Valokuvat jäävät elämään, vaikka kuvattava katoaa. Kuolee pois. Muuttaa muotoaan.
Valokuvien avulla emme unohda yksityiskohtia. Värejä. Muotoja.
***
Valokuvat ovat ainoa asia, jotka minulla on jäljellä esikoisestani. Ne auttavat muistikuviani hahmottamaan hänen ilmeitään ja muuttuvia piirteitään. Ne vievät minut takaisin niihin hetkiin, jotka olivat kuvattavan arvoisia.
Valokuvat näyttävät minulle vain tarkasti suorakaiteen muotoisen rajatun maailman, mutta se on tarpeeksi - pystyn helposti palauttamaan kuvan ulkopuolisen maailman mieleeni tuon pienen apukuvan avulla. Pystyn muistelemaan kesäistä Helsinkiä, voin ajatuksissani kävellä pitkin sairaalan käytäviä ja saan elää ensimmäisen äitienpäiväni uudestaan.
***
Kohta valokuvat ovat myös ainoa asia, jotka minulla on jäljellä ensimmäisestä oikeasta omasta kodistani. Pian tämä talo ei ole enää samanlainen, meidän näköisemme. Se saa uuden sydämen.
En enää koskaan tule paistamaan joulukinkkua tässä leivinuunissa tai katselemaan hitaasti virtaavaa jokea tämän olohuoneen ikkunasta. Näen vain joen, jonka virtaus on pysähtynyt. Joulukinkusta minulla ei ole kuvaa.
***
Koen jo valmiiksi haikeutta siitä, ettei minulla kohta ole muuta kuin valokuvat. Olenko ottanut tarpeeksi kuvia? Entä jos myöhemmin unohdan jonkin yksityiskohdan, jonka haluaisin palauttaa mieleen, mutta minulla ei olekaan juuri sitä kuvaa?
Olen täyttänyt tietokoneen muistin lukemattomilla kuvilla, joissa toistuu sama kuvauskohde samassa kuvakulmassa, samassa asennossa. Mutta jokainen kuva on silti erilainen. Erilainen ilme, erilainen valotus, erilainen hetki. Joukossa on muutama hyvä ja onnistunut kuva ja useampi ei niin hyvä. Siltikään en voi poistaa niistä yhtäkään. Ihminen ei kuvassa aina ole parhaimmillaan hölmöllä ilmeellään, mutta se on juuri se aito ihminen, jota olen kuvannut. Entä jos nuo valokuvat ovat pian ainoa muisto tuosta ihmisestä?
Ja entä sitten, kun teknologia pettää eikä paperikuvia tullut teetettyä...
-----------------
P.s Vai muka tarinakatkos - kyllä kirjoittamiselle aina aikaa on.
Hei! Löysin blogisi jotain kautta ja pysähdyin lukemaan tarinaanne. Jossain kohtaa tajusin, että pojastannehan oli tosiaan juttu Vauva-lehdessä. Muistan hyvin poikasi suloiset kasvot.
VastaaPoistaKun luin tuon yhden blogitekstisi, jossa kerrot poikasi sairaudesta ja kuolemasta alusta loppuun, itkustani ei meinannut millään tulla loppua sitä lukiessa. Niin surullista luettavaa, varsinkin kuvaus teidän yhteisistä, onnellisista viimeisistä päivistänne poikanne kanssa ja hänen traagisesta lähdöstään. Voi pientä poikaa ja voi teitä, mitä olettekaan joutuneet käymään läpi :'(
Haluan sanoa, että olen niin kovin pahoillani poikanne kuolemasta ja otan osaa suruunne <3
Tarinanne oli mielessäni hyvin pitkään sen lukemisen jälkeen ja itkin vielä yölläkin sängyssä uudestaan tarinaanne...se kosketti todella. Vaikuttaa, että olet kuitenkin osannut hyvin prosessoida suruasi tähän asti ja se on hyvä asia. Elämä jatkuu ja nyt sinä olet äiti kahdelle lapselle.
Näen, että onni astui taloonne suuren surun jälkeen: lämpimät onnittelut siis tyttären syntymästä! :)
Itselläni on kaksi menetystä takanani. 2010 jouduin kaksi kertaa peräkkäin (toukokuussa ja lokakuussa) keskeyttämään hyvin toivotut raskauteni kuudennella ja kolmannella kuulla vaikeiden poikkeavuuksien takia. Sitä ennen oli lapsettomuutta 2,5 vuotta. Ensimmäinen oli täysin sattumanvarainen syvään kehitysvammaan johtava kromosomipoikkeama Wolf-Hirschhornin oireyhtymä. Toinen oli perinnöllinen geenivirhe Meckelin oireyhtymä, jossa ei ole mitään selvitymismahdollisuuksia, vaan lapsi kuolisi viimeistään pian synnyttyään. Jälkimmäisen takia on 25 % mahdollsiuus saada samaa oireyhtymää sairastava lapsi.
Tarinani on siis täysin erilainen kuin teidän, mutta silti todella monet näistä kirjoittamistasi ajatuksista ja tunteista lapsen kuolemaan liittyen ovat minullekin hyvin tuttuja. Teidän tilanteenne on ollut erityisen raskas, monien kuukausien ajan epävarmuutta ja sitten suuri menetys. Elämä osaa olla kovin epäreilua :'(
On hyvä, että kirjoitat. Minäkin kirjoitin toisen menetykseni jälkeen vuosi sitten. Aloitin Arpaonnea-nimisen blogin, jonka lopetin äskettäin tyttäreni synnyttyä. Ei vaan enää ollut mielenkiintoa jatkaa.
Mutta silloin alussa suruni aikana minulla oli suuri tarve kirjoittaa. Kirjoitin meidän tarinastamme, surusta, peloista, ilosta, onnesta, ihan kaikista tunteistani - se auttoi ihan valtavasti surutyössäni ja elämässä uuden raskauden kanssa. Halusin myös kertoa, että miltä se tuntuu, kun raskausaikana saa kuulla lapsensa vaikeasta kehitysvammasta ja päätyy meidän ratkaisuumme.
Siinä kolmannessa raskaudessa kävi onneksi lopulta hyvin ja nyt olen myös kolmikuisen tyttären äiti. Tytön raskausajan kirjoitin lähinnä "raskauspäiväkirjaa", mutta välillä kirjoitin myös yhä surusta (sehän kun pulpahtelee pintaan voimakkaammin aina välillä, sitähän se on koko loppuelämän) ja vähän aikaa vielä vauva-ajasta, mutta sitten kirjoittelu ei tuntunutkaan enää niin tärkeältä ja lopetin blogini. (mutta myönnän, että ikävä on jo nyt taas kirjoittelua ;))
Kirjoitit tässä kuvista. Meillä on sairaalassa otettuja kuvia lapsistamme syntymien jälkeen, kun hyvästelimme heitä kaikessa rauhassa. Kuvat ovat tärkeitä muistoja meille. Niitä ei ole nähnyt kuin vain siskoni, enkä näyttäisikään niitä ihan kelle vaan. Tykkään muutenkin kuvata paljon ja kolmikuisesta tytöstäni on jo ihan älyttömät määrät kuvia. Tykkään kehitelläkin niitä aika-ajoin, jotta säilyvät varmemmin. On yleensäkin kova tarve tallettaa asioita.
On hienoa, että on muistoja. Pidä niistä kiinni. Meillä ei ollut koskaan elonaikaa lapsiemme kanssa, joten ei ole niitä sellaisia muistoja" olemassa. Teillä kuvien katselu tuo varmasti mieleeni paljon myös poikanne ääniä, tuoksuja, ilmeitä, tilanteita, piirteitä, kosketuksia hänen elinajaltaan. Kuvien katselu on varmasti tällöin siis ihan erityisen raskasta, mutta on se varmasti hyvin lohdullistakin. Poikanne on silloin lähempänä teitä.
Jään seuraamaan taivaltanne, kirjoitat todella hyvin!
Kauniita syyspäiviä, voimia ja ihanaa vauva-arkea! :)
Kiitos kommenteista!
VastaaPoistaOtan osaa sinunkin menetyksiisi - lapsen kuoleman kohdalla ollaan aina samalla viivalla, oli lapsi sitten elänyt päivän tai vuoden. Eteenpäin on vain jatkettava/jaksettava!
Kiitos paljon osanotoistasi. Näin se on, eteenpäin on vaan puskettava menemään kaikesta huolimatta ja yritettävä tehdä elämästä onnellista ja hyvää.
VastaaPoistaTämä on muuten uusi nimimerkkini. En sitten malttanut pysyä poissa blogimaailmasta tämän (kolme viikkoa) kauempaa ;)