Olen aina väittänyt olevani teflonia. En juuri koskaan sairastele, eikä lähipiirin flunssat tartu. Töistäkin olen flunssan takia ollut poissa vain ihan muutaman päivän (yksi tai kaksi oikeastaan nyt muistuu mieleen). No, koulusta on joskus ehkä tullut oltua pois vähän lievemmässäkin flunssassa.
Mutta niin vain tämäkin tefloni alkaa rapistua. Heikko kohtani on löytynyt. Imetys.
Moneen vuoteen en ollut ollut kuumeessa, kunnes sitten ensimmäisen synnytykseni jälkeen kuumeilin kohtutulehduksen ja rintatulehduksen seurauksena. Ja kuten taas seuraavan synnytyksen jälkeen hourailin 39 asteen kuumeessa. Nyt tämän vuoden puolella olen ollut jo kahdesti hyvin ikävässä ja raivostuttavassa flunssassa. En ole tottunut moiseen.
Ilmeisesti siirrän teflonin raaka-aineita äidinmaidossa tyttärelleni. Ja hyvä niin - kyllä äiti kärsii flunssat mieluummin itse. Viime viikon tyttö oli kovassa yskässä, mutta nyt sekin on jo hyvää vauhtia parantumassa. Muuten hän onkin ollut terve, *kopkop* - kyllä isoveli sairasti pikkusiskonsakin puolesta.
Muistan jostain ala-asteajalta jokusen kotona vietetyn kuumepäivän. Olohuoneen sohvalle tehtiin peti ja siinä sitten sai maata koko päivän, katsoa telkkarista lastenohjelmia ja syödä karkkia, koska mikään muuhan ei tietysti maistunut. Niin ja jaffaa piti juoda paljon. Antibiootit äiti laittoi hedelmäkarkkien sisälle, koska muuten ne maistuivat niin pahalle ettei niitä pystynyt nielemään. Ilmeisesti se iso möhkäle oli helpompi niellä kokonaisena. En muista, että se itse sairastaminen olisi niin kamalaa ollut. Oli vain kivaa, kun ei tarvinnut mennä kouluun. Kerran muistan hiipineeni salaa ulos koulupäivää edeltävänä iltana ja seisovani hetken aikaa paljain jaloin lumisella ja jäisellä pihalla yrittäen saada flunssaa aikaiseksi. Ilmeisesti seuraavana päivänä olisi ollut koulussa jotain tylsää. Vaan eipä siitä flunssaa kehkeytynyt.
Mutta se niistä lapsuuden kultaisista muistoista. Yritäpä nyt nauttia flunssasta! Töistä ei enää jäädä niin vain kotiin sairastamaan, lapsi on kuitenkin hoidettava ja vaikka kuinka saisit miehen tekemään edes tärkeimmät kotityöt, haluat kuitenkin tehdä ne uudestaan "oikealla" tavalla. Vaikka makaat sängyssä keskellä yötä 39 asteen kuumeessa ja palelet kuumeen vain noustessa, sinun on silti noustava ylös ainakin imetystä varten. Eikä se rään krohistaminen ja lihassärky edes niin mukavaa ole, että siitä nyt nauttia voisi.
Ja jos lapsi sairastaa, pelkäät ja huolehdit tämän puolesta, selittelet poissaoloasi töissä, peset oksennuspyykkiä ja käytät luovuuttasi piilotellessasi lääkkeitä nallekarkkeihin.
Elämän kiertokulkua sukupolvelta seuraavalle.
Heips!
VastaaPoistaTulin kertomaan että olen lueskellut juttujasi sen jälkeen kun jonakin perhekerhopäivänä mainitsit tästä blogistasi.
Kirjoituksiasi on ollut todella liikuttavaa lueskella, tuli tässä lukuisia kyyneleitäkin vuodatettua (joista iso osa ihan positiivisille jutuille). Pidin erityisesti Herra Hakkaraisesta ja yleisesti ihanan myönteisestä elämänasenteestasi.
Itsekin koetan aina muistuttaa itseäni siitä, että pitäisi elää ensisijaisesti nykyhetkessä. Mutta tuon ohjeen noudattaminen on toisinaan yllättävän vaikeaa. Olen suunnitteluaddikti, koetan hallita tulevaisuutta ja ahdistun kun keksin uhkatekijöitä jotka voivat estää suunnitelmieni täsmällisen toteutumisen. Sinulla on täällä paljon sellaisia kirjoituksia jotka auttavat tuossa nykyhetken havaitsemisessa ja siitä nauttimisessa. Eli kirjoituksesi ovat oikein hyvää lääkettä tähän addiktiooni. Kiitos siitä.
Tässä kohdassa iskee itsekritiikki. Olisi paljon sanottavaa ja kommentoitavaa, mutta kun kyse on aiheesta josta ei voi mitenkään sanoa tietävänsä tai ymmärtävänsä mitään, niin sitä pelkää sanovansa jotakin tosi typerää. Muistan kun jokunen vuosi sitten serkkuni menetti veljensä (itsemurha). Päätin silloin reagoida asiaan "antamalla hänelle tilaa", koska ajattelin että en osaa suhtautua riittävän korrektisti ja tahdikkaasti toisen menetykseen ja että hän ei varmasti kaipaa ympärilleen tavanomaista arkea eläviä ihmisiä jotka muistuttavat häntä siitä "kuinka hyvin meillä muilla menee". Ajattelin olevani väärä ihminen lohduttamaan. Jälkikäteen kuulin häneltä itseltään, että suunnilleen kaikki hänen kaverinsa olivat reagoineet näin, ja että hän tunsi itsensä kovin yksinäiseksi ja olisi vain halunnut tehdä ihan tavallisia juttuja saadakseen muuta ajateltavaa. Näin hyvin minä osaan...
Mutta sen haluan sanoa, että olet todella uskomaton esimerkki siitä, että ihmiset kestävät sen mitä vastaan tulee. Haluan uskoa, ettei Luoja tuo meidän tiellemme enempää kuin minkä kykenemme vastaanottamaan - sekä hyvässä, että pahassa. Haluan myös uskoa, että ihmiselle mitataan onnea ja epäonnea samalla kauhalla. Ja tavallaan se varmasti onkin niin: jos ei ole huonoja aikoja niin eiväthän ne hyvätkään silloin miltään tunnu.
t. Maria,
se kaksosvauvojen muumimamma
p.s. En tiedä toivuitko jo tuttimonsterin vierailusta... olen itse ollut vähän turhankin hysteerinen asioista (mulla tutit kiertää edelleen hanan alta jos tippuvat lattialle) mutta jos tuota koittaa järjellä ajatella, niin iso osa vauvoista asuu perheissä joissa on kissa, ja sanoisin että kaikki se lika mikä on hiiressä, on myös sitä saalistavassa kissassa (+ kasa muuta likaa), ja kuitenkin jokainen kissanomistaja antaa kissansa tutustua vauvaan... parhaimmillaan varmaan kissat nuolevat vauvan naamaa (vähintäänkin käsiä, ja vauvan kädethän menevät suuhun...) Eli olen kyllä ihan varma että asia on kunnossa. Myötäelän silti ja karmivalta tuntui lukea tuota juttua...
Kiitos tästä :)Ja kommentoi ihan vapaasti, mitä mieleen tulee, sillä kyllä se todella niin on, että vaikeneminen ja etääntyminen on pahinta. Se on sitten jokaisen oma häpeä, jos haluaa ymmärtää väärin ja pahoittaa mielensä.
PoistaKaippa taas joku maanantai saan aikaiseksi lähteä kahvittelemaan!