Vauvatuhinaa

Ja niin meidän prinsessamme näki päivänvalon (tai loisteputken ja pimeän taivaan, miten vaan) perjantaina 30.9. klo 20.27. Hän päätti olla mieluummin bisnesnainen kuin bittinikkari (011011) ja syntyä juuri sopivasti kuun lopussa, jolloin lapsilisä alkaa karttua heti lokakuusta, muussa tapauksessa se olisi siirtynyt vasta marraskuuhun. Tosin jonkun verran on vielä käytävä kouluja, sillä hän kuitenkin ajelutti isän vielä perjantaiaamuna työpaikalle juomaan aamukahvit.

Mutta siis, synnytys lähti käynnistymään perjantaiaamuna yhdeksän aikoihin hyvin lievillä, mutta säännöllisillä supistuksilla, jotka puolenpäivän aikaan muuttuivat napakammiksi ja väli tihentyi neljään minuuttiin. Tällä kertaa sairaalaanlähdön muistisääntönä käytin viime kerrasta opittua: "Tule sitten uudestaan, kun ei enää naurata." No, olisin kyllä pystynyt vielä naureskelemaankin, mutta koska supistukset olivat tulleet jo niin pitkään tasaisesti neljän minuutin välein ja miehen pelko kätilöksi joutumisesta alkoi käydä häiritseväksi, päätimme lähteä sairaalaan tarkistuttamaan tilanteen. Sairaalaassa olimme kello neljä iltapäivällä ja olin kolme senttiä auki, mutta kanavaakin oli vielä reilu sentti jäljellä. Huokailin, että tästä tulisi vielä pitkä päivä.

Pääsimme samaan synnytyssaliin, jossa olimme viimeksikin. Tuossa salissa oli meille parisänky ja telkkari, joten eikun kuluttamaan aikaa. Mutta eipä siinä juuri ajanvietettä tarvittu, kun supistukset napakoituivat kerta kerralta. Olin jo odottanut ilokaasua helpotuksen toivo mielessä, mutta tällä kertaa sairaalassa tarjoiltiinkin varmasti jotain laimennettua litkua! Viime kerralla sain kokea ensikännit uudestaan ja naureskelin hassua ääntäni. Nyt ei enää tullut ensikännejä eikä yhtään iloa. Mutta pääasia, että isällä sentään oli iloinen mieli.

Kylvystä sain hetkellistä rentoutusta supistusten välillä, mutta kun amme oli täynnä, oli jo aika päästä sieltä pois ja saada tehokkaampaa apua.

Kylvyn jälkeen puhkaistiin kalvot ja laitettiin kohdunkaulan puudute. Eikä tietenkään mitään apua. Tässä vaiheessa olin auki n. 5-6 cm. Pyysin spinaalin, mutta tunnustellessaan kohdunsuuta supistuksen aikana, kätilö totesi, että loppu aukeaminen tapahtuisi enää vain muutamalla supistuksella, eikä siten muuta lievitystä ehdittäisi enää antaa. Eli koen tehneeni melko luomusynnytyksen.

Kaikenkaikkiaan synnytys oli melko nopea ja vaikka kipeimpien supistusten aikana vannoin, että seuraava kyllä syntyy sektiolla, ei minulle kuitenkaan jäänyt huonoa muistoa tästäkään kerrasta. Joten todennäköisesti joudun synnyttämään vielä kolmannenkin alateitse.

Aivan täysin säikähdyksittä ei kuitenkaan selvitty. Ensinnäkin kalvojen puhkaisun yhteydessä huomattiin, että lapsivesi oli vihreää. Vauvalla on siis jossain vaiheessa ollut ilmeisesti jokin hätänä, koska hän on kakannut lapsiveteen. Tämä taas on aina tulehdusriski. Lisäksi kun olin jo puskenut vauvan pään näkyviin, kätilö huomasi, että napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa pään ympäri, ja se jouduttiin heti siinä vaiheessa leikkaamaan katki. Siinä jo pienen hetken päässäni ja rinnassani alkoi jyskyttää, kun tajusin ettei vauva ollut heti päästänyt ääntä, mutta onneksi sitä tunnetta ei tarvinnut kauaa kestää - vauva parkaisi!

Meille oli syntynyt tyttö! Terve tyttö! Täydellin tyttö!!

Mutta vaikka olin jo saanut pitää vauvaa rinnallani hyvän tovin ja todennut kaiken olevan nyt hyvin, niin silti pelkäsin koko sen ajan, kun vauva oli isän ja kätilön kanssa hoitohuoneessa mittauksessa ja pesulla. Mitä jos he kohta tulevat takaisin huolestunut ilme kasvoillaan ja toteavat, ettei kaikki olekaan hyvin? Helsingissä ollessamme olin kuullut myös vauvasta, jolla ei ollut peräreikää. Se oli huomattu synnytyksen jälkeen, kun oli yritetty mitata lämpöä. Sen jälkeen sillä vauvalla olikin jo kiire Helsinkiin.

Mutta niin vain huoneesta tulikin takaisin ikionnellinen isä ylpeä ja ihaileva ilme kasvoillaan, pieni nyytti sylissään <3

Itse olin synnytyksen jälkeen kuin mitään en olisi tehnytkään! Kävelin itse reippaasti vuodeosastolle vauva kainalossa. En saanut repeämiä, enkä menettänyt ylimääräistä verta, joten olin elämäni kunnossa. (Peräpukamat ovat asia erikseen ja niistä en nyt aio mainita.)

Kotiin pääsimme sunnuntaina. Olisimme voineet päästä jo heti lauantaina, mutta koska lapsivesi oli vihreää ja näin ollen tulehdusriski olemassa, piti tulehdusarvoja seurata pari päivää. Onneksi alkuun hieman koholla olleet valkosolut laskivat kuitenkin hienosti ja muissa arvoissa ei ollut valittamista. Mutta eihän se edelleenkään hyvältä tunnu katsoa, kun omaa vauvaa pistetään neulalla kantapäähän uudestaan ja uudestaan ja rutistellaan jokaikinen veripisara talteen. Vielä kotiinlähtötarkastuksessa lääkäri määräsi nämä arvot tarkistettavan ennen kuin pääsemme lähtemään kotiin. Tulehdusarvojen lisäksi hän määräsi vielä bilirubiinin, varmuuden vuoksi. Kyllä oli pitkä pari tuntia odottaa tuloksia, kun oli jo kauhea hinku saada pukea omat vaatteet päälle ja päästä kotiin. Olin jo koko lauantaipäivän tarkkaillut vauvan ihoa, olisiko mahdollisesti ehkä aavistuksen havaittavissa keltaisuutta... neuroottista. Mutta turhia olivat huoleni, kaikki oli juuri niin kuin pitikin! Ultraan saimme vielä lähetteen, ihan vain varmuun vuoksi, ja jotta itse saisin rauhan ajatukselta, mitä jos...

Nyt olemme olleet kotona viisi päivää ja kaikki on sujunut hienosti. Tai no, vauvan osalta hienosti. Yleensä tämä äiti on ollut teflonia, joka ei juuri koskaan sairasta, mutta nyt kahden synnytyksen jälkeen on näköjään aina maattava sängyssä kuumeen kourissa. Viimeksi heti synnytyksen jälkeen sain kohtutulehduksen, joka nosti korkean kuumeen ja nyt sain heti rintatulehduksen. Isä on nyt saanut hoitaa kahta prinsessaansa.

Suuri helpotus on ollut myös imetyksen onnistuminen kerrasta. Vaikken siitä paineita ottanutkaan, vaan ajattelin, että imetän tai en, mikäli onnistuu tai sitten ei. Esikoinen ei tahtonut aluksi millään käsittää, miten rinnasta imetään, mutta tämä tyttö nappasi heti kunnon imulla kiinni. Sujuu siis imetys, myös rintakumilla tarvittaessa sekä tuttipullosta juominen. Vauva ei siis ole täysin äidistä riippuvainen, vaan äitikin pääsee käymään asioilla, kun isä voi syöttää vauvan. Vielä tosin tuntuu, että tyttö on pohjaton, sillä ruokahalu on aivan käsittämätön. Rintamaitoni ei siis taida vielä riittää, vaan korvikkeeseenkin on turvauduttava. Toivottavasti meijerituotanto tästä kuitenkin vielä vilkastuu.

Ja kuten yleensä kaikki tapahtuu aina kerralla, niin myös asuntoasiamme alkavat pikkuhiljaa selvitä. Tarjous on tullut ja nyt vain odottelemme ostajien oman asunnon myyntiä. Dominorivistö huojuu jo!

Ja vielä kaiken kukkuraksi kuukauden päästä tapahtuu muutakin ihanaa, mutta siitä lisää myöhemmin :)

Menneisyys on jättänyt jälkensä, mutta uusi luku on silti alkanut.