Ristiäiset, häät ja muutto. Aikaa yksi kuukausi. Ja aika alkaa NYT!
Juu ei mittään sen suurempia tavoitteita… Juuri tätä isojen asioiden kasautumista pelkäsin jo keväällä, kun laitoimme kotimme myyntiin. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Kaikki kerralla. Yhtä aikaa.
Koko kesänä talokaupparintamalla ei tapahtunut yhtikäs mitään. Hiljaista hellettä. Lopulta vaihdoimme välittäjää ja naureskelimme uuden välittäjän suurille puheille nopeasta myynnistä. Miten se nyt muka yhtäkkiä, kun ei tähänkään asti? Ei tämä mikään kaupungin keskusta-asunto ole, vaan tuppukylän syrjäseudun omakotitalo. Mutta niin vain yllättäen kiinnostuneet (tai uteliaat) katsojat valtasivat kotimme jopa pariin otteeseen per viikko. Viimeinen asuntonäyttö pidettiin päivänä, jolloin koko perheemme oli juuri tunti ennen näyttöä kotiutunut sairaalasta. Koti oli siisti, kynttilät valaisivat hämärtyvää iltaa ja uunituore vauva tuhisi rauhallisesti sitterissä. Tunnelma oli äärimmäisen rauhallinen ja lämmin. Kotimme näytti parhaat puolensa ja sai katsojat valtaansa. Tarjous tuli.
Matkassa oli kuitenkin vielä yksi mutta: ostajien oli vielä myytävä oma asuntonsa. Tarjouksen saatuamme koimme hetkellisen haikeuden ja pelon siitä, ettemme kohta enää asuisikaan täällä. Mutta kuitenkin ajattelimme, ettei ratkaisevia liikkeitä tapahtuisi vielä hetkeen, sillä olihan dominoketju lisääntynyt jälleen yhdellä palasella, yhdellä uudella myytävällä asunnolla. Asuimme ja elelimme kuten tähänkin asti, uhraamatta täyttä ajatusta poismuutosta.
Perjantaina ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki aloittaa varastokaappien tyhjentäminen muuttolaatikoihin hyvissä ajoin, varmuuden vuoksi. Tyhjensinkin kaksi kaappia. Mutta illan tullen sanat ‘hyvissä ajoin’ sai sitten aivan uuden merkityksen. Kuukausi. Puhelimeni soi ja ääni toisessa päässä ilmoitti, että asuntomme tulisi olla tyhjä marraskuun loppuun mennessä. Oikeasti; omakotitalo ja autotalli tyhjäksi yhdessä kuukaudessa. Asia kunnossa.
Tämän yhden ja ainoan kuukauden aikana pitäisi siis järjestää ristiäiset ja mennä samalla itsekin naimisiin, tehdä kaupat uudesta kodista, tyhjentää talo ja kuljettaa tavarat uuteen paikkaan. Eikä asioita taatusti helpota pieni hellyydenkipeä sylivauva, joka on sitä mieltä, ettei äidillä ole muuta tekemistä, kuin pitää häntä sylissä ja antaa ruokaa.
Haaveet tulevasta liitelevät jo pitkällä, mutta samalla jokin ääni sisälläni lyö kapuloita rattaisiin ja yrittää toppuutella intoani. Onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Onko tuleva kotimme sittenkään se, minkä haluamme? Onko meillä todella varaa siihen? Haluammeko todella jättää esikoisemme tänne yksin? Eikö meillä muka ollut täällä hyvä olla?
Näiden ajatusten vastapainoksi, tai vastalauseeksi haluan uskoa oppineeni jotain viime vuodesta: olen onnellinen, kun voin haaveilla tulevasta, tietämättä, mitä huomenna tapahtuu. Riskejä on otettava, vaikka päätökset olisivat välillä vääriäkin. Kaikesta selviää.
***
P.s. Voipi olla, että blogini kokee hetkellisen tarinakadon rajallisen aikakäsitteen johdosta. Mutta vain hetkeksi, kunnes olen selättänyt marraskuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti