Muistoissani elää pieni poika. Muistan hänen hymynsä, irvistyksensä, peikkokorvansa ja ensimmäisen itsenäisen käännähtämisen selältä mahalleen. Muistan hänen syntymänsä - ja kuolemansa. Muistojeni kautta elän tätä hetkeä nauttien uudesta mahdollisuudestani olla äiti, kahden tyttölapsen äiti. Elämä kulkee muistoista haaveisiin.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Jos kaikki olisi mennyt toisin

Päivitetäänpä heti alkuun tämä blogi ajantasalle.

Esikoisen syntymästä on nyt kulunut jo kuusi vuotta. Kuolemastakin viisi. Jos kaikki olisi mennyt toisin, meillä olisi pian jo yksi eskarilainen. Jos kaikki olisi mennyt toisin, en tiedä, olisiko meillä silloin myös kahta ihanaa prinsessaa. Tuskin, ainakaan kahta.

Vanhempi prinsessa on nyt neljävuotias ja nuorempi vasta reilun kahden kuukauden ikäinen. Vauva-arki on siis alkanut taas alusta. Molemmat tytöt ovat terveitä, omalla alakäyrällään kulkevia pirpanoita.

Jos kaikki olisi mennyt toisin, en tiedä, olisiko minulla näin huippua työpaikkaa. Viime kirjoitusteni jälkeen työkuviotkin ovat muuttuneet ja nyt voin aidosti sanoa pitäväni työstäni! Nyt voin vihdoin nauttia äitiyslomastani ilman, että vietän sen pelossa ja surussa tai työpaikkaa etsien.

Jos kaikki olisi mennyt toisin, en tiedä, olisimmeko tutustuneet näihin kaikkiin uusiin ystäviin, joita olemme saaneet ympärillemme. En tiedä, olisinko oppinut ompelemaan tai olisinko ryhtynyt harrastamaan kahvakuulailua.

Jos kaikki olisi mennyt toisin... kaikki saattaisi ollakin toisin... Mutta juuri nyt olen aika onnellinen, vaikka se onkin vaatinut omat uhrauksensa.

 

Uusi alku

Marraskuussa 2012 kirjoitin tähän blogiin viimeisen kirjoituksen. Sanainen arkkuni oli tyhjentynyt. Viime aikoina minulta on kuitenkin kyselty, enkö enää kirjoita. Annoin suoria vastauksia, ettei minulla enää ole aikaa, eikä oikeastaan mitään sanottavaakaan.

Viime päivinä olen kuitenkin päätynyt taas lukemaan vanhoja kirjoituksiani ja samalla tajusin sen, miksi olen ne kirjoittanut. Jotta muistaisin! Ilman näitä tekstejä en enää olisi muistanut, miten enkelipoikani tapasi maiskutella tai miten toinen lapseni oppi syömään soseita. En olisi enää muistanut, kuinka puristavaa se kaikki suru on ollut, tai mistä kaikista hetkistä olen saanut iloita. Asiat vain unohtuvat.

Voi olla, ettei minulla ole aikaa kirjoittaa, tai en löydä kirjoitettavaa, mutta aion yrittää. Muistoista on pidettävä kiinni. Ja nyt minulla on taas yksi uusi upea syy kirjoittaa tarinoita muistiin, sillä perheemme on täydentynyt toisella tyttölapsella! Haluan muistaa myös kuopuksemme ensimmäiset hymyt ja sanat, kiukkukohtaukset ja riemun hetket. Haluan vielä vuosienkin päästä muistaa, miltä minun elämäni on tuntunut.

Matka muistoista haaveisiin jatkuu... :)