osan päivästä, jolloin äidille jää rutkasti aikaa hoitaa kotiaskareita. Ja voiko olla kauniimpaa näkyä kuin lapsi imemässä äitinsä rintaa?

Ööh, siis mistä tämä mielikuva on lähtöisin? Todellisuushan on jotain ihan muuta...

Kyllä mies oli viime viikon ylpeä tulevasta vaimostaan, joka kuumetokkurassa tuskaili kipeiden, tulehtuneiden rintojensa kanssa, lypsi utareitaan suihkussa kuin mitäkin lehmää konsanaan, kulki kaalinlehdet rintaliiveissä näyttäen erittäin huonolta hollywood-povipommien kopiolta ja heräsi keskellä yötä maitolammikosta paita ja lakanat maidosta märkinä. Vielä hänellä on aikaa harkita valintaansa...

Nyt alkaa sentään jo vähän helpottaa ja voin aika ajoin näyttää taas jopa ihmiseltä. Viime viikon tosiaan kärsin rintatulehduksesta 39 asteen kuumeessa ja olo oli sen mukainen.

Mutta oman ajan käytön muistin viime kerrasta erilaiseksi. Muistin, kuinka esikoinen olisi syönyt ja nukkunut tasaisesti, jolloin minulle olisi jäänyt hyvin päivisin aikaa puuhata kaikkea muuta. Mutta ehkä aika on kullannut muistot. Nyt ainakin päivämme kuluvat syödessä, syödessä ja syödessä. Eihän tyttö muuta tekisikään kuin olisi rinnalla imemässä! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka keksi älypuhelimet! On sentään jotain tekemistä imettämisen aikana. Mutta on tämäkin parempi vaihtoehto, kun esikoisen kanssa oli taas päivänvastainen ongelma, kun ei osannut imeä rintaa. Siinä sitten pumppailin maitoa pulloon. Työlästä sekin oli.

Kaikenkaikkiaan tämä ensimmäinen miltei kaksiviikkoinen on sujunut kovin hyvin. Yötkin sujuvat kahdella syötöllä, vaikka sitten päivällä tankataankin enemmän, mutta hyvä niin päin. Raskausaikana pelkäsin, millaisia tunteita uuden vauvan syntymä saa aikaan, mutta ainakin vielä pelko on ollut aivan turha. Vaikka joka kerta meinaan kutsua tyttöä esikoisen nimellä ja tytössä on selvästi samat sirot piirteet kuin isoveljessäänkin, niin haikeat muistot ja kaipuu eivät silti ole vallanneet mieltä - tietysti terveellä tavalla, tottakai.

Olen vain niin kiitollinen, että olen nyt saanut tytön syliini. Rutistan hänet hellästi rinnalleni ja suukotan otsaa. Sekaisesta keittiöstä huolimatta.

torstai 6. lokakuuta 2011

Vauvatuhinaa

Ja niin meidän prinsessamme näki päivänvalon (tai loisteputken ja pimeän taivaan, miten vaan) perjantaina 30.9. klo 20.27. Hän päätti olla mieluummin bisnesnainen kuin bittinikkari (011011) ja syntyä juuri sopivasti kuun lopussa, jolloin lapsilisä alkaa karttua heti lokakuusta, muussa tapauksessa se olisi siirtynyt vasta marraskuuhun. Tosin jonkun verran on vielä käytävä kouluja, sillä hän kuitenkin ajelutti isän vielä perjantaiaamuna työpaikalle juomaan aamukahvit.

Mutta siis, synnytys lähti käynnistymään perjantaiaamuna yhdeksän aikoihin hyvin lievillä, mutta säännöllisillä supistuksilla, jotka puolenpäivän aikaan muuttuivat napakammiksi ja väli tihentyi neljään minuuttiin. Tällä kertaa sairaalaanlähdön muistisääntönä käytin viime kerrasta opittua: "Tule sitten uudestaan, kun ei enää naurata." No, olisin kyllä pystynyt vielä naureskelemaankin, mutta koska supistukset olivat tulleet jo niin pitkään tasaisesti neljän minuutin välein ja miehen pelko kätilöksi joutumisesta alkoi käydä häiritseväksi, päätimme lähteä sairaalaan tarkistuttamaan tilanteen. Sairaalaassa olimme kello neljä iltapäivällä ja olin kolme senttiä auki, mutta kanavaakin oli vielä reilu sentti jäljellä. Huokailin, että tästä tulisi vielä pitkä päivä.

Pääsimme samaan synnytyssaliin, jossa olimme viimeksikin. Tuossa salissa oli meille parisänky ja telkkari, joten eikun kuluttamaan aikaa. Mutta eipä siinä juuri ajanvietettä tarvittu, kun supistukset napakoituivat kerta kerralta. Olin jo odottanut ilokaasua helpotuksen toivo mielessä, mutta tällä kertaa sairaalassa tarjoiltiinkin varmasti jotain laimennettua litkua! Viime kerralla sain kokea ensikännit uudestaan ja naureskelin hassua ääntäni. Nyt ei enää tullut ensikännejä eikä yhtään iloa. Mutta pääasia, että isällä sentään oli iloinen mieli.

Kylvystä sain hetkellistä rentoutusta supistusten välillä, mutta kun amme oli täynnä, oli jo aika päästä sieltä pois ja saada tehokkaampaa apua.

Kylvyn jälkeen puhkaistiin kalvot ja laitettiin kohdunkaulan puudute. Eikä tietenkään mitään apua. Tässä vaiheessa olin auki n. 5-6 cm. Pyysin spinaalin, mutta tunnustellessaan kohdunsuuta supistuksen aikana, kätilö totesi, että loppu aukeaminen tapahtuisi enää vain muutamalla supistuksella, eikä siten muuta lievitystä ehdittäisi enää antaa. Eli koen tehneeni melko luomusynnytyksen.

Kaikenkaikkiaan synnytys oli melko nopea ja vaikka kipeimpien supistusten aikana vannoin, että seuraava kyllä syntyy sektiolla, ei minulle kuitenkaan jäänyt huonoa muistoa tästäkään kerrasta. Joten todennäköisesti joudun synnyttämään vielä kolmannenkin alateitse.

Aivan täysin säikähdyksittä ei kuitenkaan selvitty. Ensinnäkin kalvojen puhkaisun yhteydessä huomattiin, että lapsivesi oli vihreää. Vauvalla on siis jossain vaiheessa ollut ilmeisesti jokin hätänä, koska hän on kakannut lapsiveteen. Tämä taas on aina tulehdusriski. Lisäksi kun olin jo puskenut vauvan pään näkyviin, kätilö huomasi, että napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa pään ympäri, ja se jouduttiin heti siinä vaiheessa leikkaamaan katki. Siinä jo pienen hetken päässäni ja rinnassani alkoi jyskyttää, kun tajusin ettei vauva ollut heti päästänyt ääntä, mutta onneksi sitä tunnetta ei tarvinnut kauaa kestää - vauva parkaisi!

Meille oli syntynyt tyttö! Terve tyttö! Täydellin tyttö!!

Mutta vaikka olin jo saanut pitää vauvaa rinnallani hyvän tovin ja todennut kaiken olevan nyt hyvin, niin silti pelkäsin koko sen ajan, kun vauva oli isän ja kätilön kanssa hoitohuoneessa mittauksessa ja pesulla. Mitä jos he kohta tulevat takaisin huolestunut ilme kasvoillaan ja toteavat, ettei kaikki olekaan hyvin? Helsingissä ollessamme olin kuullut myös vauvasta, jolla ei ollut peräreikää. Se oli huomattu synnytyksen jälkeen, kun oli yritetty mitata lämpöä. Sen jälkeen sillä vauvalla olikin jo kiire Helsinkiin.

Mutta niin vain huoneesta tulikin takaisin ikionnellinen isä ylpeä ja ihaileva ilme kasvoillaan, pieni nyytti sylissään <3

Itse olin synnytyksen jälkeen kuin mitään en olisi tehnytkään! Kävelin itse reippaasti vuodeosastolle vauva kainalossa. En saanut repeämiä, enkä menettänyt ylimääräistä verta, joten olin elämäni kunnossa. (Peräpukamat ovat asia erikseen ja niistä en nyt aio mainita.)

Kotiin pääsimme sunnuntaina. Olisimme voineet päästä jo heti lauantaina, mutta koska lapsivesi oli vihreää ja näin ollen tulehdusriski olemassa, piti tulehdusarvoja seurata pari päivää. Onneksi alkuun hieman koholla olleet valkosolut laskivat kuitenkin hienosti ja muissa arvoissa ei ollut valittamista. Mutta eihän se edelleenkään hyvältä tunnu katsoa, kun omaa vauvaa pistetään neulalla kantapäähän uudestaan ja uudestaan ja rutistellaan jokaikinen veripisara talteen. Vielä kotiinlähtötarkastuksessa lääkäri määräsi nämä arvot tarkistettavan ennen kuin pääsemme lähtemään kotiin. Tulehdusarvojen lisäksi hän määräsi vielä bilirubiinin, varmuuden vuoksi. Kyllä oli pitkä pari tuntia odottaa tuloksia, kun oli jo kauhea hinku saada pukea omat vaatteet päälle ja päästä kotiin. Olin jo koko lauantaipäivän tarkkaillut vauvan ihoa, olisiko mahdollisesti ehkä aavistuksen havaittavissa keltaisuutta... neuroottista. Mutta turhia olivat huoleni, kaikki oli juuri niin kuin pitikin! Ultraan saimme vielä lähetteen, ihan vain varmuun vuoksi, ja jotta itse saisin rauhan ajatukselta, mitä jos...

Nyt olemme olleet kotona viisi päivää ja kaikki on sujunut hienosti. Tai no, vauvan osalta hienosti. Yleensä tämä äiti on ollut teflonia, joka ei juuri koskaan sairasta, mutta nyt kahden synnytyksen jälkeen on näköjään aina maattava sängyssä kuumeen kourissa. Viimeksi heti synnytyksen jälkeen sain kohtutulehduksen, joka nosti korkean kuumeen ja nyt sain heti rintatulehduksen. Isä on nyt saanut hoitaa kahta prinsessaansa.

Suuri helpotus on ollut myös imetyksen onnistuminen kerrasta. Vaikken siitä paineita ottanutkaan, vaan ajattelin, että imetän tai en, mikäli onnistuu tai sitten ei. Esikoinen ei tahtonut aluksi millään käsittää, miten rinnasta imetään, mutta tämä tyttö nappasi heti kunnon imulla kiinni. Sujuu siis imetys, myös rintakumilla tarvittaessa sekä tuttipullosta juominen. Vauva ei siis ole täysin äidistä riippuvainen, vaan äitikin pääsee käymään asioilla, kun isä voi syöttää vauvan. Vielä tosin tuntuu, että tyttö on pohjaton, sillä ruokahalu on aivan käsittämätön. Rintamaitoni ei siis taida vielä riittää, vaan korvikkeeseenkin on turvauduttava. Toivottavasti meijerituotanto tästä kuitenkin vielä vilkastuu.

Ja kuten yleensä kaikki tapahtuu aina kerralla, niin myös asuntoasiamme alkavat pikkuhiljaa selvitä. Tarjous on tullut ja nyt vain odottelemme ostajien oman asunnon myyntiä. Dominorivistö huojuu jo!

Ja vielä kaiken kukkuraksi kuukauden päästä tapahtuu muutakin ihanaa, mutta siitä lisää myöhemmin :)

Menneisyys on jättänyt jälkensä, mutta uusi luku on silti alkanut.